Yksinhuoltajan jälkeläiset saavat enemmän sapuskaa kuin ns. normaalin perheen vesat. Tutkimustulos tosin koskee australialaisia seeprapeippoja. Mutta ihmiset käyttäytyvät aivan samoin.

Lancasterin yliopiston tutkija Nick Royle johti biologiryhmää, joka seurasi seeprapeippojen poikueita. Osaa linnunpoikasista hoitivat sekä isä että äiti yhdessä. Osa oli enää toisen vanhemman varassa.

Luonnontieteilijät arvelivat etukäteen, että tietenkin pariskunnat pystyisivät lennättämään poikasilleen eniten ruokaa. Käytäntö osoitti kuitenkin päinvastaista. Yhden vanhemman perheet tuottivat selvästi suurempia ja pulskempia poikasia.

Mikä johti outoon tulokseen?

Biologit arvelivat, että ongelma piili jaetussa vastuussa. Jos molemmat lintuvanhemmat hankkivat perheelle elantoa, ne myös siirsivät vastuuta toisilleen. Peipporyökäleet alkoivat siis löysäillä.

Ranskalainen Maximilien Ringelmann (1861-1931) teki aikanaan mielenkiintoisen havainnon. Hän laittoi ihmisiä vetämään köyttä yhdessä. Samalla hän mittasi ryhmän tuottaman voiman. Tulokset olivat yllättäviä.

Kolmen ryhmä veti köydestä vain 2,5:n yksittäisen ihmisen voimalla. Ringelmann päätteli, että osallistujat alkoivat jakaa vastuuta. Jokainen mietti, että muut vetäkööt hänenkin puolestaan. Ilmiötä kutsutaankin Ringelmann-efektiksi.

Myöhemmin testi on uusittu niin, että osa köyttä vetävistä teeskenteli panevansa kaikkensa peliin. Siitä huolimatta näyttelijöistä tietämättömien osallistujien panos heikkeni. Kyse ei siis voinut olla siitä, että yksittäinen ryhmän jäsen olisi kuvitellut muiden velttoilevan. Hänen motivaationsa hupeni joka tapauksessa.

Helsingin Sanomien yleisönosastolla 22.4.2007 Matti Niemi kirjoitti tapauksesta, jonka hän oli nähnyt Mannerheimintiellä. Noin 90-vuotias nainen oli ollut ylittämässä katua suojatietä pitkin, kun hän sai sairaskohtauksen.

Kun valot vaihtuivat vihreiksi, autoilijat lähtivät liikkeelle. Yksikään ei tehnyt elettäkään auttaakseen, vaikka kohtauksen saanut vanhus konttasi vielä suojatiellä*.

Kyseessä oli ilmiö, johon monet meistä ovat törmänneet. Mitä isompi ryhmä ihmisiä näkee jonkun joutuvan hätään, sen passiivisemmiksi he heittäytyvät.

Genovese-efektiksi ristittyä käytöstä on selitetty sillä, että joukossa ihmiset alkavat jakaa vastuuta. Jokainen ajattelee, että on jonkun toisen asia mennä auttamaan.

Aina ajoittain jotkut innostuvat kokeilemaan, miten jaettu vastuu voisi toimia bisneksessä. Esimerkiksi muutamia vuosia sitten Suomen suurin mainostoimisto SEK & GREY päätti ottaa käyttöön neljän johtajan mallin. En ollut lainkaan hämmästynyt, että testi päättyi nopeasti.

Olen yrittäjä pitkälti jaettuun vastuuseen liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Huomasin nimittäin jossain vaiheessa työuraani, että jos organisaatiossa oli yläpuolellani yksikin johtaja, aloin siirtää osan vastuustani hänelle.

Se oli vastenmielistä. Tunsin tekeväni töitä vain puolivillaisesti, vaikka olisin kuinka yrittänyt motivoida itse itseäni. Mutta en mahtanut Ringelmann-efektille paljoakaan.

Kun sitten läksin yrittäjäksi, kesti miltei vuoden ennen kuin uskoin, että joudun todellakin päättämään kaikista asioista aivan yksin. Toisaalta havainto tuntui tosi hienolta. Toisaalta se pelotti, koska kukaan muu ei ollut enää jakamassa vastuuta päätösteni seurauksista.

Ota vastuu bisneksestäsi yksin. Älä syytä asiakkaita, kilpailijoita, suhdanteita, viranomaisia tai mitään muitakaan ulkoisia tekijöitä. Se johtaa vain entistä huonompiin tuloksiin.

*Kadulle tuupertunut Lyyli Utriainen vastasi yleisönosastolla 29.4.2007, että lopulta hänkin oli saanut apua. Välinpitämättömän enemmistön joukosta oli löytynyt onneksi myös toimintakykyisiä poikkeuksia.