Hyvin pieni yritys voi toimia ilman hävikkiä. Mutta jos toiminta laajenee, tilanne muuttuu. Rinkelikauppias keräsi mielenkiintoisia tilastoja huijaavista asiakkaistaan.

Paul Feldman on taloustieteilijä, joka työskenteli 20 vuotta virkamiehenä. Hän analysoi USA:n laivaston aseiden kustannuksia.

Feldmanilla oli tapana tuoda toimistolle perjantaisin rinkeleitä ja sulatejuustoa.

Rinkelit kelpasivat työkavereille. Pian niitä oli kiikutettava paikalle lähes kaksisataa kerrallaan. Niinpä Feldman toi pöydälle rahalippaan ja toivoi, että jokainen maksaisi syömisensä. Hän saikin tyypillisesti noin 95 prosenttia kuluistaan katetuksi.

Vuonna 1984 osaston pomo vaihtui. Feldman päätti lähteä yrittäjäksi. Hän alkoi kärrätä rinkeleita Washingtonin ympäristössä sijaitseviin toimistorakennuksiin.

Idea oli yksinkertainen. Feldman toimittaisi herkkunsa ja rahalippaan toimiston taukotilaan aamulla. Sitten hän noutaisi maksut ja yli jääneet eineet pois ennen lounasaikaa.

Bisnes kasvoi muutamassa vuodessa niin, että rinkeleitä meni jo yli 8000:n kappaleen viikkovauhtia.

Yrittäjä piti kirjaa liiketoiminnastaan hyvin tarkasti. Niinpä hän kokosi puolivahingossa aineiston, joka kertoo rinkelivarkaista mielenkiintoisia asioita.

Feldmanin vanhassa työpaikassa vain yksi 20:stä anasti perjantaisin. Se johtui todennäköisesti siitä, että kaikki tunsivat maksumiehen. Lisäksi hän oli aina lähistöllä. Kiinnijäämisen riski ja häpeä olisi ollut suuri.

Tilanne ei ollut aivan yhtä auvoinen, kun asiakkaat olivat vieraita.

Tuore yrittäjä huomasi, että yli 90:n prosentin maksutahti oli jo hyvä saavutus. Jos prosentti putosi alle kahdeksankymmenen, bisnes ei enää ollut kovin kannattavaa.

Feldmanin kirjanpidosta kävi ilmi, että pienten yritysten työntekijät olivat rehellisempiä kuin suurten. Useiden satojen ihmisten työpaikoilla rinkelirikolliset iskivät 3-5 prosenttia pienten työpaikkojen väkeä useammin.

Sää vaikutti maksuhalukkuuteen selvästi. Leuto ilma sai kukkaron nyörit höltymään. Kylmä, sade tai tuuli toimi päinvastoin. Tappiot kasvoivat.

Myös juhlapyhät merkitsevät. Jouluviikko on erittäin ankea, sillä silloin varkauksien määrä kasvoi 15 prosenttia. Samoin kävi muina stressaavina pyhinä.

Toisaalta esimerkiksi vapun tienoilla maksuhalut kasvoivat tavanomaisesta. Ilmeisesti se on juhla, joka vaikuttaa vain myönteisesti mielialoihin.

Feldman äkkäsi, että maksutta hotkivien määrä riippui myös työpaikan ilmapiiristä. Varastelu väheni, jos työntekijät tulivat pomonsa kanssa toimeen ja pitivät työstään.

Hupaisaa kyllä, kauppiaan tilastot paljastivat myös johtajista jotain. Nimittäin mitä isompi tappi, sen todennäköisemmin hän jätti maksamatta. Tämä kävi selvästi ilmi yrityksessä, jossa päälliköt työskentelivät omassa kerroksessaan.*

Voit pääsääntöisesti luottaa asiakkaisiisi, jos myyt menestyville yrityksille. Jos sen sijaan asioit suoraan kuluttajien kanssa, törmäät varkaisiin ja huijareihin paljon useammin. Viisas johtaja varautuu myös siihen, että yli 20 työntekijän firmaan mahtuu jo vähintään yksi varasteleva työntekijä.

* Feldman arveli, että johtajat saattaisivat jotenkin ajatella olevansa oikeutettuja pöllimään rinkeleitä. Mutta olisiko selitys ollutkin se, että johtajaksi päätyy todennäköisimmin sellainen uraohjus, joka on valmis huijaamaan muita?

Lähde: Freakonomics: A Rogue Economist Explores the Hidden Side of Everything, Steven D. Levitt & Stephen J. Dubner 2005