Miksi insinööri tekee tyhmiä tuotteita, vaikka hän on viisas? Voiko taustalla olla lapsuuden trauma?

Alkuvuodesta 2000 joukko insinöörejä kokoontui neukkariin. Oli luvassa jännittävä sessio. Remmi oli urakoinut hiki hatussa 3 viikkoa putkeen. Aikataulu oli uskomattoman tiukka.

Ryhmällä oli mukanaan pino kuvia uuden DVD-poltto-ohjelmiston käyttöliittymästä. Arkit olivat täynnä ruutukaappauksia ikkunoista ja valikoista. Lisäksi suunnittelijat olivat naputelleet läjäpäin dokumentteja siitä, miten softa toimisi.

Yrityksen johtaja marssi sisään. Hän ei vilkaissutkaan insinöörien papereita. Sen sijaan hän otti tussin ja piirsi taululle suorakaiteen.

“Tässä on uusi sovelluksemme. Siinä on yksi ikkuna. Käyttäjä raahaa videonsa ikkunaan. Sitten hän painaa nappia, jossa lukee POLTA. Siinä se. Tällaisen ohjelmiston me teemme.”

Tuotekehittäjät olivat äimänä. Ei heidän yrityksessään suunniteltu ohjelmistoja noin. Eipä silti, ei niitä suunniteltu niin missään muuallakaan.

Neuvotteluhuone sijaitsi Applen pääkonttorissa. Tussitaiteilija oli nimeltään Steve Jobs.

Tuotekehitysryhmä oli peräisin saksalaisen Astarte-nimisen firman Yhdysvaltain divisioonasta, jonka Apple oli hiljattain ostanut. Sovellus ristittiin myöhemmin iDVD:ksi.

Esimerkki kiteyttää täydellisesti sen, miksi Pertti Perusinsinööri ei tahdo enää pärjätä.

Tuotekehittäjän täytyy toki hallita erittäin laajoja kokonaisuuksia. Hän painii niin kimuranttien juttujen kimpussa, ettei tavallinen ihminen sitä edes ymmärrä.

Mutta pitääkö mutkikkuuden näkyä tuotteen käyttäjälle?

Yhä useampi meistä on sitä mieltä, että mieluummin ei pidä. Ei se ketään kiinnosta, mitä konepellin alla tapahtuu. Pääasia on, että kottero kulkee.

Insinööri ei ole tyhmä. Kyllä hän on nähnyt ja lukenut, miten vaikkapa juuri Apple karsii tuotteistaan jatkuvasti yksinkertaisempia – siis käyttäjän näkökulmasta.

Tuore esimerkki on uusi iPod Nano. MikroPC-lehti (10/2010) kirjoittaa siitä testissään näin:

“Nanosta riisuttiin muun muassa videosoitin ja -kamera, mikrofoni, kaiutin, pelit, kalenteri ja herätyskello. Röyhkeä veto Applelta, mikä onkin herättänyt monessa Nano-fanissa kovia tunteenpurkauksia”.

Itse olen sitä mieltä, että Nanosta olisi pitänyt lempata vielä radiokin. Nyt soitin alkaa olla juuri sellainen kuin sen pitääkin.

Miksi Pertti kuitenkin edelleen toimii yhdeksän kertaa kymmenestä juuri samoin kuin hänen virkaveljensä Astartella 10 vuotta sitten? Miksi hänen on pakko tunkea laitteisiinsa kymmeniä ominaisuuksia, joita kukaan ei koskaan kaipaa?

Spekuloin nyt hiukan, sillä keittiöpsykologia on kivaa. Asiat alkoivat luisua pieleen jo 45 vuotta sitten.

Vuonna 1965 Pertti oli viisivuotias. Eräänä sateisena sunnuntaina hän oli rakentanut Legoista hienon kuorma-auton.

Ikävä kyllä Pertin isä oli kätevä käsistään. Veikko oli syntynyt ennen sotia köyhän pienviljelijän perheeseen. Silloin oli tapana nikkaroida kaikki itse.

Veikon mielestä Pertin kuormuri olisi voinut olla fiksumpikin. Niinpä hän purki pikkupojan häkkyrän. Seuraavana aamuna pojan pöydällä odotti parannettu versio.

Vaikkei Pertti enää muista koko tapausta, se aiheutti hänelle trauman. Hän yrittää loppuelämänsä väkertää jotain sellaista, joka olisi kelvannut myös Veikko-vainaalle.

Pertistä tuli tuotekehittäjä. Hän on samanlainen kuin useimmat kollegansa. Häntä kiinnostavat hankalat ongelmat. Niitä hän ei koskaan kyllästy ratkomaan.

Jos Pertti joutuisi häivyttämään kaiken suunnittelemansa, kukaan ei näkisi hänen kauniita algoritmejaan ja teknisiä oivalluksiaan. Markkinointipellet ja myyntireiskat kaappaisivat kaiken kunnian.

Miten piilo-ominaisuuksia voisi edes pomo kehua – Veikon haamusta puhumattakaan?

Ei insinööri ole tyhmä. Mutta kuten me kaikki, hänkin haluaa neroutensa hedelmät mahdollisimman näkyviksi.

Lähde: Fast Company, heinäkuu 2010