Mainostoimistopellet itkevät vuodesta toiseen, ettei Suomessa osata viimeistellä töitä. Brändikätyrit haluaisivat tappaa viimeisenkin merkin aidosta elämästä.

Kun kansainvälinen mainoskilpailu on taas kesäkuun lopussa pidetty, suomalaiset alkavat pohtia, miksei pärjätty. Ruotsalaisetkin voittavat Etelä-Ranskassa ties kuinka monta jalometallielukkaa joka kerta.

Sitten mainostoimistoepeli keksii, mikä mättää.

 Töitä ei osata viimeistellä yhtä hienosti kuin muissa maissa!

En ihan tarkkaan tiedä, mitä “viimeistely”  tarkoittaa. Mutta usein ahdistuneet tuntuvat ajattelevan,  että mainoskuvaan oli jäänyt väärä sävy. Tai logo oli pikselin pielessä. Ehkä kirjasimesta olisi pitänyt valita jokin toinen leikkaus.

Näkökulma on tyypillinen mainostoimistoissa asiakkaiden rahoilla itseään toteuttaville perfektionisteille. Muoto on ajanut ohi kaikesta muusta. Kukaan ei enää jaksa muistaa, että tavoite oli myydä jotain.

Pienelle tai keskisuurelle (ja miksei tosi pitkällekin) yrittäjälle viimeistelyt käyvät kalliiksi. Kahmaloittain kassaa palaa joutavaan hinkkaamiseen.

Tulokset alkavat muistuttaa mammaa, joka on piikittänyt pärstäänsä yliannoksen Botoxia. Näky on kammottava.

Kuitenkin monet asiakkaat etsivät jotain aitoa. Jotain sellaista, jossa olisi vielä jotain rosoa, hajua tai tunnetta jäljellä.

Päristelin puolitoista vuotta sitten Espoon keskuksessa. Silmään pisti pysäyttävä markkinointiviesti. Paiskasin auton penkalle ja ampaisin ottamaan valokuvan.

Muikkuja-mainos Espoon keskuksessa

Muikkuja-mainos Espoon keskuksessa

Ensin taivastelin, millainen Turopetteri on pystynyt pusaamaan noin onnettoman kilven. Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, onhan se todella liikuttava mainos. Moista ei voi tilata yhdestäkään mainostoimistosta.

Sieluni nenällä haistoin ehdan kalastajan, todellisen alkuperäiskansalaisen.

Hänen päällään on tuuman paksuinen, tönkkösuolattu, ei enää suorastaan kirkasvärinen villapaita. Käteen oli sattunut vanerinpala. Kieli ei taatusti pysynyt suussa, kun hän polvistui rantakalliolle sommittelemaan tekstiä. Lapion kokoisilla käsillä ei kalligrafisia ihmeitä synny.

Aivan varmasti sissikalastajamme murahtelee torilla tyhmiä kysyville ohikulkijoille kärttyisästi, että “kyllä ne muikkuja on, perkele!”

Sitä paitsi ne on paistettu voissa, ei missään viherpipertäjien markariinissa.

Moni pieni tai keskisuuri (ja miksei tosi lihavakin) yrittäjä voisi pohtia, kuinka paljon hänen kannattaa rakentaa kulisseja. Siinä sivussa aitous katoaa. Totuus paljastuu kuitenkin heti, kun asiakas hiihtelee ostoksille.

Sissi ei keskity paklaamaan julkisivua. Täydellisyyttä vastaan on kallista ja turhaa kilpailla.