Muutamia vuosia sitten konsulttiyhtiö Talent Partnersin toimitusjohtaja Kari Kasanen kertoi mielenkiintoisen esimerkin siitä, miten harvat osaavat kirjoittaa.

Kasasen mukaan hänen yritykseensä tulvi tuhat työpaikkahakemusta vuonna 2005. Hakijoista 200 pääsi haastateltavaksi. Heistä 20 onnellista sai työpaikan.

Näistä kahdestakymmenestä yksi osasi kirjoittaa. Loput yhdeksäntoista aloittivat uransa kirjoituskurssilla.

Huomaa, että nuo kaksikymmentä olivat jo tiukan seulan läpäisseitä ikäpolvensa valioita.

Mitä Kari sitten tarkoitti kirjoitustaidolla?

Hän määritteli sen niin, että konsultin pitäisi pystyä laatimaan alansa ajankohtaisesta aiheesta vaikkapa Talouselämä-lehteen kelpaava yhden sivun juttu.

Siis vain yksi tuhannesta akateemisesti koulutetusta osaa työnsä niin, että häneltä syntyy ketterästi Kasasen määritelmän mukainen lyhyt asiantuntija-artikkeli.

Omat kokemukseni ovat aivan vastaavat. Firmani Noste laatii myyntipuheita. Siksi tarvitsisin jatkuvasti hyviä kirjoittajia. Ikävä kyllä kelvot copywriterit ovat harvinaisia kuin oma-aloitteisesti eroavat ministerit.

Toki moni luulee olevansa ammattilainen. Mutta jo kevyt kenttätesti osoittaa, ettei hommasta tule mitään. Mahtailija toisensa jälkeen joutuu luikkimaan häntä koipien välissä kotiinsa.

Mistä se sitten johtuu?

Kerran pari mainostoimiston perustanutta nuorta heppua tuli myymään palvelujaan. Kysyin, voisinko tilata heiltä myös tekstiä – ja vieläpä englanniksi.

“Juuri se on vahvuuteni”, totesi toinen korskeasti. Utelin, millä perusteella hän väitti olevansa niin hyvä. Äijä oli äimänä typerästä kysymyksestäni: “No mutta minähän olen syntyperäinen britti!”

Aivan samoin moni kuvittelee olevansa hyvä kirjoittaja siksi, että hän osaa suomea. Ikävä kyllä se ei riitä vielä alkua pidemmälle.

Kun itse aloitin copywriter-harjoittelijana 1990-luvun puolivälissä, oppi-isäni totesi asiasta viisaasti. Hän sanoi, ettei kirjoittaminen ole kirjoittamista. Se on ajattelemista.

Kun ajatus on lopulta kirkas, kirjoittaminen on vain sormien heiluttelua näppäimistöllä.

Tässä ongelma piilee. Vaikka tuhannet osaavat kirjoittaa aivan moitteetonta suomea, he eivät osaa ajatella.

Kirjoittaja jos toinen tietää, miten asia pitäisi sanoa. Mutta harva ymmärtää, mitä pitäisi sanoa!

No, totta puhuen aika harva lopulta hallitsee edes sitä suomeaan.

Esimerkiksi monet Hesarin lukijat kaipaavat taannoin eläkkeelle potkittuja kielenhuoltajia takaisin. Niin surkeaa mökellystä lehti päästää sivuilleen nykyisin. Välillä on vaikea hahmottaa edes rivien välistä, mitä toimittaja oikeastaan halusi kertoa.

Jotta tilanne olisi mahdollisimman karu, useimmilta kirjoittajiksi itseään luulevilta puuttuu vielä kolmaskin ominaisuus. Se on työmoraali.

Palkkasimme kovan luun copywriteriksi. Hänen osuutensa piti olla valmis keskiviikkona klo 12. Kun mitään ei kuulunut vielä tuntia myöhemminkään, soitin kirjoittajalle.

Selitin, että taittajamme pureskeli hermostuneena kynsiään. Kokonaisuuden pitäisi olla paketissa muutaman tunnin kuluttua. Koko projektimme oli kusemassa pahan kerran.

Kokenut copymme hyrisi itseensä tyytyväisenä: “Olen kyllä jo lähestymässä maalia.” 

Lienee selvää, että hänen uransa loppui (meidän palveluksessamme) siltä seisomalta. Äijä kuitenkin kehtasi lähettää vielä laskun niinsanotuista tuotoksistaan.

Tilanne on sikäli outo, että hyville kirjoittajille olisi siistejä sisätöitä vaikka kuinka. Todella taitavan ei tarvitse pusertaa edes perinteistä työviikkoa. Silti hän voi polkea uutta Audia ja asua hulppeasti pääkaupunkiseudullakin.

Jos haluat elää mukavasti, opettele kirjoittamaan suomea. Se on työ, jota ei voi siirtää Kiinaan.