Olen ollut yrittäjä 20 vuoden ajan sivu- tai päätoimisesti. Usein keskustelukumppani heittäytyy empaattiseksi. Kuulen mitä ihmeellisimpiä yleistyksiä yrittäjän muka ankeasta elämästä.

Ensimmäinen kuvitelma on, että yrityksen perustamiseen liittyvä paperisota olisi jotain ylipääsemätöntä. Todellisuudessa jokainen täyspäinen osaa perustaa toiminimen varttitunnissa.

Osakeyhtiö vaatii parin tunnin pakertamisen. Työohjeita löytyy verkosta, kirjakaupoista, TE-keskuksista ja kaupparekisteristä. Jos taas tee se itse -menetelmä ei houkuta, kätevän valmisyhtiön saa kaupasta nimellistä korvausta vastaan.

Toinen sitkeä legenda väittää, että jos konkurssi osuu kohdalle, yrittäjän kämppä joutuu vasaran alle. Elinikäinen velkaorjuus rapsahtaa kaupan päälle.

Mutta entä jos hän ei laita asuntoaan yrityslainojen vakuudeksi?

Osakeyhtiön perusidea on edelleen voimassa: osakas voi hävitä vain alkuperäisen sijoituksensa.

Mikäli yrittäjä ei tahallaan ryövää yhtiönsä avulla muita, velkoja ei putkahda tyhjästä lisää. Niitä ei kerry, vaikka hänen firmojaan kaatuisi kaksi viikossa vuoden ympäri.

Kolmas yleinen erhe on, että yritystä varten olisi pakko marssia pankiin ja ottaa velkaa. Mutta sehän riippuu täysin liikeideasta. Palveluja myyvän toimiston perustamiseen ei kulu enempää rahaa kuin perheen etelänmatkaan. Konepajan kalustaminen on sitten asia erikseen.

Riskejä kaihtava palkansaaja uskottelee itselleen, että iso firma on turvallisempi työpaikka kuin oma yritys. Silti viimeistään pankkikriisin aikoihin kävi selväksi, ettei kukaan ole enää turvassa. Myös vanhat, isot yritykset potkivat pellolle tuhansia ihmisiä tuosta vain.

Yksittäinen työntekijä ei suuren saneerauksen pyörteissä voi vaikuttaa kohtaloonsa oikeastaan lainkaan. Yrittäjän työpaikan tulevaisuus sen sijaan riippuu lähinnä hänen omista toimistaan.

Eräs hupaisimmista harhoista koskee verokarhua, joka kuulemma lahtaa sinisilmäisiä liikkeenharjoittajia pelkästään paremman tekemisen puutteessa. Aiheesta pitää melua lähinnä pieni, mutta kovaääninen joukkio, joka on jäänyt kiinni veronkierrosta.

Todellisuudessa verottaja ei häiritse yrittäjää, joka hoitaa kirjanpitonsa eikä sotke omia ja firmansa rahoja keskenään.

Koska maamme tarvitsisi lisää työpaikkoja, päättäjät kannustavat yrittäjiä kasvattamaan liiketoimiaan. Siten leviää painostava käsitys, että vain joukkoja työllistävä, ripeästi laajeneva yritys on yhteiskuntakelpoinen tai tavoiteltava.

Kuitenkin yhdeksässä suomalaisyrityksessä kymmenestä on työntekijöitä vähemmän kuin viisi.

Moni yrittäjä selviää pitkään ilman yhtään palkollista. Sitä paitsi hän voi laajentaa toimintaansa monin keinoin rekrytoimatta. Etsivä löytää ympäriltään alihankkijoita, keikkatyöläisiä ja yhteistyöverkostoja.

Kaikkein ehkä yleisin myytti liittyy askeettiseen elämäntapaan. Kaikki tuntuvat tietävän, että itsensä työllistävä joutuu huhkimaan ilman lomia vuodesta toiseen 16 tuntia vuorokaudessa. Aina ajoittain tällainen suorittaja pääseekin kerskumaan rautaista työmoraaliaan tiedotusvälineissä.

Mutta eikö juuri yrittäjällä olisi vapaus järjestää työnsä haluamallaan tavalla ja lomailla tarpeen mukaan? Tyypillisesti taustalla kummitteleekin turboraatajan harha omasta korvaamattomuudestaan.

Kaikki eivät suinkaan ole yrittäjiä vain siksi, että se olisi ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto. Todellisuudessa yrittäjän arki voi olla monin tavoin leppoisampaa kuin palkkatyöläisen.