Asiantuntija on koulutuksensa uhri. Hänet on valmennettu kriittiseksi. Mitä terävämpi tyyppi, sen enemmän hän osaa keksiä syitä, miksei mikään ole mahdollista.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä olin Oulun yliopiston leivissä tutkijana Tekesin rahoittamassa automaatioprojektissa. Silloin vähän yli kaksikymppisenä sain kontolleni ensimmäisen alaiseni.

Tarkalleen ottaen en ollut virallisesti hänen esimiehensä. Pikemminkin olimme työpari.

Mutta olin joka tapauksessa meistä kahdesta kokeneempi ohjelmisto- ja elektroniikkasuunnittelija. Siksi tehtäväni oli päättää, mitkä ohjelmistoprojektimme osuudet olivat hänen vastuullaan.

Rakensimme älyä automaattiselle trukille niin, että se osasi siirrellä metallinpaloja konepajan varastosta työstökoneille ja hitsausroboteille mahdollisimman nopeaa reittiä.

Huomasin pian ällistyttävän asian. Kollegani oli vähän väliä jumissa. Homma ei edennyt mihinkään.

En ollut ihmeissäni siitä, että jokin ohjelmistomme tai laitteemme osa tilttasi. Se on jokaisen tuotekehittäjän arkea aamusta iltaan. Pikemminkin olisi ollut outoa, jos jokin värkki olisi kerrankin toiminut toivotulla tavalla alusta alkaen.

Mutta työparini ongelma oli se, ettei hän keksinyt tapoja esteiden ohittamiseksi. Hän vain toljotti epätoivoisena koodirivejä, jotka eivät toimineet.

Jouduimme aloittamaan työpäivämme monta kertaa niin, että luettelin hänelle ensimmäiset puoli tusinaa mieleeni tulevaa vaihtoehtoista reittiä. Toistin hänelle kerta toisensa jälkeen samaa:

Aina on jokin tapa, jolla ongelma ratkeaa – ihan aina!

Emme sentään olleet kehittämässä fuusioreaktoria tai materian telesiirtojärjestelmää. Kyse oli ihan arkisesta insinöörityöstä.

Sitä paitsi kyseessä oli vuosikurssini opiskelija, joka oli aivan selvästi itseäni lahjakkaampi (siihen ei tosin paljon vaadita). Mutta kyse ei ollut siis siitä, ettei hänen järkensä olisi riittänyt. Päinvastoin.

Kyse oli ihan selvästi asenneongelmasta.

Olen törmännyt vastaaviin jumittajiin satoja kertoja myöhemmin. Heitä löytyy joka alalta. Ensimmäinen reaktio on aina sama: “Kyllä minä muuten, mutta kun se ei ole mahdollista!”

Epäilemättä tunnet näitä tyyppejä itsekin. Kun kylppärin viemäri on tukossa, äijä väittää vaimolleen, ettei sitä ole mahdollista avata niistä ja noista syistä ja seliseli.

Ei ole sopivia työkaluja ja rautakauppakin on jo kiinni. Sohva ja Arska-elokuva houkuttaa paljon enemmän.

(Itse en ole moiseen koskaan syyllistynyt. Mutta olen kuullut, että jotkut muut ovat näin tehneet.)

Osin syynä lienee asiantuntijan koulutus. Häntä on valmennettu kriittiseksi vuosikausia. Siksi spesialistin mieleen putkahtaa aina kymmenen hyvää syytä, miksi jokin uusi idea on huono tai suorastaan kelvoton.

Asiantuntija saattaa sanoa esimerkiksi, että “kirjaa ei ole mahdollista kirjoittaa 30 tunnissa”.

Hyppäsin keskiviikkona neljän junaan. Tarkoitukseni oli yöpyä Savonlinnassa, koska vetovastuullani oleva koulutuspäivä alkoi aamulla jo kello 8.

Nappasin asemalta mukaani puolimetrisen kanapatongin. Junassa vuorasin koko lähialueeni lautasliinoilla kaiken varalta. Mutta tunari kun olen, sekään ei auttanut.

Kohta housuillani oli pari komeaa, kirkkaankeltaista tahraa!

Curry on paitsi hyvää, myös tömäkkää väriainetta. Kun se on kerran päättänyt tarttua kankaaseen, siinä se myös pysyy.

Varavetimiä ei ollut mukana. Saapuisin Savonlinnaan vasta yhdeksän maissa illalla, joten kaupat olisivat jo kiinni.

Siitä olin kuitenkin ihan varma, etten halunnut kuulijoiden tuijottavan koko ajan etumustani seuraavan päivän seminaarissamme.

Otin iPhonen esiin ja googletin Savonlinnan Sokoksen numeron. Pyysin vaihteesta miesten vaateosastolle. Puhelimeen vastasi Leena Kilpeläinen.

Kysyin häneltä, olisiko hyllyssä Dockerseja. Muistelin housujeni koon*.

“Kyllä löytyy”, kuului Leenan vastaus.

Kerroin tilanteeni. Olisin Savonlinnassa vasta myöhään illalla. Olisiko siis mahdollista, että ostaisin housut näin puhelimitse ja joku kiikuttaisi ne hotellini vastaanottoon?

“Kyllä onnistuu”, Leena vastasi.

Voi pyhät pyssyt, ajattelin. Ei voi olla totta!

Kerroin tuolle enkelille luottokorttini numeron. Hän lupasi huolehtia loput.

Kun illalla olin perillä, housut odottivat respassa siististi nimelläni varustetussa muovikassissa! Housut pois vain ja uudet jalkaan.

Montako miljoonaa syytä Leena olisi voinut keksiä, joiden vuoksi toiveitani olisi ollut täysin mahdoton toteuttaa?

Ne olisivat sitä paitsi olleet aivan oikeutettuja. Ei hänen olisi missään tapauksessa tarvinnut hyväksyä luottokorttitilaustani puhelimitse. Eikä kenenkään olisi ollut pakko lähteä parin kilometrin matkalle hotellilleni.

Ei siihen olisi ollut nokan koputtamista. Tarvittaessa joku olisi keksinyt vielä loputtomasti lisää esteitä ja vaikeuksia.

Mutta Leena Kilpeläinen ei alkanut heti pohtia, miksei mikään ole mahdollista. Sen sijaan hän päätti saman tien, että oli mikä oli, hän hoitaa asiakkaansa murheet.

Voi kunpa kaikki ihmiset olisivat leenoja!

Lähde siitä, että aina on olemassa jokin keino. Älä tuhlaa omaa ja toisten aikaa sen pohtimiseen, miksei mikään kuitenkaan onnistu.

* Miehet kuulemma arvioivat aina puolisoidensa kuppikoon miten sattuu. Mutta vaivaa katteeton optimismi muutenkin. Uudet Dockersini olivat vyötäröltä kahta kokoa liian pienet.