Onnistuuko rekrytointi paremmin, kun haastattelukierroksia on monta? Vai onko lopulta kyse siitä, että vain työnantajan oma olo paranee, kun hän tuntee tehneensä kaikkensa?

John ja Rhonda Hunterin klassikkotutkimus vuodelta 1984 kertoi, ettei tyypillisestä työpaikkahaastattelusta ollut oikeastaan mitään hyötyä.

Sopivin kandidaatti olisi löytynyt kolikkoakin heittämällä 50 prosentin todennäköisyydellä. Haastattelun ansiosta onnistumisen todennäköisyys kasvoi 52 prosenttiin.

Haastattelun vaikutus oli siis vain 2 prosenttiyksikköä!

Toki rekrytoijat ovat lisänneet varusteisiinsa monia muita menetelmiä haastattelujen lisäksi. Niiden tavoite on tietenkin varmistaa, että oikea työntekijä löytyisi mahdollisimman usein.

Tutkijat ovat kuitenkin aprikoineet, mahtavatko monivaiheiset, jopa kuukausia kestävät ennakkotestit parantaa tilannetta juuri lainkaan. Arvaaminen on nimittäin vaikeaa, vaikka siitä yrittäisi tehdä miten tieteellisen tuntuista.

Miksi yritykset ovat silti valmiita maksamaan hurjia summia, että erilaiset asiantuntijat yrittävät ennustaa työnhakijoiden mahdolliset metkut etukäteen?

Yksi syy on luultavasti se, että maksumies ostaa itselleen turvallisuuden tunteen. Hän on tehnyt varmasti kaikkensa.

Mitä pidempi ja mutkikkaampi prosessi, sen hankalampi päättäjää on syyttää huithapeliksi.

Vastaavia näennäisoperaatioita riittää joka puolella. Niiden ideana on suojata johtajien tai virkamiesten persuukset. Tarkoitus on vain osoittaa, että jotain alkaa tapahtua. Tuloksilla ei ole niin merkitystä:

  1. British Journal of Psychiatry kertoi viime vuonna, että suuronnettomuuksien yhteydessä suositun jälkipuinnin hyötyjä (debriefing) on selvästi liioiteltu. Katastrofin märehtiminen jälkikäteen jopa haitallista. Silti kriisiryhmät ryntäävät ihmisten “avuksi” joka tapauksessa.
  2. Lentokenttien turvatarkastukset toimivat miten sattuu. Esimerkiksi Norjassa ilmailuviranomaisten tuoreet testitulokset olivat murskaavia. Oslon kentällä parveilevien turvatarkastajien ja läpivalaisulaitteiden ohi pääsi pommeja, puukkoja ja patruunoita kuin tyhjää vain.
  3. Helsingin Sanomien toimittaja kokeili Jokelan jälkeen helmikuussa 2008, miten poliisi myöntää aselupia. Kävi ilmi, että kontrolli vuotaa kuin seula. Poliisi ei viitsinyt noudattaa edes omia ohjeitaan. Ja vaikka niin olisi tehtykin, käytännössä kuka tahansa täyspäinen saa aseen, jos hän niin haluaa.
  4. Älyvapaista markkinatutkimuksista olenkin kirjoittanut usein. Niiden tärkein tehtävä on vain poistaa tilaajansa vastuu. Huonojen päätösten seuraukset on mukavinta sysätä tutkimustulosten kontolle.

Piratismin ja lapsipornon vastustajat nikkaroivat loistavia esimerkkejä vastaavista sumuverhoista. Lakialoitteet iskevät tavallisiin kuluttajiin, joista ei ole mitään harmia ollut tähänkään saakka.

Todelliset elokuvia tai musiikkia kopioivat ammattilaiset tai pedofiilit kiertävät moiset pilipaliesteet koska tahansa viidessä minuutissa.

Tärkeintä on kuitenkin osoittaa kansalaisille tai osakkeenomistajille, että poliitikot, virkamiehet tai johtajat ovat edes yrittäneet tehdä jotain. Onko puuhastelusta mitään todellista hyötyä, on sitten ihan toinen asia.

Kehitätkö näennäistöitä vain siksi, että näyttäisit jonkun muun mielestä hyvältä?

Lähde: John E. Hunter and Ronda F. Hunter, “Validity and Utility of Alternative Predictors of Job Performance”, Psychological Bulletin, Vol. 96, No. 1, 1984, p. 90