Etsi kirjoituksia
Close this search box.
Pölli tästä -blogi on ideavarkaan apaja

Kulttuuriväki kerjää

Jari Parantainen
Jari Parantainen
Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Koulutan & konsultoin. Aiheina tuotteistaminen ja hinnoittelu. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. [email protected] ✆ 050 5229 529

Luovan alan suomalaiset edustajat käyttävät luovuuttaan erityisesti kerjuumenetelmien keksimiseen. Kaikkien* muiden ammattiryhmien on pärjättävä markkinoilla ja kilpailtava.

Hallitus sitten laajensi tekijänoikeuslobbareiden ajaman hyvitysmaksun koskemaan ulkoisia kiintolevyjä. Tapaus on vain yksi monista kulttuurin edustajiksi kutsuttujen kerjäläisten työvoitoista.

Mitä ns. taiteilija tekisi, jos hän toimisi kuin insinööri?

Ensin hän miettisi pitkään ja hartaasti, mistä joku olisi valmis maksamaan jotain. Sitten hän nikkaroisi ideastaan prototyypin omilla säästöillään.

Seuraavaksi taiteilijamme menisi pankkiin pyytämään lainaa. Vakuudeksi hän kiinnittäisi firmansa koneet tai kämppänsä. Ne hän on maksanut jo aikaisemmin paiskomalla ikäviä rutiinihommia narisematta vuosikaudet.

Kun rahoitus olisi järjestynyt, taiteilija pääsisi kehittämään uutta myytävää. Samalla hän alkaisi käydä myyntikäynneillä.

Jos kotimaassa ei riitä markkinoita, hän matkustaisi ulkomaille ihan omalla kustannuksellaan.

Yhdeksän asiakasehdokasta kymmenestä heittää hänet niska-persotteella pellolle. Mutta taiteilija ei siitä lannistu. Hän viilaa taideteostaan palautteen perusteella paremmaksi.

Taiteilija ottaisi lisää lainaa, jotta rahaa riittäisi myös markkinnointiin, asiakaspalveluun ja toimitusprosesseihin. Hän kiertäisi keikoilla antamassa näytteitä osaamisestaan – ja esiintyisi aivan selvin päin.

Jonain päivänä saattaisi tulla iso tilaus. Mutta taiteilija tietäisi, että se on vasta alkua. Ensin pitää räätälöidä, testata, paketoida, toimittaa, laskuttaa ja vaikka mitä. Lisäksi se pitäisi toistaa monta kertaa vuodesta toiseen.

Ja mikä ihmeellisintä, kertyneistä tuloista pitäisi maksaa vielä verotkin!

Entä jos insinööri toimisi kuin taiteilija?

Ensin hän kopioisi ihailemaansa insinööriä, joka keksi 1960-luvulla sienipäissään mahtavan tuotteen. Sitoutumisensa merkiksi insinööri alkaisi käyttäytyä ja pukeutua samalla tavalla kuin hänen idolinsa aikanaan.

Kun asiakkaat eivät yhtään kiinnostu hänen retrotuotteistaan, hän perustaisi insinöörien oikeuksia puolustavan kerjuujärjestön. Juristien tehtävä olisi keksiä mitä ihmeellisimpiä tarinoita, miten mm. esiintyvät taiteilijat vievät leivän tekniikan ammattilaisilta.

Kaikki konserteissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä käyvät saisivat maksaa lipuistaan ns. hyvitysmaksua insinööreille. Onhan selvää, että jos suuri yleisö viettää aikaansa kulttuuririennoissa, rahaa ei riitä teknisten tuotteiden ostamiseen.

Pian opetusministeri ymmärtäisi, että menneisyyteen jämähtänyt insinöörikunta on todella hädissään. Kymmenen miljoonan hyvitysmaksu napsahtaisi tilille. Täytyyhän arvokasta insinöörityötä tukea, vaikkei sitä kukaan halua ostaa.

Raha on hyödyn mittari. Jos asiakas ei suostu maksamaan tuotteestasi, se taitaa olla hyödytön.

*Paitsi ns. maatalousyrittäjien, erilaisia ympäristö-, lehdistö-, telakka-, tuotekehitys- ja aluetukia nauttivien sun muiden. Ehkä niiden lisäksi Suomesta löytyy pari aidosti kilpailevaakin yritystä.

[Lisäys 31.12.2010: Lukuisat tätä kirjoitusta kommentoineet väittävät, että kulttuuria täytyy tukea. Väitän, että tosipaikan tullen he kääntäisivät takkinsa saman tien. Perusteluni löydät täältä: Sinäkin valehtelet jatkuvasti]

211 vastausta

  1. Mike Masnick on yksi parhaimmista luovien alojen yrittäjyydesta kirjoittavista. Kannattaa laittaa blogi seurantalistalle, jos aihe kiinnostaa: https://www.techdirt.com/

    Valitettavasti siellä on paljon, paljon muutakin asiaa, joten bisnesmallijutut saattavat olla vaikeahkosti esiin kaivettavissa. Tässä on kuitenkin hänen esitelmänsä, jossa perusteesit tulevat hyvin esille: https://vimeo.com/4244922

  2. Alkeelliseen provokaatiooni on tullut monta rikkikivenkatkuista kommenttia, joita emme julkaise. Syynä on se, että viestit ovat (tavalliseen tapaan) nimettömiä.

    Lainaan kuitenkin yhdestä viestistä pätkän:

    ”Taiteilijat ovat äärimäisen heikossa asemassa yhteiskunnassa eikä tekijänoikeuskorporaatiot heitä puolusta. Käyttävät vain hyväkseen. Mutta taiteilijalla ei vain ole mitään parempaakaan vaihtoehtoa. Kirjoittajan esittämä malli ei ole vaihtoehto, jonka ymmärtää jos tietää taiteesta tai sen tekemisestä edes vähän.”

    Katkelma tiivistää hienosti sen itse aiheutetun avuttomuustilan, joka vaivaa monia taiteilijoita. He ovat uhreja, joilla ei muka ole vaihtoehtoja (esimerkiksi kerjäämiselle).

    Monet parhaina pidetyistä taiteilijoista ovat hyviä myös bisneksessä. Kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, he voivat keskittyä puuhastelemaan itselleen rakkaiden, muiden kannalta aivan hyödyttömien projektiensa parissa.

    Aivan vastaavasti tiedän, että monilla insinööreillä on yksityisiä, salaisia tuotekehitysprojekteja. Ne ovat usein haaveiluvaiheessa vuosikausia. Monet niistä odottavat sitä päivää, että varsinaisesta leipätyöstä tulee rahaa niin, että aikaa jää omaan värkkäilyyn. Usein se päivä koittaa vasta eläkkeellä.

    Taiteilijoiden pitäisi tarttua itseään niskasta ja ryhtyä ansaitsemaan elantonsa. Päähäni ei mahdu, miksi meidän muiden pitäisi rahoittaa jonkun sisäistä paloa vain siksi, että hän ryhtyy kutsumaan itseään taiteilijaksi.

    1. Jari Parantainen: ” Päähäni ei mahdu, miksi meidän muiden pitäisi rahoittaa jonkun sisäistä paloa vain siksi, että hän ryhtyy kutsumaan itseään taiteilijaksi.”

      Minusta olisi aika surullinen ajatus se, että eläisimme maailmassa jossa meitä ympäröisi vain kaupallisesti kannattava kulttuuri. Yhtenä esimerkkinä van Goghin maalaukset olisi aikoinaan poltettu saunanpesässä mikäli kirjoittajan oppeja olisi noudatettu.

        1. ”Sitä ei kukaan kiistä, että jollain on työttömänkin elettävä. Mutta ilmeisesti se ei sovi taiteilijan arvolle, että hänkin kävisi hakemassa toimeentulotukensa sossun luukulta siinä kuin kuka tahansa meistä muista. Sen sijaan hänen ylläpitämisekseen on räätälöitävä keinotekoisia pisteveroja, jotka eivät kestä mitään loogista tarkastelua.”

          Nimenomaan. Taiteen tukijärjestelmä tulisi integroida suoraan muuhun verotukseen että tällaisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa. Miksi työtön saa rahaa automaattisesti vain papereita täyttämällä, mutta muusikon pitäisi mennä sossun luukulle samaan aikaan kun kännyköitä, tietokoneita ja muuta elektroniikkaa myydään mm. hänen tekemänsä sisällön levityskanaviksi?

          ”Meistä kukaan ei olisi ikinä kuullutkaan Vincent van Goghista, jollei hänen taiteensa menisi kaupaksi pöyristyttävään hintaan.”

          Kyllä, kyllä. Muun muassa julisteina, kalentereina, postikortteina jne. jne., jopa tietokoneiden ja kännyköiden taustakuvina. Ja nämä rahathan menevät tietysti Vincentille itselleen, vai mitä?

          Kulttuuri on varmasti hankala asia insinöörin ymmärtää ja hyväksyä, mutta sanotaan nyt vaikka, että ilman sitä jopa insinöörienkin elämä olisi vielä tyhjempää ja vielä tarkoituksettomampaa, jos mahdollista. Lisäksi se myyvä kulttuuri on juuri sitä lajia, jonka vanavedessä syntyy todella vähän lisää mitään luovaa, ja siten lopulta myyvää kulttuuria.

          On muuten outo ajatus, että insinöörit suunnittelisivat menestystuotteita. Yksin insinöörien suunnittelemat tuotteet ovat yksiselitteisesti sontaa; tarvitaan myös ihan oikeita taiteilijoita. Muotoilijoita, graafikoita, esim. kännyköiden tapauksessa jopa muusikoita. Alkoiko muuten Nokian menestys designer Frank Nuovon tultua taloon ja alamäki hänen lähdettyään?

          Ja seuraavassa kommentissasi ihmettelet, että suomalaiset eivät osaa tuotteistaa…? Harvoinpa on viiva A:n ja B:n välillä ihan noin lyhyt. Toisinaan on todella turhauttavaa asua maassa, jossa tällaista asiaa pitää joillekin ammattikunnille ehtimiseen selittää.

          1. ”On muuten outo ajatus, että insinöörit suunnittelisivat menestystuotteita. Yksin insinöörien suunnittelemat tuotteet ovat yksiselitteisesti sontaa; tarvitaan myös ihan oikeita taiteilijoita. Muotoilijoita, graafikoita, esim. kännyköiden tapauksessa jopa muusikoita”

            Onpa kovin yksipuolinen heitto. Maailmassa tehdään paljon muutakin kuin kännyköitä…esim. niitä linjoja joilla kännykät valmistetaan. Koen, että on hyvin paljon tuotteesta kiinni miten tuo menee. ”Pelkän insinöörin” tekele voi olla iso menestys yrityksen sisällä, eikä siitä huudella missään sen enempää. Insinööri saa hyvin tehdystä työstään ne kicksit joita jokainen omista hommistaan kaipaa. That’s it, ei se sen kummempaa useinkaan ole, se riittää.

            Joittenkin tuotteiden osalta on välttämätöntä, että mukana on myös muotoilija tms. tai toisinpäin, insinööri. Enkä näe siinä mitään ongelmaa, vaan päinvastoin mukavan haasteen, kun enemmän ihmisiä on saman projektin kimpussa. Mutta ei sitä muotoilijan tms. TAI insinöörin työpanosta jokaisessa projektissa tarvita, joissain sitten taas molemmat ovat hyödyksi. Pelkääkö nyt joku että joku toinen vie oman työn, vai mistä tämä ”EMME TARVITSE SITÄ TAI TÄTÄ” kumpuaa? Vaan taitaa se yhdessä tekeminen olla liian iso pala ihmiselle…

    2. Hei, Jari Parantainen!

      Pahoittelen, että viestini menee henkilökohtaiselle tasolle. Koen alkuperäisen ”Kulttuuriväki kerjää” -tekstisi henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka se onkin ansiokkaasti naamioitu nerokkaan provokatiiviseksi keskustelunavaukseksi.

      Olet varmastikin saanut mielestäsi ylimielisesti tuhahtelevilta ja ikävä kyllä nimettöminä kirjoittelevilta taiteilijoilta ja/tai wannabe-taiteilijoilta paljon viestejä, joissa sinua kutsutaan ääliöksi, idiootiksi tms. epäkorrektia. Se johtunee siitä, että tämän tarkoituksellisen ja harkitun provokatiivisen tekstisi ja siitä seuranneen keskustelun valossa olet monien meidän herkkäsieluisten runopoikien ja rokkikukkojen sun muiden mielestä ääliö, jolta pitäisi puhkoa auton renkaat. Säännöllisin väliajoin. Tämä ei ollut uhkaus, vaan omasta mielestäni vitsikäs toteamus. Minua ei harmita, että olet mielestäni merkittävästi älykkäämpi kuin minä – minua pelottaa, että olet mielestäni merkittävästi suvaitsemattomampi kuin minä.

      Tekstiisi voisi vastata taiteilijan näkökulmasta vaikka kokonaisen kirjan mittaisesti kestävillä argumenteilla – kuten Emily Cheeger on parhaansa mukaan tässä keskustelussa tehnyt – eikä se johtaisi yhteisymmärrykseen. Olen Emilyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että ”– lähtökohtasi ei ole relevantti taiteen kentän ja kuluttajakunnan kokonaiskuvalle”. Tuo pitää mielestäni paikkansa siksi, että elät täysin eri todellisuudessa kuin taiteen tekijät – tarkoitan itseni kaltaisia tavallisia ihmisiä, jotka ovat valinneet yrittää jotenkin tulla toimeen tekemällä tärkeäksi kokemaansa taidetta.

      Olen samaa mieltä Emilyn kanssa myös siitä, että koko keskustelussa on pohjimmiltaan kyse arvokysymyksestä. Karrikoidusti voisi todeta, että taiteilijoiden ja markkinataloutta palvovien insinöörien välinen kuilu on surullisen suuri. Näin ollen yhteiskunnan kaksi jopa äärimmäisen ajattelevaa ja innovatiivista ihmisryhmää ovat ajautuneet jonkinlaiseen älylliseen asemasotaan.

      Ja sinä senkun poljet ja pommitat, Jari!

      Tämä on täysin henkilökohtaista. Tuntuu siltä, että sinulle innovatiivisuutta edustaa vain sellainen luovuus, joka tukee markkinataloutta ja syöksee valloilleen valtavia rahavirtoja. Meidän taiteilijoiden maailmankatsomus on niin merkittävästi humaanimpi, että sinä et voi käsittää sitä. Me emme myöskään ryhtyisi sanallisiin hyökkäyksiin teitä markkinatalouden nykykapellimestareita kohtaan, koska meidän puolestamme te saatte tehdä mitä teitä huvittaa – vaikkakin te jo kääritte rahat osittain tuottamistamme sisällöistä ja vittuilette meille siitä, että se vituttaa meitä leipäjonossa; ja sinun nyt toteuttamallasi tavalla vieläpä nälvitte päälle.

      Toteat:

      ”Taiteilijoiden pitäisi yrittää ymmärtää, miksi aina rikkaat väittävät, ettei raha ole niin tärkeää. Se johtuu siitä, ettei se heille olekaan.”

      Raha ei siis ole sinulle tärkeää?

      Miksi sitten toimintasi tähtää mahdollisimman suureen tuottoon?

      Väitän, että tosipaikan tullen kääntäisit takkisi saman tien.

      Kiitos ajatuksia herättäneestä keskustelusta kaikille!

      1. Teppo, kiitos mainiosta kommentistasi!

        Erityisen kiehtovana pidin sitä, että kerrot olevasi suvaitsevainen vandaali – sikäli kuin oikein ymmärsin pyhän vihasi viattomia renkaita kohtaan.

      2. Itse insinööriopiskelijana ”taiteilija-alalla”, mediatekniikassa, en voi kuin olla samaa mieltä blogaajan kanssa.

        On tuota musiikkitaustaa jonkin verran, ja vaikka se harrastelijapohjaista onkin, niin kyllä se silti taidetta on. Subjektiivisesti koen sen jopa paljon viehättävämpänä kuin se mitä Kiasmassa olen nähnyt tai monesti radiosta joutunut pakkokuuntelemaan.

        Meillä kun on noita kuvataiderentun alkuja koulussa, niin kyllä niiden töitä saa ostaa ihan kuka haluaa – netistä löytyy nättejä piirroksia ja teettävät julisteita rahaa vastaan niille jotka niitä haluavat. Pienimuotoistahan se on, mutta jotain sekin. Päivätyöksi ovat kuitenkin aikoneet noita insinöörin hommia ruveta värkkäämään.

        Monesti olen itse todennut, kun mielipidettä Teostosta on tingattu, että itse ainakin teen taidettani vain omaksi huvikseni. Jos siitä joku suostuu maksamaan, niin totta kai siitä rahaa otan, mutta jos ei kukaan maksaisi, niin tekisin sitä kuitenkin, harrastuksena. Muidenkin iloksi, jos sattuisivat samasta nauttimaan.

  3. Loistava kirjoitus, Jari! Tämä tiivistää kaiken mitä tästä asiasta tulee sanoa. Melkein tuli tippa linssiin tätä lukiessa.

    Lainauksesi sensuroidusta viestistä kertoo paljon. Se kertoo siitä, kuinka kaukana toisistaan ”ammattitaiteilijan” ja insinöörin (tai muun rehellisen, työtä tekevän ihmisen) maailmat ovat toisistaan. ”Ammattitaiteilija” pitää itsestään selvänä, että rahan pitää ilmestyä hänen taskuunsa. Vasta sitten taiteen luominen voi alkaa. Rahan tienaaminen itse muilla töillä on utopiaa, koska tällöin suuren auteurin ajatukset eivät pääse syntymään, kun kaikkea aikaa ei voi käyttää inspiraation odotteluun…

    Insinööreille ja muille rehellisen työn tekijöille tämä ajatuksenjuoksu on yhtä kaukana kuin ajatus siitä, että käteen noin vain ilmestyisi kuppi kahvia: eihän raha noin vain ilmesty taskunpohjalle. Rahaa tulee, kun tekee työtä JA kun joku suostuu siitä maksamaan – on se sitten työnantaja (palkkatyössä) tai asiakas (yrittäjyydessä).

    Toisin sanoen taiteilija ajattelee ”rahan tulee ilmestyä jostain, vasta sitten voin tehdä työtä”, kun rehellisen työn tekijä ajattelee ”kun teen jotain, mistä on muille hyötyä, joku voi maksaa minulle – sitten voin tehdä sillä rahalla jotain mistä pidän”. Taiteilijalla on ”mulle kuuluu”-mentaliteetti, rehellisen työn tekijällä ”kun hyödytän muita, nämä maksavat minulle”.

    Kyllä minustakin on kiva soitella saksofonia, mutta en minä kuvittele, että siitä maksettaisiin. Kuitenkin jostain syystä siinä vaiheessa, kun ryhtyy kutsumaan itseään ”ammattitaiteilijaksi”, tämä ajatuskuvio kääntyy ympäri – ”Kyllä taiteilijan pitää saada korvaus työstään”, ihan kuin tämä olisi _automaattisesti_ oikeutettu rahan saamiseen vain sillä, että tämä taiteilee jossain.

    On hyvä kysymys, voivatko taiteilijat ja kunnolliset ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan, niin kaukana näiden ajatusmaailmat ovat toisistaan. Toiselle on utopiaa, että raha ilmestyisi näiden taskuun, toiselle on utopiaa, että rahat harrasteluihin pitäisi itse tienata tekemällä rehellistä työtä.

    Sanomattakin on selvää, että taiteilijan ajattelutapa perustuu älylliseen itsepetokseen – kun rahantuloa pitää luonnonlakina, rahantulon loppuminen merkitsee sitä, että maailmassa on vika, ei suinkaan itsessä – aiheuttaa se älyllisen itsepetoksen myös suhtautumisessa markkinoihin: kun vika on aina muissa (=markkinoissa), ei tarvitse muuttaa myytävää tuotetta tai bisnesmallia lainkaan.

    Koska vika on aina muissa, ja mulle kuuluu korvaus mun tekemästä työstä, vaikka noi ei sitä tajuaiskaan.

    1. Jussin täydennys on lisää asiaa. Koko pakettihan on hieman tabu. On hyvä, että joku viitsii sitä välillä sohia.

      Katselin Facebookissa, kun kaverini oli linkittänyt tämän tekstin, niitä linkin perään ilmestyneitä kommentteja. Ne kertovat mahdollisesti taiteilevista kommentoijista karua kieltään.

      Se on kumma juttu, kuinka sitä rahaa mahdollisesti oikein tyrkytetään sitten kun olet oikeasti taiteilussasi hyvä. Saman tekstin voisi toki kirjoittaa myös urheilusta.

    2. Kiitos Jussi, hyvin tiivistit!

      Itsepetoksesta: Tiedän montakin taiteilijaa, jotka pitävät kaupallista ajattelua taiteen tuhona. Se on vain sikäli vitsikästä, että he itse eivät mieti mitään muuta kuin rahaa aamusta iltaan.

      Milloin hilloa on itsellä liian vähän, milloin sitä on kilpaileville taiteilijoille kertynyt liikaa – tietenkin vääristä syistä ja ansiotta. Loput ajasta meneekin sitten apuraha-anomusten sorvailuun. Ja sen selittämiseen, ettei taiteilija koskaan voi olla mikään tuote tai brändi.

      Taiteilijoiden pitäisi yrittää ymmärtää, miksi aina rikkaat väittävät, ettei raha ole niin tärkeää. Se johtuu siitä, ettei se heille olekaan.

      Raha-asiat voi siirtää pois mielestä häiritsemästä heti, kun tilille on kertynyt riittävästi säästöjä. Sitä kutsutaan riippumattomuudeksi. Sen jälkeen ei tarvitse pokkuroida tai kadehtia, vaan voi taiteilla sielunsa kyllyydestä.

    3. Jussi Kari: ”Insinööreille ja muille rehellisen työn tekijöille tämä ajatuksenjuoksu on yhtä kaukana kuin ajatus siitä, että käteen noin vain ilmestyisi kuppi kahvia: eihän raha noin vain ilmesty taskunpohjalle. ”

      Ehkä ontuvinta tässä vertailussa on se yli-ihmisyys, joka insinööristä on luotu. Oikeastihan insinöörikunnassa on äärimmäisen vähän sellaisia yksilöitä, jotka itse saisivat kaupaksi yhtään mitään – ainakaan itse suunnittelemaansa tuotetta. Siksi itse asiassa insinöörejäkin vaivaa ihan sama tauti: raha päätyy taskunpohjalle kun ”joku muu” myy sen tuotteen ja itse ”on vain töissä täällä”.

  4. Tekes – teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus jakoi vuonna 2009 tukea yrityksille ja yliopistoille 579 miljoonaa euroa. Esim. nimeltämainitsematon puutteessa ja kurjuudessa elävä matkapuhelinjättimme sai apurahaa 9 630 879 euroa ja sen network-puoli vielä lisäksi nelisen miljoonaa. Nokia teki viime vuonna liikevoittoa vain rapiat 1 197 miljoonaa euroa.

    Esittävän säveltaiteen edistämisen keskus ESEK jakoi apurahoina 551 000E. Ja jotta kukaan ei unohtaisi, niin hyvitysmaksukertymähän oli viime vuonna noin 9 miljoonaa euroa eli vähemmän kuin mitä Nokia sai suoraa tukea valtiolta.

    Eli mitä taiteilija tekisi jos toimisi kuin Insinööri? Valittaisi internetissä siitä kuinka kaiken maailman tutkimiseen pitää saada rahaa, vaikka vain harva projekti poikii voitollisia lopputuotteita. Harvempi valittaa, koska toisin kuin insinööri, luovan alan työntekijä ymmärtää, että molempia tarvitaan. Kovin olisivat tylsiä suomalaisen insinööritaidon huipputuotteet, jossa niihin ei olisi sisältöjä.

  5. Insinööriajattelulla kaikki ei ole aina yksinkertaista, mutta mustavalkoista kylläkin. Onko se tosiaan välttämätöntä, että _kaikki_ mitataan euroissa? En ole kokonaan eri mieltä, mutta en myöskään ajattele asiaa noin yksipiippuisesti.

    Jarin kuvittelemassa ideaalitilanteessa (= taiteilijatkin toimisivat liiketaloudellisin perustein) saattaisi syntyä lieveilmiöinä jotakin ihan muutakin, kuin markkinataloudellisin perustein kilpailukykyistä kulttuuria.

    Lähes kaikki taiteen suuntaukset alkavat enemmän tai vähemmän marginaali-ilmiöinä. Jos kaikki sellaiset tukahtuvat alkuunsa (koska eivät pääse edes syntymään), millaiseksi taiteen ja kulttuurin kenttä muodostuisi? Riski siihen ainakin kasvaisi, että taide yksipuolistuisi massojen maun mukaiseksi. Sehän toisaalta sopii insinöörille, jolla on vain oikea ja väärä vastaus kaikkeen 😉

    On myös asioita, joiden arvoa on vaikea mitata rahalla. Sain hyvän muistutuksen siitä, kun dementoinut lähiomainen ei saanut kipeästi tarvitsemaansa hoitoa, koska se ei ole euroissa mitaten tehokasta. Aihe, josta sinänsä saisi uuden peitsenheilutuskilpailun helposti. Jari, kirjoitatko seuraavan blogisi tästä aiheesta? 😉

    1. Antti, kiitos kommentistasi!

      Muistutan nyt kuitenkin, että kulttuuriporukka itse on kerjuulla. Heille tuntuu raha olevan erittäin tärkeä mittari.

      Mitäpä jos taiteilijat siis keskittyisivät tekemään jotain sellaista, josta heidän asiakkaansa haluavat maksaa. Niin insinööritkin tekevät – muuten ei tule palkkaa.

  6. Tulee mieleen sellainen insinöörikoulutuksen saanut taiteilija kuin Rowan Atkinson. Ei hänellekään menestys tipahtanut taivaasta – standup-komiikka ei ottanut tulta alleen, joten hän kokeili TV-huumoria. Hän viilasi huumoriaan ja tyyliään vuosikausia, kunnes työtarjouksia ja rahaa lopulta alkoi virrata. Haastatteluissa hän paljastuu hyvin kuivakaksi mieheksi, jolle sketsit ja vitsit ovat vakava asia.

    Onkohan hän ikinä täyttänyt yhtään apurahalomaketta?

  7. Minusta tekstisi on huono. En voi lyhyesti kommentoida kaikkia aivottomuuksiasi, mutta toivon jollain toisella olevan aikaa ja viitseliäisyyttä – jollain, jonka kirjoitusta ei raukkamaisesti poisteta tekosyihin tukeutuen (vaikka nimim. pakollinen, pakollinen jättäytyi anonyymiksi, oli hänen kommenttinsa silti asiallinen ja hedelmällisempi kuin aloituksesi). Suosittelen sinulle vilpittömästi ja lämpimästi teosta ’Media markkinoilla: johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen’ (kirjoittanut Hannu Nieminen ja Mervi Pantti). Kirja sivuaa kulttuurin roolia yhteiskunnassa ja kenties avaa sinulle maailmaa, joka ei ole käsinkosketeltavissa. Kuten yllä on kommentoitu, joka asiaa ei voi (eikä kuulu!) rahalla ja materialla mitata. Se on hyvin yksinkertaista, kun sen yhden kerran oivaltaa, joten ko. kirja sopinee myös mustavalkoajattelijoille.

      1. Lyhyesti aiheen ulkopuolelta: voisiko tuo työnantaja tai yritys olla vapaaehtoinen? Kun aina ei näitä kommentteja kuitenkaan halua/voi työnantajan nimissä kirjoittaa…

        1. Ehkä voisimme lisätä sääntöihin, ettei keskustelijan kommentti välttämättä edusta hänen työntantajansa virallista linjaa.

          Jos julkaisulinjamme muuttuu johonkin suuntaan, pikemminkin tiukennamme politiikkaa kuin helpotamme.

  8. Tervehdys.

    Tähän kirjoitukseen linkattiin Facebookissa. Vaikka olen viime viikkojen jäljiltä hyvin uupunut tähän keskusteluun, niin tämä provokaatio pamahti niin uskomattomasta vinkkelistä, että tuli jälleen tarve kaivaa hiukan verta nenästä.

    Sinänsä ajatusleikki siitä, että taidetta tulisi tehdä insinööripohjalta on ihan kiinnostava. Täysin metsäänhän tuollaisen vastakkainasettelun kanssa mennään, mutta tavallaan se on jotenkin piristävääkin.

    Ensinnäkin haluaisin todeta, että tässä kirjoituksessa – sekä koko käydyssä keskustelussa – on termin ’taide’ alle niputettu vähän kaikkea mahdollista, halvimmasta mahdollisesta viihteestä korkeakulttuuriin. Tämä on ymmärrettävää: on yksinkertaisempaa käyttää yhtä termiä kymmenen asemesta.

    Ehdotettu insinöörimäinen lähestymistapa voisikin ehkä toimia silloin, kun puhutaan puhtaan viihteen tekemisestä. Ja itse asiassa sillä alueella jo jossain määrin operoidaankin markkinoiden ehdoilla, esimerkkinä vaikkapa tv:n erilaiset laulukilpailut.

    Minä kuitenkin käsitän ’taiteen’ jonkinlaiseksi artistin sisäiseksi myllerrykseksi, jonka hän pyrkii eri keinoin saattamaan itsestään ulos: laulamalla, kirjoittamalla, maalaamalla, soittamalla, tanssimalla, näyttelemällä… Oma ääni ei ole enää oma, jos alkaa muovata sitä vastaamaan ympäristön toiveita. Sisäisen roihun tulisi olla isäntä, ei koskaan renki. Markkinoiden pillin mukaan hypähtelemällä ajaudutaan hyvin kauaksi siitä, mitä taiteen tekeminen oikeasti on.

    Vaikka en itsestäni käytäkään mielelläni termiä ’taiteilija’, niin pohdiskelen kuitenkin seuraavassa Parantaisen kirjoitusta taiteilijan vinkkelistä, musiikkia luovana artistina.

    Jari Parantainen: ”Mitä ns. taiteilija tekisi, jos hän toimisi kuin insinööri? Ensin hän miettisi pitkään ja hartaasti, mistä joku olisi valmis maksamaan jotain. Sitten hän nikkaroisi ideastaan prototyypin omilla säästöillään.”

    Tässä törmätään heti sellaiseen ongelmaan, että musiikkia kuuntelevan yleisön mieltymyksiä ja ostokäyttäytymistä on kokolailla mahdotonta ennakoida tai mitata. ”Varmat hitit” floppaavat usein ja täysin odottamattomista jutuista tulee hittejä. Voidaan tietysti tarkkailla myyntilistoja ja tuupata markkinoille sellaista musiikkia, joka näyttäisi muutenkin käyvän kaupaksi. Yleensä tällainen ratkaisu ei kuitenkaan toimi, tuloksena on vain surullista perässähiihtelyä, joka ei mene läpi kellekään.

    Insinööri voikin huomata esim. lumilapiossa toiminnallisen puutteen ja kehittää siihen ratkaisun. Miten todetaan puute ihmisten musiikillisessa ympäristössä? Miten sydämistä etsitään laulunmentävä rako?

    Taiteen kanssa ollaan tekemisissä aineettoman maailman kanssa, insinöörien pelikenttää on konkretia.

    Jari Parantainen: ”Seuraavaksi taiteilijamme menisi pankkiin pyytämään lainaa. Vakuudeksi hän kiinnittäisi firmansa koneet tai kämppänsä. Ne hän on maksanut jo aikaisemmin paiskomalla ikäviä rutiinihommia narisematta vuosikaudet.”

    Kämppiä ei ole onneksi tarvinnut kiinnitellä, olen kuitenkin vuosien varrella tehnyt isojakin taloudellisia satsauksia musiikkini tekemiseen. Suurin osa musiikintekijöistä on myös ennen menestystään tehnyt muita töitä. Osa joutuu tekemään menestyksestään huolimatta, Suomi on niin pieni maa. Minä iskin onnekkaasti sen verran isoon kultasuoneen, että olen sittemmin voinut keskittyä pelkkään musiikkiin.

    Jari Parantainen: ”Jos kotimaassa ei riitä markkinoita, hän matkustaisi ulkomaille ihan omalla kustannuksellaan.”

    Minusta on erittäin arvokas kansallinen voimavara, että meillä on niin vahvat äidinkielellämme esitetyn musiikin perinteet. Jos lähtökohdaksi otetaan mahdollisimman laajat markkinat, niin ensimmäisenä pitää heivata lauluista suomenkieli ulos.

    Jari Parantainen: ”Taiteilija ottaisi lisää lainaa, jotta rahaa riittäisi myös markkinointiin, asiakaspalveluun ja toimitusprosesseihin. Hän kiertäisi keikoilla antamassa näytteitä osaamisestaan – ja esiintyisi aivan selvin päin.”

    Alaa tuntemattomissa ihmisissä elää sitkeästi käsitys siitä, että keikkoja olisi jatkuvasti tarjolla – jos vain laiska artisti viitsisi niitä tehdä.

    Joidenkin harvojen esiintyjien kohdalla tämä pitääkin paikkansa. Omalta kohdaltani voin vain sanoa, että olisin kuluneena vuonna ollut halukas tekemään viisinkertaisen määrän keikkoja toteutuneisiin nähden. Ei niille keikoille kuitenkaan voi vain kitarakotelo kädessä marssia – pitää olla myös kysyntää ja tilaaja. Kyse ei ole myöskään siitä, että omalla kohdallani tuotteessa olisi nykyisin vikaa: olen takuuvarmasti tänä päivänä parempi esiintyjä kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin keikkoja oli nykyiseen verrattuna moninkertaisesti. Taas tullaan siihen, ettei yleisön liikkeitä pysty ennakoimaan.

    Jari Parantainen: ”Ja mikä ihmeellisintä, kertyneistä tuloista pitäisi maksaa vielä verotkin!”

    Tämäkin on kummallinen vinoutuma yleisessä keskustelussa: taiteilijat nähdään jonkinlaisina veroja kiertävinä parasiitteina. Voin jälleen vastata vain omasta puolestani: olen aina ottanut tuloni suoraan verokortille, prosentti on välillä ollut 60. (Tosin liityin vastikään taiteilijoiden muodostamaan osuuskuntaan, joka tästedes laskuttaa keikkapalkkioni.) En myöskään ole koskaan hakenut ensimmäistäkään apurahaa.

    Jatketaan ajatusleikkiä: millainen maailma olisi jos kaikki taide ja kulttuuri olisi tehty markkinoiden ehdoilla? Televisio tuskin muuttuisi paljoakaan, tosin valtaosa dokumenteista ja osa elokuvista putoaisi pois, kulttuuriohjelmia ei tehtäisi enää lainkaan. Ai niin, lupamaksujahan ei maksettaisi – YLE menisi siis nurin. Entä musiikki? Ei hätää: meillä olisi jatkossakin Lady Gagaa ja Rihannaa. Kirjallisuus? Luultavasti 90 prosenttia kotimaisista kirjoista ei enää julkaistaisi, Remekset menisivät toki edelleen kuin kuumille kiville. Urheilu? Huippu-urheilijamme jatkaisivat hetken aikaa entiseen malliin. Heille ei kuitenkaan tulisi enää seuraajia liikunta- ja junioritoiminnan tukemisen loputtua. Kuvataide? Ketä kiinnostaa, mennään Gallen-Kalleloilla ja Edefelteillä.

    Kyse on siis siitä, että onko kotimaisella kulttuurilla arvoa? Sitä ei nykyisessä laajuudessa tehtäisi pelkästään markkinoiden ehdoilla, ei myöskään puhtaana harrastetoimintana. Suomi on niin pieni maa, että elättääkseen itsensä taiteella, kulttuurilla tai viihteellä, niin moni tekijä valitettavasti tarvitsee valtiovallan tukea. Jos ratkaisu on ”tuet pois ja oikeisiin töihin!”, niin seurauksena on suomalaisen kulttuurin näivettyminen ja vapaa-ajan kentän entistäkin suurempi amerikkalaistuminen.

    Mutta tasapuolisuuden nimissä otettakoon tuet silloin pois kaikilta muiltakin ammattiryhmiltä, antaa markkinoiden määrätä.

    Käyty keskustelu on mielestäni itse pihviin (niin, ne ulkoiset kovalevyt ovat tosiaan tästä lähtien 5 euroa kalliimpia) nähden ollut kummallisen vihamielinen. Korvatkaapa Jari Parantaisen kirjoituksen kaikki ’taitelija’ -sanat (tai sen synonyymit) sanalla ’somali’. Pieni ajatusleikki sekin.

    1. Anssi, kiitos kommentistasi!

      Pitäisikö suomalaisten ostaa Nokian puhelimia myös siinä tapauksessa, että ne ovat kilpailijoihin nähden aivan surkeita?

      On ihan selvää, että silloin monia insinöörien omaperäisiä luomuksia pitäisi ryhtyä tukemaan, koska niille ei olisi luontaista kysyntää. Muuten satoja nerokkaita ideoita pitäisi työntää kaatopaikalle saman tien.

      Ero on vain siinä, että insinööri ymmärtää tehneensä surkean tuotteen. Epäonnistunut rakkine joutaa kadota markkinoilta mitä pikimmin, oli se miten liikuttavan suomalainen tahansa.

      Sen sijaan monet itseään taiteilijoina tms. pitävät ajattelevat, että heidän hengentuotteillaan on jostain syystä elämisen oikeus joka tapauksessa. Mistä tuo varmuus syntyy, pysynee arvoituksena.

      Sekin tuntuu olevan monille kulttuuripuolen ihmisille epäselvää, mitä kysynnän ja tarjonnan laki tarkoittaa. Suomalaiset kouluttavat uusia muusikoita, kuvataiteilijoita, valokuvaajia, medianomeja jne. enemmän kuin markkina vetää.

      Tuloksena on samanlaista ihmettelyä, jota kuulee vaikkapa irtisanotun paperitehtaan työntekijän suusta. Hänhän teki oikein hyvää työtä ja asennekin oli kohdallaan. Silti tuli potkut. Epäreilua!

      Somalia-heittosi jätän omaan arvoonsa.

      1. Rinnastat edelleen mitattavissa olevat asiat asioihin, joiden arvoa yksittäiselle ihmiselle ei voida empiirisin menetelmin mitata. Jonkun mielestä laulu on läpeensä surkea renkutus, toisen sama biisi kuitenkin liikuttaa kyyneliin. Taidetta ei voida punnita samalla tavoin kuin vaikkapa moottorisahaa TM:n testissä.

        Suomalainen taide ja kulttuuri kertoo meille jotain olennaista itsestämme, kansastamme ja historiastamme. Se välittää tätä tietoa sukupolvesta toiseen. Esimerkiksi iskelmät ovat osa kollektiivista muistiamme, tutun kappaleen kuuleminen vuosien jälkeen saattaa palauttaa meidät lapsuuden maisemiin, nostaa ajatuksiin ihmisiä, joita ei enää ole. Biiseillä on kyky säilöä itseensä aikaa ja paikkoja, jopa tuoksuja.

        Kyllä kai joku voi tuollaisiin tiloihin päästä Nokian puhelimestakin, en minä sitä sano.

        Musiikkia on niin valtavasti, ettei suurin osa siitä tietenkään kosketa minua millään lailla. Se ei kuitenkaan tee siitä arvotonta. Minun makuuni surkealla kappaleella voi olla syvällistäkin merkitystä jollekin toiselle. Vain aika näyttää mistä lauluista tulee klassikoita. Niitä ei kuitenkaan synny jos tekijöillä ei ole mahdollisuutta säveltää, sanoittaa, soittaa, laulaa, levyttää ja esittää. Enkä totisesti luottaisi siihen, että markkinavoimilla on paras kyky tunnistaa tulevat klassikot.

        Tämä on vähän samaa keskustelua, jota käydään toisaalla siitä, pitäisikö opinahjoissa karsia humanististen aineiden tarjontaa. Matematiikkakin on toki tärkeä aine ja insinöörit erittäin tarpeellinen ammattikunta, mutta kyllä minä kuitenkin kavahdan ajatusta sellaisesta maailmasta, jossa ihmisen ja hänen työnsä arvo määrittyisi ainostaan tuottavuudella.

        1. Oletko siis sitä mieltä, että ihmiset eivät osoita arvostustaan rahan avulla? Se lienee konkreettisin ihmisen keksimä arvon mittari.

          Toteat itsekin, että jokin biisi saattaa olla yhden mielestä surkea renkutus, joten hän ei ole valmis maksamaan siitä latin latia. Toisen se liikuttaa kyyneliin, ja siksi hän on valmis maksamaan ”renkutuksesta” paljonkin.

          Kai olemme kuitenkin siitä samaa mieltä, että taide muuttuu arvokkaaksi vasta, kun joku ”kuluttaa” sitä? Silloin kuluttajat muodostavat käsityksensä teoksen arvosta väkisinkin. Ja kuten todettu, tuo arvo on mitattavissa rahan avulla.

          Se on mielenkiintoinen ajatus, että kaikki kulttuuriksi epäillyt tekeleet olisi veroilla rahoitettava ja saatava talteen siltä varalta, että joistain niistä saattaa tulla jonain päivänä klassikoita.

          Mehän emme onneksi tiedä sitä valtavaa tulevien klassikoiden määrää, jotka ovat hautautuneet ikuisiksi ajoiksi mikä minnekin. Eivät mitkään markkinat tule koskaan toimimaan niin reilusti, etteikö hävikki vain kasvaisi (jatkuvasti lisääntyvän tarjonnan myötä).

          Humanististen aineiden tarjontaa tullaan kyllä karsimaan heti sinä päivänä, kun asiat on pakko panna tärkeysjärjestykseen. Hetkeä ei tarvitse enää odotella kauan, sillä nykymenolla valtion rahoitusmalli romahtaa.

          1. ”Kai olemme kuitenkin siitä samaa mieltä, että taide muuttuu arvokkaaksi vasta, kun joku “kuluttaa” sitä? Silloin kuluttajat muodostavat käsityksensä teoksen arvosta väkisinkin. Ja kuten todettu, tuo arvo on mitattavissa rahan avulla.”

            Onko porno tai ihmisen teloituspätkä arvokkaampaa kuin esim. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäen elokuva), jos ja kun useampi kuluttaja valitsisi noista kolmesta vaihtoehdosta mieluummin kaksi ensimmäistä katsottavakseen? Ei, arvoa ei voi mitata rahalla immateriaalisissa tuotteissa.

          2. ”Tiedät siis meitä muita paremmin, mikä on arvokasta? Eikö näkökulmasi edusta pahimman sortin elitismiä?”

            Missä kohdin kirjoitin, että MINÄ tiedän paremmin, mikä on arvokasta? Toivoisin, ettet ohi ampumalla yrittäisi väistää kysymystäni: jos porno tai väkivalta on Kaurismäen (esimerkiksi) elokuvaa kysytympää, onko porno ja väkivalta silloin arvokkaampaa?

          3. Näin se on, että sekä kuluttajat että yritysasiakkaat äänestävät rahan avulla voittajan. Jos joku maksaa mieluummin vaikkapa Ison Arskan väkivallasta kuin Kaurismäestä, eikö hän ole laittanut vaihtoehdot oman arvionsa perusteella arvojärjestykseen? Kuka meistä on häntä asiassa ojentamaan?

            Aivan samalla tavalla olemme saaneet lukea lehdestä, että suomalaiset ovat pian äänestämässä aivan väärää puoluetta. Tyhmä kansa on langennut populistin pauloihin. Jos nyt olisi mahdollista, perinteisten puolueiden eliitti vaihtaisi äänestäjät fiksumpiin ja äkkiä.

            Tuo oikeassa olemisen ongelma on tuttua myös tuotekehitysprojekteista. Törmään jatkuvasti insinööreihin, jotka tietävät asiakkaitaan paremmin, miten (järkevästi) näiden tulisi ajatella. Ikävä kyllä, ostajat valitsevat usein loogis-rationaalisesti ajattelevan myyjän näkövinkkelistä aivan vääriä tuotteita tai palveluja.

          4. Mulle olisi ihan ok jos kaikilta taiteilijoilta ja yrityksiltä otettaisi kaikki tuet pois 😀

            Ongelmana on se että koko järjestelmä on nyt hivenen outo kun taidetta toisaalta tuetaan verorahoilla, mutta samaan aikaan saamme kärsiä moninkertaisesta verotuksesta:

            Esim. kun teen biisin vuonna 2000, niin maksan kuitenkin siitä veroa myös 2001, 2002, 2003 hamaan loppuun saakka, aivan kuin tekisin saman kappaleen yhä uudelleen ja uudelleen. Tällä rahalla sitten myönnetään kaiken moisia tukia jotka jostain kumman syystä tuntuvat menevän sellaisille tahoille jotka jo kaupallisesti menestyvät.

            Tukirahat siis kerätään kaikilta tekijöiltä, mutta sitten ne jaetaan niille isoimmille, sekä tietysti heidän omistamilleen yhtiöille.

            Homma menee eniten reisille meillä, jotka teemme vain niitä biisejä, emmekä esiinny. Me kun emme saa keikkaliksaa niin tulo on kokonaan teostokorvausten varassa. Tämä tulo ei kuitenkaan kerrytä eläkettä vaikka sitä verotetaan kuten normaalia työtuloa vaikka se tulisi kaiken järjen mukaan katsoa pääomatuloksi ja siitä pitäisi voida tehdä asianmukaiset vähennykset.

            – Kaiken kaikkiaan tällainen rahan pallottelu on syvältä. Tämän hetkinen järjestelmä vaikeuttaa (etenkin musiikkialalla) taiteilijan mahdollisuuksia työllistää itse itseään ja työntää heitä rähmälleen levy-yhtiöitä päin. Taiteilija kun on lain silmissä aina renki, ei koskaan yrittäjä.

            Toivoisin kovasti että tähän asiaan puututtaisiin lainsäädännön puolella mahdollisimman pian ja biisien Teosto-osuuksia alettaisiin käsittelemään kuten osakkeita. Mielestäni se olisi todellinen kulttuuriteko.

          5. Eihän se ole elitismiä, että joku tietää muita paremmin mikä on arvokasta. Se on asiantuntemusta.

            Minä ainakin luotan kulttuurin ja taiteen asiantuntijoiden yhtä lailla kuin vaikkapa mobiilitekniikan asiantuntijoihin.

          6. ”Humanististen aineiden tarjontaa tullaan kyllä karsimaan heti sinä päivänä, kun asiat on pakko panna tärkeysjärjestykseen. Hetkeä ei tarvitse enää odotella kauan, sillä nykymenolla valtion rahoitusmalli romahtaa.”

            Myös pragmaattinen ajattelu, jota käytät argumenteissasi edustaa humanismia. Suosittelen esim:
            C.S. Pierce Pragmatism
            All human beings must inevitably see things from their own point of view. This point of view includes the many experiences and biases accrued over their lives. Beliefs and opinions are shaped by membership in religious groups, political parties, geographic locations, education levels, and even membership in the human race. This means that human beings are incapable of ever having purely objective experiences. Because of this, there will always be a clash between a human being’s perception of reality and their preconceived notions of reality. This great collision can sometimes cause serious problems in human thinking.

            Suosittelen kaikille insinööreillekin hieman filosofiaa…

          7. Minusta on aina hienoa kun joku uskoo että ihminen mittaa arvojaan ja arvostuksiaan vain rahassa. Ainakin ymmärsin, että Jari niin tekee. Maailma on silloin ehjä eikä säröjä pääse syntymään.

            Tosin ihan en vielä ymmärrä miten Jari mittaa vaikkapa lasten kanssa tehdyn hiihtolenkin tai läheiseltä saadun halauksen tai vaan hyvän mielen arvon. Kenelle pitäisi lasku lähettää? Tai apuraha-hakemus?

            Mutta jos sulla Jari on olemassa yksikin arvo tai asia tai ajatus, joita ei voi/ halua mitata rahassa niin olet jo niin lähellä taiteen ja humanistisen tiedeiden perimmäisiä kysymyksiä että hirvittää.

            t. Juha Salminen

          8. Juha, on erittäin hauska seurata, miten monilla on taipumusta keksiä sanoja suuhuni. Olenko esimerkiksi jossain sanonut, että kaikkea pitäisi mitata rahassa?

            Muistutan nyt vielä kerran, että nimenomaan taiteilijat ja kulttuuri-ihmiset ovat alkaneet puhua rahasta. Heille pitäisi antaa sitä vastikkeetta syystä, jota kukaan ei ole osannut perustella oikeastaan millään lailla.

            Lopulta ainoa argumentti tuntuu olevan lähinnä tällainen ”no kun se vain on niin”. Sitä voi sitten yrittää koristella hienoilla sanoilla ja pyöritellä käsittämättömäksi. Tätäkään ideaansa rahaa vailla olevat eivät onnistu myymään sitten alkuunkaan.

        2. Olen konetekniikan insinööri, joka tekee edelleen myös koulutustaan vastaavaa ”insinöörityötä”, mutta…

          Kuten monet muutkin ovat täällä jo maininneet täällä ollaan nyt vertailemassa omenia appelsiineihin. Ymmärrän pointin siitä, että kaikelle taiteelliselle koulutukselle ei ole oikeasti kysyntää ja myös paljon ”roskataidetta” on Suomessa(kin) tyrkyllä.

          Kuitenkin suurin osa niistä Suomen taiteen vientinimistä joita on menneisyydessä syntynyt ei ole kehitetty markkinatutkimuksiin liittyen. Otetaan esimerkiksi HIM, The Rasmus, Hanoi Rocks, Waltari (sekä kirjailija, että bändi) ja Alvar Aalto, näin muutamia mainitakseni.

          Toisaalta, jokainen, ainakin esiintyvä taiteilija, on koko ajan kilpailutilanteessa täällä Suomessa. Esimerkiksi jos yhtye haluaa saada konsertteja / keikkoja myydyksi (ilman nk. ”kaljatakuuta”, jossa ravintola siis määrittää minimimyynnin illalle mikä on saavutettava, tai yhtyeen on maksettava erotus) ei se ole mitenkään hirmuisen helppoa. Suomi on kuitenkin pieni maa, ja saadakseen sen mahdollisen ”breikin”, jokaisen taiteilijan on tehtävä kovasti töitä.

          Usein tämä tarkoittaa myös sitä että niitä töitä on tehtävä jossain toisaallakin kuin pelkästään siinä omassa ”taiteen muodossa” ennen kuin pääsee lävitse.

          Se mitä valtion tukiaisiin tulee, olen Parantaisen kanssa siinä suhteessa samaa mieltä, että välillä tukia saa turhankin helposti, joka on myös omiaan toisaalta vapauttamaan taiteellista ilmapiiriä (mikä on suotavaakin), mutta samalla myös latistamaan sitä ”markkinointia”…
          …toisaalta samanlaisessa tilanteessa näen myös Suomen työttömien ja huonompiosaisten tukiaisten olevan.
          Tiedän perheen, jossa on 5 lasta, ja kumpikin vanhempi työttömänä kotona (eivät siis edes tuottamassa taidetta, vaan pelkästään olemassa). Tämä perhe saa silti valtiolta ja kaupungilta tukiaisina miltei 2500 euroa kuussa käteen!
          Jos lähdettäisiin tuolle Parantaisen linjalle täysin, eikö näihinkin tukiin pitäisi silloin puuttua? (minun mielestäni ei, ainakaan kokonaan, koska kyseinen perhe tarvitsee rahaa elämiseen, sillä molemmat vanhemmat menettivät työnsä suurin piirtein samoihin aikoihin ja vaikka ovatkin uudelleen koulutusta yrittäneet, ei töitä silti ole ollut tarjolla).

          Vielä palatakseni markkinointiin ja markkinaguruiluun. Pidin erittäin paljon Anssi Kelan vastauksesta ja ennekaikkea siitä kuinka Anssi sanoi ”Enkä totisesti luottaisi siihen, että markkinavoimilla on paras kyky tunnistaa tulevat klassikot”.

          Uskon että kirjoittajakin tuntee yhtyeen nimeltä PMMP? Jos, et niin googlaa, sitähän insinöörit (itseni mukaanlukien ainakin osaavat). Mira ja Paula olivat molemmat Popstars kisassa vuonna 2002 ja ”markkinavoimat” eivät nähneet heissä silloin aineksia Suomen suosituimmaksi bändiksi (mitä PMMP on tällä hetkellä Suomen sisällä, genrestä riippumatta). Ja ”tuomareina” asialle olivat kuitenkin Suomen pop-kulttuurin ”vaikuttajat ja tietäjät”.
          Eli se siitä markkinatutkimusten ja vastaavien arvosta taidealalla.

          1. PMMP-yhtyeen markkinoinnilliset kannukset ovat (ja olivat) kuitenkin kunnossa, jo siinä vaiheessa kun he PopStarsin jälkeen alkoivat itseään markkinoimaan. Pitää myös muistaa, että heidän varhainen säveltäjä/tuottaja -kumppaninsa oli jonkin aikaa sellainen ukko kuin Risto Asikainen ja mikäli muistan oikein, niin tuo juippi istui juurikin PopStarsin tuomaristossa.

            Se siis että kaikki tuomarit ei näe potentiaalia, ei tarkoita että joku heistä ei näkisi. Lisäksi nuo typsyt olisi loppupeleissä soveltuneet aika huonosti siihen mitä ko. ohjelmassa oltiin oikeastaan hakemassa, joten siinä mielessä päätys heidän ohittamisestaan oli oikea.

            Siellähän ei oltu luomassa Suomen suosituinta bändiä, vaan Suomen suosituinta bändiä pissisten keskuudessa (kohderyhmä oli lyöty etukäteen lukkoon) 😀

            – Muilta osin olen kanssasi melkolailla samaa mieltä 😀

  9. ”Mitäpä jos taiteilijat siis keskittyisivät tekemään jotain sellaista, josta heidän asiakkaansa haluavat maksaa. Niin insinööritkin tekevät – muuten ei tule palkkaa.” Taloudellisilla reunaehdoilla toteutettu kulttuuri tarkoittaisi äärimmäisen yksipuolista tarjontaa. Mikäs siinä, jos haluat katsoa joka kanavalta tositv:tä ja kuunnella radiosta yksinomaan kaupalliset arvot täyttävää musiikkia. Ja tuo jatkuva insinöörien ja taiteilijoiden rinnastaminen toisiinsa on yhtä kehittymätöntä kuin jakaa ryhmiin mustat ja valkoiset, miehet ja naiset tai kissat
    ja koirat. Toki ymmärrän, että yksinkertaistaminen helpottaa ajatteluasi, mutta se ei anna sinulle oikeutta sortaa jotain tiettyä ihmisryhmää.

    1. Itse en ymmärrä miten voidaan sanoa, että täysin kaupallinen viihde olisi jotenkin pahasta. Näinhän amerikkalat toimii ja anteeksi vain, sieltä tulee reilusti kovempaa viihdettä kuin Suomen puolelta.

      HBO:lta tulee loistosarjoja ja leffoissakin riittää yleensä suht’ paljon valinnanvaraa draamasta toimintaan. Discoveryt ja National Geographicitkin pyörivät mainiosti.

      Eli mikä siis kaupallisuudessa mättää? Ei saa rahaa jos ei tuote toimi? Voihan ikävä.

  10. Apua! Nyt on selvästikin aika kypsä sille, että alan kommentoida esim. metsäteollisuutta. Ei saa kaataa puita, ne ovat kauniita. Huh.

  11. Suomella ei ole varaa olla arvostamatta taiteilijoitaan ja sivistyneistöään

    Taiteilijoiden ja sivistyneiden pitää joka askeleella huomata ”tapain turmeluksen vähittäinen salainen eteneminen” ja ”taistella joka askeleella sitä vastaan alinomaan ihmisiä varoittamalla ja opettamalla.” – Kirjailija Jonathan Swift teoksessaan Gulliverin retket, 1726. – En tiedä sattuuko keskustelupalstan ihmiset tietämään tätä kuuluisaa kirjailijaa, jonka historia tuntee muista ansioista kuin siitä paljonko hän tienasi.

    I
    Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut myös taiteilijoita. Laulajia, runoilijoita, esitysten tekijöitä, kirjailijoita, kiveen kaivertajia. Heidän tehtävänsä on piirtää totuudenmukaisesti silmiemme eteen, mikä ihminen on, pinnalta ja pinnan alta.
    Heidän pitää tehtävänsä mukaan väsymättä osoittaa epäkohtia, asioiden mittakaavoja ja suhteita, ja luonnostella utopioita, oman taiteensa kielellä.
    Taiteen tehtävä on pyrkiä aiheuttamaan tervettä vipinää ja levottomuutta valtaapitävissä. Se ei saa muuttua vallan tukijaksi tai olla yksinomaan kansan odottamaa viihdykettä, tai se ei täytä taiteen tehtävää.
    Kautta historian ovat monet pitäneet tämän tehtävän omaksuneita taiteilijoita epäilyttävinä ihmisinä, epäilyttävine puuhineen.
    Kautta ihmisen historian heitä on samaan aikaan myös pidetty – yhäkin joissain maissa pidetään – itsestään selvästi arvossa: kansakunnalle tärkeinä ilmapuntareina ja kansan henkisen aarteen viljelijöinä ja säilyttäjinä heidän käsissään on sen kulttuurin henki – perintö, nykyisyys ja tulevaisuus.

    Historia opettaa meitä, että aiheet joita kohti oikea taide osoittaa, ovat kaikkina aikoina samansuuntaiset: ihmisen ahneus, vallanhalu, tekopyhyys – asiat joista ei meidänkään Suomemme ole vapaa.
    Taiteilijoilla on tässäkin maassa paljon työtä. Suomi tarvitsee heitä jotka tarttuvat rohkeasti olennaisiin aiheisiin ja antavat ruoskan viuhua. Heitä jotka nostavat esiin sisältöjä, antavat niille muodon joka kommunikoi. Heitä jotka liittävät meidät perinteeseen, kulttuuriin ja muuhun maailmaan; vievät eteenpäin viestikapulaa joka on meille uskottu, historian takaa. Toisin sanoen tämä kansakunta tarvitsee sitä että taiteilijat tekevät työtään – taidetta – siinä hetkessä ja tilanteessa, jossa elävät. Ja toimiessaan antavat tämän maan väelle ja ajalle sen sydämen – tämä on taiteen hyöty ja tehtävä. Käänteisesti: Ilman sitä kansakunnalla ei ole mitään mikä liittää meidät ihmiskunnan henkiseen perintöön ja kehittää sitä.
    Terve yhteiskunta ansaitsee taiteen joka täyttää tarkoituksensa.

    Tämä kommentti on katkaistu, koska se on ylipitkä. Kirjoita lyhyesti, jos haluat saada mielipiteesi julki tässä blogissa. Lue keskustelusäännöt.

    1. Miira, kiitokset tästä kirjoituksesta ja oman ammattisi valaisemisesta. Monilta keskustelijoilta tuppaa unohtumaan, että kun puhutaan kulttuurista, niin puhutaan hyvin rikkaasta ja monimuotoisesta toiminnasta. Unohtuu se välillä itseltäkin: vaikka operoin kulttuurin parissa, niin silti minullakaan ei ole kovin selkeää käsitystä teatteritoiminnan realiteeteista. Siksi juuri tällaiset kirjoitukset ovat niin tärkeitä.

  12. Edellinen kirjoitukseni oli pitkähkö, myönnän.
    Silti jatkan.

    Aiheella: Miksi taidetta pitää tukea

    Kuvittele maailma, jossa ei olisi korkeatasoista pianomusiikkia, vain joskus silloin tällöin tankkaavasti soiva Für Elise. Ei käsittämättömiä veistoksia kadunkulmissa, ei käsittämättömiä tauluja suuret talot täynnä. Ei teatteria, muuta kuin amerikkalaisten 50-luvulla kehittämien ja 2000-luvulla tuottajien formaatiksi paketoimien musikaalien muodossa. Ei taide-polemiikkia, vain isäntien kirveellä tai auton pakokaasulla tappamia kissoja, joista ei polemiikkia synny, koska nämä teot eivät ole julkista puuhaa. Vain teollisuuden Kiinaan pystyttämiä tehtaita, joiden viereen kiinalaiset pystyttävät kivihiilivoimaloita, joista ei polemiikkia synny, koska niin maailma makaa. Ei yhtäkään runoa, joka aiheuttaisi päänvaivaa, ei Kaurismäen leffaa eikä muita suomalaisia elokuvia.

    Olisi hiljaista, tehokasta, mustaa ja valkoista. Autot soljuisivat pitkin moottoriteitä. Teollisuus rullaisi pitkin yhteiskunnan raskaasti tukemia mustia ja märkiä moottoriteitä, joiden varsilla keltaiset katuvalot.

    Pitääkö taidetta tukea?

    Kuinka taidetta tehdään? Mitä taide edes on?
    Yritän vastata, tänään, kun lumi tuiskuttaa ensimmäistä kertaa kadun valkeaksi ja ikkunoista vetää.

    Ensin on elämä. Pitää elää. Sitä eletään.

    Sitten pitää tajuta mitä tapahtui. Sekunti sitten, juuri nyt. Vaistomaisesti tai tietoisesti pitää reflektoida, ajatella, tuumata, tuntea. Havaita mitä ulkopuolella tapahtuu. Ja sitten tehdä synteesi tästä kaikesta, ja omasta elämästä. Näin tekevät kaikki. Tämä on ihmisyyttä.

    Taide ilmenee teoksessa. On osattava väline. On osattava laulaa, osattava ääni niin että sillä voi ilmaista mitä elämä on; sisällä ja ulkona. On osattava piirtää, veistää, kuvata, maalata; käyttää värejä, tajuta värit, rytmi, tajuta että osat muodostavat kompositioita. On osattava ihmiskeho, näyttämö. On osattava sanojen hienosäätö ja kuinka ne luovat maailmoja. Kuinka kerronta etenee ja kuinka rakenteet luovat keskinäisiä jännitteitä. On osattava tehdä muoto.

    Vaikka ”sisältöjä” halutaan, siitä ei haluttaisi maksaa. Taiteilijan taidoista on harvoin suoraan seurauksena rahaa. Siksi pitää paitsi osata tehdä teoksia, myös perustella ne: on osattava hakea rahoitusta, pyörittää budjettia, tehdä markkinointia ja tiedottamista – jaksettava ja osattava.

    Usein törmää mielikuvaan, että taiteilijat ovat huuhaa-sakkia, jotka eivät tajua rahan päälle. Tosiasia on, että rahan päälle on tajuttava, tai et ole taiteilija.
    Taiteilijan on osattava rahan maailma hyvin ja saatava pennit venymään, tehtävä luovia ratkaisuja. Eikä taidemaailmassa muista kuin penneistä puhuta, sillä penneistä taiteen tuki koostuu, verrattuna vaikka tieliikenteen, raskaan teollisuuden ja ydinvoiman valtiolliseen verovaroilla maksettuun tukeen.

    Mitä hyötyä on taiteesta? Mitä hyötyä lauluista, kuvista, tarinoista? Mitä hyötyä siitä, että joku opettelee koko ikänsä ihmisäänensä kehittämistä? Mitä ihmeen hyötyä MINULLE voi olla siitä, mikä ääni haitarista lähtee, kuinka ihmiskeho ilmaisee jotakin näyttämöllä? Mitä hyötyä on runoista? Että joku sommittelee sanoja? Että joku sommittelee sanayhdistelmiä, joista ei hullukaan ota tolkkua? Että joku sommittelee sanoja ja kieputtaa näyttämöä, ja näpertää ääniä niin että se saa kyynelet vuotamaan, sydämen pakahtumaan, aivosolut ärsyyntymään, naurun kirpoamaan, ihmiset taputtamaan, ihmiset katsomaan samaan suuntaan, ihmiset laulamaan, ihmiset vaeltelemaan tyhjissä valtavissa saleissa joissa on hirveät määrät tehotonta hukkatilaa ja vain vaivaisia pikkukuvia siellä täällä ja unettava ilmapiiri?

    Minä en olisi minä, ellen olisi lukenut tiettyjä runoja. Ellen tietäisi, että on olemassa runoja, joita en ole lukenut – mutta että joku on kurottunut kohti tunnetta ja etsinyt sille viikkojen ja vuosien työn tuloksena ilmaisun. En olisi minä, ellen tietäisi musiikin rytmikuvioista. Odysseusta en ole kokonaan lukenut, mutta minulle on tärkeää, että JOS haluaisin lukea kreikkalaisten kansalliseepoksen, jonka päälle niin paljon länsimaista kulttuuria on rakentunut, minä voisin sen lukea, suomeksi. Saarikoski on sen kääntänyt, ja sai siitä palkaksi kaksi markkaa tunti. Käännös ei lyönyt leiville, mutta hän teki sen, koska runous on tärkeämpää kuin voi rahassa mitata.

    Tämä on taiteen luonne: sen on mahdollista levitä ja koitua kaikkien hyödyksi.

    Olisi hirveää, jos sanoja ei käytettäisi muuhun vuorovaikutukseen kuin sanomaan kaupan kassalla ”pankkikortti”. Ja vaikka ”pankkikortti” joskus onkin ainoa, mitä päivän aikana tulee sanoneeksi toiselle ihmiselle, olisi hirveää, jos kielellämme ei muuta tehtäisi.

    Jos taide poistettaisiin maailmasta, ihminen näivettyisi. Jos kaikki ihmisen aivokapasiteetti valjastettaisiin siihen, että ”saataisiin aikaan tuottavia keksintöjä”, tuottavien keksintöjen keksiminen loppuisi pian. Jos tunteille ei olisi ilmaisukanavia niillä keinoin kuin ihminen on kautta oman historiansa kehittänyt, lakkaisimme olemasta ihmisiä. Meillä olisi maat ja mannut täynnä vaivaisia, mielenvikaisia ja sairaita ihmisen haamuja.

    Taide ei ole kaikkien tehtävä. Sen on kuitenkin hyvä olla kaikkien ulottuvilla. Se, jonka tehtäväksi taide on tullut, on sitoutunut kehittämään taitojaan kaikkien hyväksi. Taide hyödyttää meitä kaikkia. Siksi taiteen tukeminen on kaikkien, siis yhteiskunnan, tehtävä.

    Miira Sippola
    Teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, Myllyteatterin taiteellinen johtaja

  13. Ensiksi perusasia: Taiteellinen arvo ja taloudellinen arvo eivät ole millään tavalla suoraan verrannollisia, ja siinä vaiheessa kun taidetta vaaditaan toimimaan puhtaasti markkinatalouden ehdoilla, mennään pahasti metsään. Taiteen ei ole tarkoitus aina miellyttää tai viihdyttää ”asiakasta” (huom. EI AINA) ja siten tuottaa potentiaalista voittoa, vaan esim. herättää keskustelua ja avata uusia näkökulmia maailmaan, joskus epämiellyttäviäkin sellaisia. Riippumattomuus markkina-arvosta on tässä ilmaisunvapaudessa tärkeää. Kaupallinen viihde on eri asia, vaikka taide ja viihde voivatkin sivuta toisiaan. Tätä on puitu muillakin foorumeilla väsymykseen asti, joten en tässä enempää asiaa setvi.

    Millä ihmeen tavalla on kohtuutonta vaatia, että tekijänoikeuslait seuraavat muuttuvia realiteetteja? Pitäähän lainsäädännön seurata aikaansa siten, että lait hoitavat niille tarkoitetut tehtävät asianmukaisesti. Jos joku kuluttaa tuotetta, jonka joku muu on tehnyt, oli se aineellista tai ei, on tekijällä oikeus saada käytöstä korvaus. Vanha laki ei kata monia uusia laitteita, joita käytetään musiikin tallentamiseen huomattavasti enemmän tällä hetkellä, kuin CD -levyjä ja kasetteja, jotka kuuluvat jo lain piiriin. Tietenkin laki täytyy päivittää! Tällä hetkellä päivitetty laki on kuitenkin edelleen puutteellinen. Onneksi saatiin edes kovalevyt sen piiriin.

    1. Tuleva (toivottavasti) kansanedustaja Petteri Järvinen on kirjoittanut vankkaa faktaa siitä, miten hatarat uuden hyvitysmaksun perustelut ovat.

      Tuossa pöydälläni nököttää kymmenkunta ulkoista kiintolevyä. Niissä ei ole koskaan ollut – eikä tule olemaankaan – musiikkitallenteita.

      Ja vaikka olisikin, olen ne silloin ostanut iTunesista ja maksanut siinä yhteydessä oikein mielelläni muusiikin tekijöille heidän tuotoksistaan. Siis niistä, joita pidän rahan arvoisena.

      Sitä ei kukaan kiistä, että jollain on työttömänkin elettävä. Mutta ilmeisesti se ei sovi taiteilijan arvolle, että hänkin kävisi hakemassa toimeentulotukensa sossun luukulta siinä kuin kuka tahansa meistä muista. Sen sijaan hänen ylläpitämisekseen on räätälöitävä keinotekoisia pisteveroja, jotka eivät kestä mitään loogista tarkastelua.

      1. Se, että sinä et lataile musiikkia laittomasti tai muuten vaan ilmaiseksi, ei tarkoita sitä, että muut ihmiset eivät sitä tekisi. Musiikkia on tarjolla yhä enemmän ja enemmän ilmaiseksi (laillisesti ja ei), yhä useampien väylien kautta, ja digitaalisia säilytysmetodeja on enemmän, kuin mitä koskaan ennen. Laittoman latailun osuus kokonaiskulutuksesta lisääntyy jatkuvasti, kun uudet sukupolvet tottuvat siihen, että kaiken saa ilmaiseksi hiirenklikkauksella. Oikeudenhaltijoiden korvausten ollessa kyseessä näissä instansseissa paljon parjattu ”ahne taiteilija” on poikkeuksetta altavastaavana, levy-yhtiöitäkin enemmän. Näin silloinkin, kun musiikkia levitetään laillisesti ilmaiseksi esim. Spotifyssa tai Nokian ”lataa vaikka kaikki” -musalatailupuhelinpaketeissa, joissa levy-yhtiöt ovat myyneet polkuhinnalla katalogiensa lisensiointioikeuksia.

        Huomauttaisin, että eiväthän kaikki myöskään polta lain piiriin ennestään kuuluvalle CD-R:lle musiikkia, jonka oikeudet omistaa joku muu, jos esimerkiksi tallentaa omia sävellyksiä tai muita tiedostoja. Mahdollisuus tämän tapahtumiseen on kuitenkin suuri. Siitä siis korvaus. Aivan sama juttu kovalevyjen kanssa. Tallennuskapasiteettierostaan huolimatta nämä ovat keskenään jokseenkin rinnastettavia digitaalisia tallennusmuotoja.

        Hyvitysmaksulla ei realistisesti ole mitään tekemistä työttömyyden tai sossun luukun kanssa, koska korvaukset ovat yksilötasolla niin pieniä. Jos elät uskossa, että sossussa käyminen tai työttömäksi ilmoittautuminen, saatikka päiväduunissa käyminen, on taiteilijoiden mielestä heidän arvonsa alapuolella, et taida tuntea kovinkaan monta taiteilijaa. Tuetun taiteen osuus (varsinkin freelancereiden keskuudessa) koko kentästä on erittäin pieni, ja ne, jotka eivät saa esim. vuosiapurahaa tai työskentele taidelaitosten piirissä, joko pärjäävät taiteellaan tai turvautuvat muihin tulonlähteisiin. Helppoa ei ole kenellekään. Ihmiset kyllä näkevät vaivaa elantonsa eteen. Erittäin moni korkeasti koulutettu taiteilija kituuttelee köyhyysrajan alapuolella. Turha meitä on kollektiivisesti leimata yhteiskunnan verenimijöiksi. Tarkemmalla tarkastelulla moni muu ammattiryhmä kelpaisi varmasti paljon paremmin syntipukiksi.

        1. Hyvitysmaksu ei ole korvausta laittomasta kopioinnista, vaan nimenomaan laillisesta kopioinnista.

          Mainitsemasi ”mahdollisuus kopiointiin” avaa muhkeita rahoitusnäkymiä.

          Itse olen kirjoittanut muutaman kirjan. Niitä on mahdollista kopioida kopiokoneilla, skannereilla ja digikameroilla. Kännykkäkameroista puhumattakaan.

          Pitäisikö nyt perustaa etujärjestö, joka vaatii lisämaksua em. laitteiden lisäksi silmälaseille ja piilolinsseille? Niitähän voidaan käyttää kirjastani otettujen kopioiden lukemiseen. Entä valaisimille, joita ilman kirjojeni luvaton lukeminen olisi kaamoksen aikana vaikeaa? Kynttilät mukaan myös!

          Taidan kuitenkin kerjäämisen sijaan keskittyä johonkin sellaiseen, jota asiakkaani pitävät hyödyllisenä. Ja siksi maksavat siitä.

        2. Tuntuu siltä, että taiteilijoilta on mennyt koko kirjoituksen (ja erinomaisesti onnistuneen provokaation) pointti täydellisesti ohi.

          Jos ostan levyn, muusikko saa työstä palkkansa. Ostan CD-R -levyn, muusikko saa palkan toistamiseen. Ostan kovalevyn, muusikko sai taas palkan. Jne.

          Moneenko kertaan ns. taiteilija ansaitsee palkan yhdestä työstä?

          Vaikka käyttäisin CD-R -levyn tehdäkseni varmuuskopion alkuperäisestä levystä, muusikko ei ansaitse tästä palkkaa. Tällä ei ole enää mitään tekemistä muusikon varsinaisen työn kanssa. Puhumattakaan siitä, että CD-R -levyä tai kovalevyä ei koskaan käytettäisi mihinkään musiikkiin viittaavaankaan. Tallennusvälineiden primääritarkoitus ei ole musiikin kopiointi, eikä niitä sellaisina tule kohdellakaan.

          Emily Cheeger: ”Huomauttaisin, että eiväthän kaikki myöskään polta lain piiriin ennestään kuuluvalle CD-R:lle musiikkia, jonka oikeudet omistaa joku muu, jos esimerkiksi tallentaa omia sävellyksiä tai muita tiedostoja. Mahdollisuus tämän tapahtumiseen on kuitenkin suuri.”

          Odotan innolla päivää, jolloin kaikki maksavat tupakkaveroa. Onhan jokaisella kuitenkin MAHDOLLISUUS tupakoida.

          1. ”Odotan innolla päivää, jolloin kaikki maksavat tupakkaveroa. Onhan jokaisella kuitenkin MAHDOLLISUUS tupakoida.”

            Jotta analogiasi toimisi, kaikkien pitäisi maksaa tallennuskorvausta riippumatta siitä, ostavatko he kovalevyn, vai ei. Näinhän ei ole. Korvaus kuuluu ostetun kovalevyn hintaan. Tupakkavero menee ostetusta askista, ja jokainen tupakoiva maksaa veroa, vaikka kukaan ei välttämättä ikinä saa syöpää passiivisesta tupakoinnista, jolle tupakoija saattaa muita altistaa. Passiivista tupakointa ja sen aiheuttamaa syöpäriskiä ei kuitenkaan olisi olemassa ilman muiden ihmisten tupruttelua. Jokainen, joka ostaa kovalevyn, taas maksaa pikkusumman niiden edestä, jotka kopioivat tiedostoja, joihin heillä ei ole oikeuksia. Kopiointi ja tallentaminen on hyvin laajalle levinnyt käytäntö, eikä mikään marginaali-ilmiö.

            Saat asian kuulostamaan siltä, että joka kerta kun ostat levyn, CD-R:n jne., artisti saisi tililleen viikon elinkustannusten palkan. Nyt puhutaan kuitenkin pikkuhiluista, jotka toimivat ”vakuutuksena” väärinkäytösten varalta. Eikö muka muiden hyödykkeiden hintaan kuulu koskaan mitään ylimääräistä? Tässä sentään tiedetään, miksi hilut on lisätty päälle.

    2. ”Pitäähän lainsäädännön seurata aikaansa siten, että lait hoitavat niille tarkoitetut tehtävät asianmukaisesti. Jos joku kuluttaa tuotetta, jonka joku muu on tehnyt, oli se aineellista tai ei, on tekijällä oikeus saada käytöstä korvaus.”

      Emily, oletko nyt ihan vakavissasi? Kuuluuko minun sinun mielestäsi maksaa Janne Marttiinille (tai hänen perikunnalleen) jonkinlaista ”hyvityskorvausta” joka kerta kun vuolen metsässä nuotionsytykkeitä puukollani? Tai pitääkö minun maksaa autonvalmistajalle käyttökorvausta joka kerta kun ajan autoa? Tai IKEAlle, jos istun sieltä ostetulla tuolilla?

      Ei varmaankaan.

      ”Huomauttaisin, että eiväthän kaikki myöskään polta lain piiriin ennestään kuuluvalle CD-R:lle musiikkia, jonka oikeudet omistaa joku muu, jos esimerkiksi tallentaa omia sävellyksiä tai muita tiedostoja. Mahdollisuus tämän tapahtumiseen on kuitenkin suuri. Siitä siis korvaus.”

      Eli maksetaan artisteille jaettavaa hyvitysmaksua siitä, että joku _voi_ käyttää tallennusvälinettä siihenKIN tarkoitukseen. Sillä ei ole väliä, tekeekö hän näin. Toisin sanoen artistit veloittavat jokaista kansalaista, joka ostaa tallennusvälineitä, ja pitävät sitä oikeutettuna. Minä maksan tähänkin keskusteluun osallistuneelle Kelan Anssille siitä, että ostan pelin internetistä. Anssihan on – ellen nyt väärin muista (Anssi varmaan voi oikaista) – yksi Suomen parhaiten myyneistä ja siten eniten hyvityskorvausta saavista artisteista.

      Sanottakoon nyt, että minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että Anssi tienaisi vaikka miljoonia tekemällään musiikilla, sen lisensoinnilla, myynnillä ja esiintymispalkkioilla. Sen sijaan on järjetöntä, että minä maksan Anssille siitä, että ostan kiintolevyn, jolle ei koskaan tule yhtään Anssin tekemää kappaletta.

      ”Hyvitysmaksulla ei realistisesti ole mitään tekemistä työttömyyden tai sossun luukun kanssa, koska korvaukset ovat yksilötasolla niin pieniä.”

      Eikös ne sitten voisi lopettaa kokonaan? 🙂

      Vai onko tässä taas kyse jo mainitsemastani ”mulle kuuluu”-ajattelutavasta, jossa yksinkertaisesti ollaan jumissa vanhassa hyvitysmaksu-teoskappale-tekijänoikeuskorvaus -mallissa, eikä edes _haluta_ ajatella, että tapa tehdä musiikilla rahaa on täysin muuttunut.

      Kieltämättä se on vaikea paikka muusikoille! Piratismi ja ”levy-yhtiöiden polkuhinnalla myydyt lisensointioikeudet” ovat varmasti tehneet melkoisen loven totuttuun tulotasoon. Mutta niin on Kiinaan ulkoistaminen tehnyt melkoisen loven usealle nokialaiselle insinöörille ja kännykänkokoajalle, samoin Venäjän nouseva puutalous ja puutullit melkoisen loven usealle paperimiehelle. Mutta irtisanotut nokialaiset insinöörit ja kännykänkokoajat eivät kirjoittele lehtiin siitä, miten heidän tulisi saada korvausta kaikkien kännyköiden käytöstä vaan etsivät uutta työtä. Puhumattakaan siitä, että paperimiehet vaatisivat korvausta kaikesta sähköpostinkäytöstä (koska se vähentää paperin kulutusta, samoin kuin yksityinen, laillinen kopiointi vähentää levyjen ostoa kaupasta).

      Esimerkiksi näillä ammattiryhmillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä muuta työtä, koska heille olisi täysin absurdia vaatia tällaisia korvauksia, jotka eivät heille mitenkään kuulu. Mutta ”ammattitaiteilijalle” ei ole mikään este käydä jokaisen kovalevyä ostavan lompakolla, koska heille ”kuuluu” korvausta – mistä, en tiedä.

      1. ”Emily, oletko nyt ihan vakavissasi? ”

        No mutta olen, tietenkin. Jos kollektiivinen trendi on se, että musiikkia lataillaan jatkuvasti ilmaiseksi ja tallennetaan esim. kovalevylle tai kännykkään (josta jälkimmäinen ei kuulu lain piiriin), on oikein, että tästä otetaan aukkoja tilkkivä yhteisvastuullinen peruskorvaus. Jos yksittäinen tekijänoikeudenrikkoja vapaaehtoisesti kantaisi vastuun teoistaan ja maksaisi lataamastaan musiikista asianmukaiset korvaukset, laskua ei jouduttaisi maksamaan kollektiivisesti tällaisen lainsäädännön kautta. Hyvitysmaksut ovat romahtaneet muutamassa vuodessa musiikinkulutuksen – ja sen talletuksen – koko ajan lisääntyessä. Eihän siinä ole mitään järkeä, että otetaan hyvitysmaksu pelkästään vanhentuneista tallennusformaateista, joita juuri kukaan ei enää käytä.

        ”Eikös ne sitten voisi lopettaa kokonaan?”

        Jospa otettaisiin pois sun lomakorvaukset? Tai veronpalautukset? Ilman niitä varmaan pärjäät.

        ”Vai onko tässä taas kyse jo mainitsemastani “mulle kuuluu”-ajattelutavasta, jossa yksinkertaisesti ollaan jumissa vanhassa hyvitysmaksu-teoskappale-tekijänoikeuskorvaus -mallissa, eikä edes _haluta_ ajatella, että tapa tehdä musiikilla rahaa on täysin muuttunut. (…) Kieltämättä se on vaikea paikka muusikoille! Piratismi ja “levy-yhtiöiden polkuhinnalla myydyt lisensointioikeudet” ovat varmasti tehneet melkoisen loven totuttuun tulotasoon. ”

        Kiitos. Olet varmastikin minua pätevämpi asiantuntija muusiikkialan jumittuneesta mentaliteetista ja innovatiivisista ansaintamalleista. Ja se tulotason romahtaminen! Aivan. Touché! Sattuvaa sarkasmia kerrassaan. Mutta kato kun vaikka levymyynnin romahtaminen ei tuntuisi niinkään kipeästi esim. muutenkin pienituloisen, yksittäisen indieartistin rojaltipusseissa (tosin tästäkin asiasta voi olla monta mieltä), tuntuu se pienenkin artistin kohdalla koko kentän ilmapiirin kiristymisenä, resurssien vähyytenä, tukiverkoston harventumisena sekä esim. pienlevy-yhtiöiden ja -levittäjien alasajona/sulautumisena mediajättiläisiin. Mutta kenelle mä tätä kerron? Tiedät tästä aiheesta varmaan kaiken.

        Olisihan se tietenkin piraattikuluttajalle hauskaa, jos artistit antaisivat jo kiltisti periksi ja tajuaisivat oman työnsä arvottomuuden.

        No, jos rautalangasta pitää vääntää: Kyllä, jos lataat (tai tallennat, tai otat muulla tavalla jatkuvaan käyttöön) biisin tai levyn, jonka tuottamiseen esim. minä ja levyni julkaiseva yhtiö olemme käyttäneet aikaa, monen vuoden koulutuksella hankittua ammattitaitoa, luovuutta, ruumiillista soitto- ja roudaustyötä, kuukausikaupalla sävellys-, sanoitus-, sovitus- ja äänitystyötä (esim. viime levyni tapauksessa 3kk studiolla 8-12 tuntia päivässä), studiorahaa, soittajien palkkiorahaa, masterointirahaa, kansitaiteilijan palkkiorahaa, graafikon palkkiorahaa, markkinointirahaa, ym. henkisiä sekä fyysisiä resursseja, ja olemme päättäneet, että työstä syntynyt musiikki maksaa vaikka euron per biisi, ei mielestäni todellakaan ole liikaa vaadittu, että maksat meille siitä juuri sen verran. Vähennä tuosta varsinaisen levyn rahalliset tuotantokulut, ja korvaus on silti oikeutettu, sillä mielestäni työni, aikani ja musiikkini tuottama ilo ovat itsessään arvokkaita. Tämän kutsuminen ahneudeksi tai asiattomaksi ”mulle kuuluu” -mentaliteetiksi on mielestäni vähintäänkin kohtuutonta.

        1. Mutta otahan Emily huomioon, että hyvitysmaksulla EI korvata laitonta kopiointia, vaan nimenomaan LAILLISTA kopiointia. Tämän pykälän ovat etujärjestöt saaneet lobattua lakiin joskus C-kasettien aikana (vaikka oli oikeus yksityiseen kopiointiin, C-kasettien kaudella yksityinen kopiointi kasvoi räjähdysmäisesti, josta ”korvauksena” – siis korvauksena laillisten oikeuksien käyttämisestä (!) – päädyttiin kasettimaksuun). Piratismia ei siis voi käyttää argumenttina hyvitysmaksun laajentamiseen, koska sillä ei sitä korvata.

          Toisin sanoen, jos ostan Anssi Kelan (tai sinun) CD:n kaupasta ja muutan sen mp3-muotoon kuunnellakseni sitä tietokoneelta (tämä oikeus minulle kuuluu tekijänoikeuslain perusteella), on hyvitysmaksu maksettu _tästä käytöstä_. Sen sijaan jos lataan musiikkinne vaikka Piratebaysta, hyvitysmaksu ei koske tuota lainvastaista käyttöä ollenkaan.

          1. Vaikka tuo on periaatteessa muodollisesti totta, oman käsitykseni mukaan käytännössä lailla pyritään tilkkimään myös laittomasta kopioinnista syntyviä aukkoja. Asiaahan on mahdotonta valvoa laajamittaisesti. (Ei niin, että tätä kannattaisin.)

          2. On täysin totta että tämä hyvitysmaksujärjestelmä ei vastaa sellaisenaan nykytarpeita. Olen itsekin hiljattain ottanut kantaa mm. hyvitysmaksun jakoperusteisiin, sillä kun ne on c-kasettien aikaan säädetty, niin tuolloin biisit kopioitiin useimmin radiosta, kun taas nykyisin sitä kopioidaan mp3-soittimeen jostain ihan muualta.

            Nyt meininki on käsittääkseni se että mitä enemmän on kaupallisia julkaisuja => sitä enemmän radiosoittoa kaupallisilla kanavilla => sitä suurempi yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun tilitys Teostolta.

            – MP3-soittimesta kuunnellaan usein kuitenkin nimenomaan jotain muuta kuin listahittejä (muutenhan sitä voisi saman tien kuunnella vaikka radiotakin).

  14. Toinen näkökulma on se että tuo tekijänoikeuslobbarimafia on tulosta juuri tuosta ”taiteilijat toimivat kuin insinöörit” konseptista.

    Toisekseen, menevät sekaisin myös taiteilijat ja taiteilijat. On turha verrata esimerkiksi Anssi Kelaa Joonas nimiseen taiteilijaan pienessä pirkanmaalaisessa kylässä. Molemmat tekevät taidettaan omista lähtökohdistaan, toinen työnä (jolla myös elättää itsensä) ja toinen taiteena itselleen (päivätyönsä ohessa). Kumpikaan ei valita siitä ettei valtiolta tai muualta tule rahaa taskuun itsestään. Myös, on erikseen MTV (Music TV) taide ja vähemmän kaupallinen taide.

    Oma mielikuvani on että keskimääräinen taiteilija ei ikinä saa yhtään tekijänoikeuskorvauksia mistään. Eikä hän myöskään kerjää rahaa mistään, vaikka ehkä pari tukirahahakemusta elämänsä aikana täyttääkin. Sen kerjäämisen hoitaa tekijänoikeusmafia, joka myös pitää ne rahat. Taiteilijoilla ei ole mitään tekemistä tekijänoikeuskorvausten kanssa.

    P.S. Esimerkiksi ulkoisten kiintolevyjen teostomaksut eivät ole niinkään taiteilijoiden ajama asia kuin tekijänoikeusmafian ajama asia. Sen tahon pyörittämistä rahoista vain pieni osa menee taiteilijoille, sekin menestyneille viihdettä tuottaville artisteille. (Kyllä, olen nykyistä kasettimaksujärjestelmää vastaan.)

    P.P.S. JARI: saisinko nähdä keräämäsi asiakasrekisterin rekisteriselosteen? Keräät kuitenkin mm. kommentoijien matkapuhelinnumerot talteen. Tietosuojalaki on tässä asiassa aika yksiselitteinen, kannattaa tutustua siihen (hyvä lähtökohta on esimerkiksi https://www.tietosuoja.fi/). Kysymyksiä joihin haluan vastauksen selosteesta on mm. kuinka kauan tietoja säilytetään, kuka sitä käsittelee ja keillä on oikeus päästä käsiksi tietoihin.

    1. ”Esimerkiksi ulkoisten kiintolevyjen teostomaksut eivät ole niinkään taiteilijoiden ajama asia kuin tekijänoikeusmafian ajama asia.”

      Mihin tämä väite perustuu? Tuhannet taiteilijat allekirjoittivat addressin, jossa vaadittiin hyvitysmaksulain päivittämistä. Olivatko nämä siis lobbareiden aivopesemiä yksilöitä?

  15. Tämä koko artikkeli on mielenkiintoinen kokonaisuus kun sen lukee yhdessä toisen Parantaisen kirjoittaman artikkelin kanssa:

    https://gurumarkkinointi.fi/2010/12/17/omakustanne-on-roskaa/

    Päteekö kenties sama asia insinöörien tapaan toimiviin taiteilijoihin? Jos ei ole ison taide mesenaatin (tai kustantajan tai levy-yhtiön) siipien suojassa, ei ole uskottavuutta, eikä julkaiseminen kannata taloudellisesti.

  16. terve

    aika aneemista maailmankuvaa luot kirjoituksellasi. (jo) 11 v sitten mm. Richard Florida paasasi luovuuden /taiteen/kulttuurin merkityksestä mm kaupunkien vetovoimaisuuden lisääjänä, jolloin taloudenkin voimavarat on turvattu, kun riittävästi pöhinää turvaa osaavan väestön asettumisen alueelle.
    TTT eli toleranssi-talenti- teknogia, jotta tämä nokkoslandia voisi mennä sekaisin muustakin kuin uudesta N8 mallista

    -t

    1. Mitä tekemistä tällä oli sen kanssa, että kiintolevyjä varmuuskopioitaan varten ostavien it-käyttäjien pitäisi tukea yleisön mielestä arvotonta kotimaista taidetta tai kulttuuria?

      1. ”yleisön mielestä arvotonta kotimaista taidetta ”

        Harvempi yleisön jäsen pitää taidetta arvottomana, mutta moni kyllä taitaa pitää sitä itsestäänselvyytenä ja Pyhästä Hengestä sikiävänä. Näin erityisesti ilmaisen musiikki- ja elokuvalatailun kohdalla.

        1. Esimerkiksi musiikki, joka ei käy kaupaksi, on käsittääkseni suuren yleisön mielestä arvotonta. Muuten asiakkaat ostaisivat artistin työn tuloksia mielellään.

          Lähes puolet hyvitysmaksusta kuluu erilaisiin apurahoihin. Niitä käsittääkseni maksetaan ensisijaisesti kotimaisille taiteilijoille, joiden tuotokset eivät ole olleet kaupallisia menestyksiä (eli ovat suuren yleisön mielestä arvottomia).

          1. Apurahojen suhteen olet osittain väärässä. Apurahoja myönnetään esim. tuotantokuluihin, soitinhankintoihin, mestarikurssien kuluihin, opintokuluihin ulkomailla, työskentelytukeen (myös menestyville artisteille esim. populaarimusiikin saralla Samuli Putro), matkatuiksi esim. showcase -tapahtumiin jne. Näita kaikkia voisi luonnehtia sijoituksiksi taiteen kentän, ja siten yhteiskunnan kulttuurillisen rikkauden, tulevaisuuteen.

            ”Esimerkiksi musiikki, joka ei käy kaupaksi, on käsittääkseni suuren yleisön mielestä arvotonta. Muuten asiakkaat ostaisivat artistin työn tuloksia mielellään.”

            Tuolla logiikalla esim. Lady Gaga on taiteellisesti arvokkaampi kuin vaikkapa Nina Simone, Jim Carrey on parempi näyttelijä kuin Bruno Ganz, Robbie Williams on parempi artisti kuin Leonard Cohen jne.

            Tähän käsitykseen viittasin juuri edellisessä kommentissani. Suuri yleisö pitää esim. laadukkaan teatterin, kotimaisen elokuvan, klassisen musiikin, kirjallisuuden, tanssin ym. jatkuvaa saatavillaoloa itsestäänselvyytenä, eikä heillä ole käsitystä kulttuurin tuottamiseen kuuluvista realiteeteista. Jos kaikki kulttuurin tuki otettaisiin pois, korkeakulttuurista tulisi Suomessa väkisinkin pelkästään rikkaan eliitin harrastus, koska lippujen hinnat kipuaisivat taivaisiin. Ammattimaisia elokuvia ei tehtäisi, lahjakkaita taiteilijoita ei koulutettaisi, taiteesta tulisi luksusta sen sijaan, että jokaisella olisi mahdollisuus nauttia siitä niin halutessaan. Siinä vaiheessa varmaan rupeaisi ”tavallista tallaajaakin” vähän häiritsemään, kun ei olisi tarjolla muuta kuin massaviihdettä tai vaihtoehtoisesti ainoastaan ”kengännauhabudjetilla” tuotettua taidetta. Kulttuurin arvostus on sivistysvaltion perusta. Ehkä tässäkin pätee sanonta, jonka mukaan asiota osaa arvostaa vasta sitten, kun ne on menettänyt.

            Tämä keskustelu jää mun osalta nyt tähän. Olisin mieluummin säveltämässä.

      2. yhteys on siinä, mitä et edes itse huomaa: arvotat ainoastan taloudellisesti (eur)tätä asiaa ja kyseenalaistat sen, että muita arvottamisen malleja olisi olemassakaan. kokonaisuus mitä tarkoitan koostuu kaikesta olevaisesta ja tässä tarkoitin floridan kolmen T:n mallia.

        1. Käsittääkseni tekijänoikeusjärjestöt ovat sitä mieltä, että heidän edunsaajiensa tulisi saada työstään rahaa. Muista arvottamisen malleista tai mittareista ei ole ollut puhetta.

          1. itse toteat tuossa aiemmin, että ei liene muuta mittara kuin raha. Näin ei mielestäni suinkaan ole jos kulttuuria arvostellaan. toisekseen tekijänoikeusjärjestöt ovat mielesätni ihan oikealla asialla. En oikein ymmärrä mikä tarve sinulla on lähteä sohimaan tätä asiaa…Häpeä ja kateus, siitä saa voimaa.. Näin laulaa Ismo Alankokin, joka muun muassa tehnyt erittäin mittavan uran ja vienyt kotimaista KULTTUURIa (ei vain musiikkia) monella saralla eteenpäin. IA ei olisi ilman apurahoja siinä asemassa. Esimerkkejä on lukuisia ja siksi edellä olevat Lady Gaga ym. vertaukset kohdallaan. Toisekseen itse toteat että sinä et lataa musiikkia tai ei ainakaan koneellasi sitä ole. Maailma muuttuu eskoseni

          2. Koneellani oli 3855 biisiä, kun viimeksi katsoin. Niistä suurimman osan olen ripannut omilta levyiltäni. Loput (ja nykyään kaikki) olen ostanut iTunesista. Olen siis musiikistani maksanut jo kertaalleen tuhansia euroja.

            Mainitsemillani ulkoisilla levyillä en säilytä musiikkitiedostojani. Ja vaikka säilyttäisinkin, miksi varmuuskopioistani pitäisi maksaa sakkomaksuja?

  17. Hyvin provosoitu, joten provosoidaan vähän lisää.

    Mitä jos insinööri todellakin toimisi kuin taiteilija? Eli ei siis insinöörille ominaisella tavalla iteroisi loputtomiin jo vuosikymmen sitten tiensä päähän tullutta softaa, odottaen sen maagisesti tulevan bugifiksi #118:n jälkeen houkuttelevammaksi… kaikki tämä nimettömän suursijoittajan eli nykyajan mesenaatin loputtomalla tuella tietenkin. Kunnes tulee noutaja YT-neuvotteluiden muodossa, eikä siitä eipäreiluuden porusta sitten tule loppua.

    Siis… jospa insinööri todellakin taiteilijan lailla puhdistaisikin rohkeasti pöydän, ja joutuisi luottamaan omaan näkemykseensä, intuitioonsa ja – huh – omiin valintoihinsa, ja tekisi jotain oikeasti uniikkia ja kestävää. Eli siihen oikeaan asiakkaaseen oikeasti vetoavaa, sen sijaan että odottaisi että vanha kura kelpaa kun on ennenkin kelvannut.

    Niinpä niin. Sekä oikeaa että vasenta aivoa tarvitaan edelleenkin. Nykyorganisaatioissa niitä voidaan kutsua vaikkapa insinööriksi ja designeriksi. Ja kaikkea siltä väliltä.

    1. Eiköhän koko Gurumarkkinointi-blogin tärkein tehtävä ole vääntää insinööreille rautalangasta, miksi kannattaisi käyttää oikeaa (eli sitä luovemmaksi väitettyä) aivopuoliskoa.

      Luulen, että esimerkiksi ex-kansallisylpeytemme Nokia kärsii juuri siitä, että se on ylimiehitetty vasemman aivopuoliskonsa voimin toimivilla perusinsinööreillä. Juuri siksi Apple pääsi yllättämään nokialaiset niin pahan kerran.

      Onko tilanne muuttumassa? Ei hyvältä näytä.

      Kun Nokian porukat pääsivät kehumaan pelastajaksi toivottua uutta N8-puhelinmalliaan tv-uutisiin, keskeinen sanoma oli se, että värkistä löytyy peräti 12 megapikselin kamera! Voi hyvää päivää…

  18. Kiinnittäisin tunteellisesti huomion väittämiin, jotka ymmärtääkseni sisältyvät Parantaisen teksteihin: kulttuurin tukeminen on pahasta, omakustanteet samoin ja kouluissa tulisi tehokkuuden nimissä karsia taideaineiden opetusta.

    Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässäkin keskustelussa mainittu Vincent Van Gogh kuoli köyhänä ja sairaana, erään kommentoijan mainitseman Für Elisen säveltäjä samoin. Kumpikin taiteilija sai elämässään tukea yksityisiltä mesenaateilta, koska ei vielä ollut tukijärjestelmiä. Heidän taiteensa ei olisi ilonamme ilman mesenaatteja, sillä itse he eivät olisi kyenneet sitä meille säästämään. Kansallinen kulttuurimmekin olisi kovin erilainen ilman muutamaa boheemia säveltäjää ja runoilijaa, jotka Kappelissa ja Kämpissä täysin vastuuttomasti ryyppäsivät saamansa lahjoitukset ja ennakot.

    Rare Exportin esivaiheet ovat pari kaveriporukalla ja runsaalla goodwillillä tuotettua muutaman minuutin lyhytfilmiä, joissa on nähtävissä elokuvan idea. Ennen digitaaliteknikkaa ja internetiä elokuvan toteutuminen olisi ollut epätodennäköistä.

    Taiteen – mitä se sitten onkin – ja tieteen tekemiseen tarvitaan osaamista. Innovaatioiden, sovellutusten, viihteen tai suurten elämysten tuottaminen ei onnistu kuin sattumalta, ellei lahjojen lisäksi ole taitoa ja tietoa. Mitä aikaisemmin yksilö pääsee oppimaan, sitä pikemmin lahjakkuudet jalostuvat. Jos kouluissa ei opeteta kuin luonnontieteitä, mistä tulevat tanssijat, näyttelijät, muusikot, maalarit? Millä ajalla he toteuttavat lahjakkuuksiaan, jos painotetaan tuotantotehokkuutta?

    Tämän keskustelun ulkopuolella olevista useimmat ovat todennäköisesti kiitollisia sekä insinööreille että taiteilijoille heidän panoksestaan yksilön arkeen ja juhlaan. Samoin minä.

  19. Niin. Mikä tekee Suomesta paikan, jossa taiteen tuottamiselle olisi hedelmällisempi maaperä kuin vaikkapa Pietarissa, Mumbaissa, Dublinissa tai Ranskan maaseudulla? Viinejä tuotetaan siellä missä ilmasto on otollista. Puhelinpalveluita tuotetaan siellä missä työvoima on halpaa ja laskettelukeskuksia rakennetaan sinne missä on vuoria. Taiteen tuottamista sen sijaan pidetään lähes perusihmisoikeutena, jonka tuottamista joiden mielestä yhteiskunnan pitäisi tukea riippumatta yhteiskunnan, ympäristön tai kansantalouden yleistilanteesta.

    Taiteen tekemistä perustellaan usein Suomessakin kansakunnan muistin ylläpitämisenä ja tunteiden herättäjänä. Kuitenkin kun katsoo monia nykytaiteilijoiden teoksista, niin ei niissä ole havaittavissa juurikaan kansallisia piirteitä. Katsokaapa vaikkapa tämän vuoden Ars Fennica-voittajaa Charles Sandisonia. Hänen voittoteoksensa käsittelee ja vaalii nimenomaan angloamerikkalaista kulttuuriperintöä. Taide on kansainvälinen hyödyke, jonka paremmuutta ja hyödyllisyyttä voi todellakin mitata rahassa.

    Loputtomien apuraha-anomusten täyttämisen sijasta suosittelisin taiteilijoita miettimään esimerkiksi sitä miksi heidän teoksiaan eivät ole ostaneet venäläiset keräilijät, jotka ovat tänä päivänä merkittävimpiä taiteen ostajia. Voisiko syynä olla ehkä jopa se että suomalaisten teokset eivät olekaan niin relevantteja kansainvälisillä taidemarkkinoilla? Kuten korruptiokin pehmentää ja vie terän sen kohteilta, voivat myös kansalliset apurahat luoda hermeettisen ja keinotekoisen kulttuurityhjiön, jossa taidetta arvotetaan saatujen tukien perusteella sen sijaan, että tekijöillä olisi minkäänlaista suhdetta ns. markkinavoimiin. Tätä illuusiota taiteen ”laadusta” on mahdotonta kumota järjellisillä argumenteilla, koska taiteilijat vetävät aina hihasta ässänsä, että taiteen arvoa ja merkitystä ei voi mitenkään mitata rahalla.

    1. Näin se menee myös monissa oikeissa työpaikoissa. Siis sellaisessa, jonka tarkoitus on tuottaa jotain hyödyllistä asiakkaille.

      Aikanaan eräälle helsinkiläiselle myyjäjoukolle ehdotettiin kiinteän peruspalkan päälle myyntituloksista riippuvaa tulospalkkaa.

      Yhdenkään myyjän palkka ei olisi pudonnut euroakaan missään tilanteessa. Mutta sen lisäksi olisi siis voinut tulla bobuksia vaikka kuinka paljon.

      Toimitusjohtaja oli pudota tuoliltaan, kun myyjät kieltäytyivät uudesta mallista. Syy kyllä selvisi nopeasti. Uusi palkkaus olisi nimittäin johtanut siihen, että kauppalopojen työtä olisi ryhdytty mittaamaan.

      Suurin osa ihmisistä touhuilee kaikenlaista mieluiten niin, että heidän työnsä tulokset jäävät epäselviksi. Taiteen edellyttämän vapauden ja ”mittauskelvottomuuden” varjolla on erityisen mukava viljellä moista vastuunpakoilun periaatetta.

  20. Olisi vähintään yhtä kiinnostavaa ja hedelmällistä, jos joku uuninpankolla makoileva kulttuuripummi arvostelisi pörssimeklarien säntäilyä tanssitaiteen kriteerein tai Nokian kvartaalikatsausta vientikelpoisena kotimaisena proosana.

    Jos nimittäin faktapohjalta puhutaan, viimeaikaisten tapahtumien valossahan koko markkinatalous on perin tuottamatonta käsitetaidetta. Ei kaupallista potentiaalia. ”Vetäkää näkymättömään käteenne”, kuten eräässä mielenosoituskyltissä sanottiin.

  21. Kannattaakohan insinöörien kyhäillä tällaisia sepustuksia? Olisi ehkä parempi jättää se niille jotka osaavat eli taiteilijoille. Toivottavasti tämä kynäilijä ei saa rahaa näistä tekeleistään.

    1. Jorma, ikäväksesi joudun toteamaan, että näitä sepustuksiani on myyty kirjakauppojen kautta satojentuhansien eurojen edestä. Jos lasketaan myös samoja aiheita käsittelevät esiintymiseni mukaan, summa nousee miljooniin.

      Ilmeisesti olen onnistunut toistuvasti harhauttamaan tyhmiä ostajia. He maksavat päivän pituisesta keikastani tällä hetkellä noin 3500-4500 euroa + alv:n paikkakunnasta riippuen. Käyn esiintymässä noin satana päivänä vuodessa, eli keskimäärin joka toinen työpäivä.

      Mutta jos kauppa ei olisi käynyt, tuskin olisin alkanut itkeä apurahoja. Sen sijaan olisin tehnyt jotain sellaista, josta asiakkaat ovat valmiita maksamaan.

      1. Hyvin sanottu.

        Itse olen aloittamassa yrittäjänä värikuulapelien maailmassa. Päätin jo alussa, että minkäänlaisia tukia en hae, vaan yritys on saatava jaloilleen omilla rahoilla ja tekemisillä. Olkoon se sitten tyhmyyttä tai laiskuutta täyttää lappuja, mutta ainakin kaikki mahdolliset aikaansaannokset ovat omilla avuilla saavutettu.

  22. Tässä keskustelussa näyttää menneen puurot ja vellit sekaisin usealta kommentoijalta. Moni on vetänyt Parantaisen kirjoituksesta suorin tein johtopäätöksen, että siinä oltaisiin jollain tavalla kieltämässä taiteen asema yhteiskunnassa. Itse en löytänyt tekstistä viitteitä sellaisesta.

    Toisaalta taas puhutaan ehdasta ”taiteellisesta yrittäjyydestä” (Anssi Kela) päällekäin apurahataiteilun kanssa. Anssi kertookin työskennelleensä kovasti menestyksensä eteen ja löytäneen ”kultasuonen”, eli yleisön kysynnän. Mutta eikö se ole juuri sitä, mitä kirjoituksessa peräänkuulutettiin?

    Tässä vaiheessa olisi myös mielenkiintoista tietää, onko yhteiskunnan apurahoilla edes joskus jossain saatu aikaan taidetta, joka olisi ollut myös kaupallisesti kestävää. Osaisiko joku teistä muista kommentoijista antaa tälläisen esimerkin?

    Sitävastoin pinnalle on aina noussut taide- ja kulttuuri-ilmiöitä, jotka ovat syntyneet yksinkertaisesti tekemisen ilosta ja siitä luomisvimmasta, jota jotkut tässä keskustelussa haluavat varjella apurahojen avulla. Jossain vaiheessa tälläinen, vaikkapa jostakin alakulttuurista sikiävä ilmiö saattaa breikata yleisempään tietoisuuteen ja luo tekijöille mahdollisuuksia myös taloudelliseen toimintaan. Ei siihen silloin apurahoja tarvita, kuten on huomattu usean musiikki-ilmiön kohdalla.

    Edellisten kommentoijien väitteet herättivät vielä muutaman kysymyksen kynsin hampain apurahoista kiinni pitäville:

    Entäpä Van Gogh ja pari suurta suomalaistaiteilijaa? Moni kommentoija on antanut ymmärtää, että taida kuolee ilman yhteiskunnan laajaa tukea. Kuinka sitten suuret suomalaiset taiteilijat ovat voineet luoda kulttuuria aikana, jolloin ei viiden vuoden apurahoja tunnettu?

    Jos se onnistui heiltä silloin, miksi taide ja kulttuuri kuolisivat nyt ilman apurahoja? Uskoisin että nykypäivänä satunnaisella ihmisellä on paljon paremmat mahdollisuudet taiteen tekemiseen (ilman apurahaa), kuin 1800-luvulla.

    Jos saamme nykyisin nauttia Van Goghin töistä siksi, että joku taidetta tunteva mesenaatti (Wikipedian mukaan velipoika elätti Van Goghia myöhemmissä vaiheessa.) on pitänyt työtä tukemisen arvoisena, miksi ei samoin voitaisi toimia nykyäänkin? Missä vaiheessa juuri verorahasta on tullut taiteen elinehto?

    Mielestäni yhteiskunnan kannattaa toki tallettaa ”yhteiseen muistiin” esiin nousevia kulttuuri- ja taideilmiöitä, mutta en usko että apurahajärjestelmien avulla syntyy sellaista merkittävää kulttuuria, joka ei syntyisi muutenkin.

    1. Julius, kiitos asiallisista kysymyksistäsi!

      Suomalaisten tukimaksujen viidakko ulottuu joka nurkkaan. Siitä on tullut monilla toimialoilla niin itsestäänselvä, rakenteisiin leivottu rahoitusmuoto, ettei moni osaa enää kuvitella toisenlaista maailmaa.

      Kuitenkin monet käytännön esimerkit viittaavat siihen, että vasta ankara niukkuus ja välitön asiakaspalaute (= ostan/en osta) saa luovuuden liikkeelle.

      Nettikin tuntuu olevan esimerkiksi monille muusikoille lähinnä laittoman kopioinnin kanava. Todellisuudessa nyt jokaiselle halukkaalle olisi tarjolla väylä, jolla päästä suoraan yhteyteen asiakkaidensa kanssa perinteisten portinvartijoiden (suurten levy-yhtiöiden) ohitse.

      Sikäli näyttäisi, että tarve apurahoille on entistä pienempi. Hyvät ideat etenevät markkinoille verkon kautta hujauksessa. Ikävä kyllä, käytännössä maksuton, jokaiselle tarjolla oleva sähköinen jakelu paljastaa myös epäonnistumiset salamana.

      Kaikki aina väittävät haluavansa välitöntä palautetta, koska niin kuuluu sanoa. Todellisuudessa harvat ovat siihen lainkaan valmistautuneita. On paljon mukavampaa panna pää pensaaseen ja syytellä kaikkia muita siitä, ettei näkkäri ilmesty kaappiin riskittä kuin itsestään.

  23. Näen mielessäni Jari Parantaisen tanssimassa mukavan steriilisti sisustetussa yökerhossa Lady Gagaa, onnellisena, lompakko pikkutakin povarissa ilman pelkoa siitä että taiteilija tai muu kerjäläinen sujauttaa kätensä setelitaskulle. Vuosi on 2020 ja insinöörillä on kaikki hyvin.

  24. Kiitoksia mielenkiintoisesta keskustelunavauksesta!
    Huomasin, että ajatuksiasi tästä markkinoinnista julkaistaan kirjanakin. Toivottavasti se on saatavana myös sähkökirjana oikein oikein pian.

      1. HEI,
        Toivottavasti kirja ei ihan ensimmäisenä päivänä ole warena ladattavissa, toisena vasta, niin saat sinäkin vähän rahaa.

        1. Tiedän, että monet bisneskirjoja rustaavat kollegani ovat sähköisistä kirjoista kauhuissaan juuri esittämästäsi syystä.

          Mielestäni se on aivan naurettavaa.

          Kustantajan bisnes perustuu kirjojen myyntituloihin. Itselleni niillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on, että mahdollisimman monet asiakasehdokkaani lukevat kirjojani, koska nimenomaan he ostavat yrityksemme palveluja.

          Siksi jaankin kirjojani, pikaoppaita ja muita tekstejä maksutta niin paljon kuin ikinä pystyn. Esimerkiksi Tuotteistajan pikaopasta on ladattu verkkosivuiltamme maksutta kymmeniätuhansia kappaleita. Se on johtanut pakeillemme tusinoittain maksukykyisiä yritysasiakkaita.

          Käytäntömme poikkeaa selvästi monien muiden asiantuntijoiden näkemyksestä. Useimmat kuvittelevat, että omien tekstien mustasukkainen vahtiminen olisi jotenkin oleellista. He ovatkin usein perinteisiä konsulttien karikatyyrejä. Siis niitä, jotka osaavat mielestään neuvoa muita, mutta oma bisnes ei koskaan tuota kuin mitättömiä suolarahoja.

          1. Kiitoksia ajatustenvaihdosta! Päätän sen osaltani Hesari-lainaan. Jutussa oli haastateltu biotieteiden professori Kristian Donneria siitä, mitä tapahtuu, jos yritysten painoarvo yliopistoissa kasvaa.

            ”Mitä Donner sitten sanoisi niille, joiden mukaan humanistinen tutkimus ei hyödytä yhteiskuntaa? Donner purskahtaa nauruun.’Mitä barbaarille nyt voi sanoa? Kulttuuriin kuuluu taloudellisesti hyödytöntä toimintaa. Ne, jotka etsivät vain taloudellista hyötyä, ovat tyhmiä, elleivät tajua hyödyn syntyvän eri reittejä.'”

            Jotenkin vain tuli mieleen.

          2. Kaikkein alkeellisin reaktio on tietysti demonisoida väärää mieltä olevat. Heitä voi kutsua vaikka barbaareiksi. Silloin henkisesti laiskan ei tarvitse miettiä ensimmäistäkään todellista asia-argumenttia.

  25. Olen mielenkiinnolla lukenut blogin kommentteja ja pohtinut asiaa. Harva taiteen puolestapuhuja on tuonut esille sitä, että taiteen tukeminenkin voisi olla vastikkeellista touhua. Eli apurahan saaminen edellyttää myös vastavuoroisesti työpanosta taiteen sanoman levittämiseksi.

    Nykynuorisolta vaaditaan tuen saamiseen opiskelua tms, mutta taiteilijoilta ei vaadita taiteen sanoman levittämistä vaan ”apuraha-automaatti” tukee taiteen tekemistä.

    Esimerkiksi valtio taitaa antaa noin 15,4 milj euroa erilaisia apurahoja taiteen tukemiseen. Eli kahden tonnin liksalla se tarkoittaa jotain 641 henkilötyövuotta (7700 htkk). Ja jo pelkästään 10 tunnin viikkovastikkeella saataisiin helposti noin 1200 laitokseen joka viikko koko vuoden joku lukemaan satuja, kaunokirjallisuutta, vetämään taidepiiriä tms. 5 tuntia kerrallaan. Ja se olisi sitä taiteen sanoman viemistä apurahan avulla eteenpäin. Ja kuitenkin jäisi vielä suurin osa viikosta sen oman taiteen tai marginaalitaiteen tekemiseen.

    Tuota voisi sanoa synergiaeduksi. Meille tyhmille insinööreille tuotaisiin taidetta ymmärrettäviksi ja siltikin sille omalle luovalle työlle olisi taloudellista tukea.

    Tällöin olisi helpompi ymmärtää sitä 40 miljoonan tukea oopperalle eli 80% tuotannosta tehdään tuella ja 20% saadaan omasta tuotosta. Tai sitä, että Helsingin Kaupunginorkesterin soitantoa tuetaan jollain 2 miljoonalla valtion varoista. Tai sitä, että yleisesti klassista musiikkia tuetaan 20 milj. eurolla.

    En ymmärrä mikä peikko se on taiteilijoille, että taide ja liiketalous yhdistetään. Mutta ehkä se on sitten rahan alttarille alistumista niinkuin Into Liikkeessä ry / Tero Saarinen Company tekee. Hehän pyrkivät ihan FinPron avulla tuotteistamaan taidetta (https://www.finpro.fi/fi-FI/Business/Programs/Luovimo/Tero+Saarinen+Company.htm).

    Mutta on se uskottava edelleen väitöskirjoja, että liiketoiminta ja politiikka rajoittaa luovuutta (https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2010/09/tiedote-2010-09-23-12-42-53-602218).

    Onneksi itse arvostan vain insinöörinä käyttötaidetta. Eli nautin Eero Aarnion, Kaj Franckin tai vaikka nuoren (?) Pietari Postin käyttötaiteen muotokielestä.

    Mutta mitäpä minä olen enempää arvostelemaan taiteilijoita, olenhan vain insinööri.

    Kari…

    1. ”Harva taiteen puolestapuhuja on tuonut esille sitä, että taiteen tukeminenkin voisi olla vastikkeellista touhua. Eli apurahan saaminen edellyttää myös vastavuoroisesti työpanosta taiteen sanoman levittämiseksi.”

      Tähän voisi kommentoida joku apurahan saanut, mutta eikö apurahaa anota juuri taiteilijan aiempien teosten perusteella ja eikö ”apurahadiiliin” kuulu myös se, että taiteilija toimittaa työnsä tuloksen apurahan myöntäneelle taholle, ainakin joissain tapauksissa?

      1. ”Taiteilija-apurahan tarkoituksena on luoda ansioituneelle taiteenharjoittajalle apurahakauden ajaksi muusta ansiotoiminnasta vapaa kohtuullinen toimeentulo. ”, TaidePohjanmaan sivuilta.

        Kultturellien ihmisten mielestä tämä kuuluu valtion perustehtäviin, erityisesti koska syynä on markkina-alueen pienuus. Tuo markkina-alueen pienuus on muuten ihan oikea peruste apurahalle.

        Apurahan suuruus lienee noin 1600 -1800 e/kk ja osassa niissä on rajoitus, että muu ansiotoiminta on kielletty.

        Mutta kuinka taidemaailma suhtautuisi seuraavasta. Insinööriyhdistykset jakavat omille ansioituneille jäsenilleen seuraavaa:

        ”Insinööri-apurahan tarkoituksena on luoda ansioituneelle insinööritieteenharjoittajalle apurahakauden ajaksi muusta ansiotoiminnasta vapaa kohtuullinen toimeentulo. ”

        Todennäköisesti kyseistä asiaa saisi lobata aika kauan, että insinööritoiminta luokiteltaisiin kulttuuripoliittisesti tärkeäksi toiminnaksi oman kansallisen identiteetin kehittämisessä. Tuohan on taiteen tarkoitus eikä insinööritieteiden.

        Ja haluasin nähdä sen porun mikä alkaisi siitä, kun 54 ansioituneelle koneinsinöörille jaetaan 1/2 – 5 vuoden apuraha, jotta he saavat rauhassa toteuttaa omia unelmiaan. Ja samoin muut insinöörien ryhmät saisivat oman apurahansa. (54 kuvataiteilijaa on saanut apurahan, siitä tuo 54 koneinssiä).

        Tai siitä, kun insinööreille jaettaisiin tukea työhuoneen sistamiseen, internetsivujen tekemiseen tai tuotteen julkaisukuntoon saattamiseen.

        Suosittelen miettimään vaihtoehtona sitä, että kuvittelee kasettimaksun kaltaisia kuluja, jotka jyvitetään insinöreille heidän työpanoksen mukaan. Ja sitten miettii sitä, miksi taidetta kuuluu automaattisesti tukea.

        Kari…

        Mesenaatti on hyvä, mutta automaattinen tukeminen vain siksi että kyse on taiteesta on paha 🙂

    2. ”Harva taiteen puolestapuhuja on tuonut esille sitä, että taiteen tukeminenkin voisi olla vastikkeellista touhua.”

      No mutta hyvänen aika, kyllähän se on. Apurahan saanut on velvollinen raportoimaan myöntäjälle rahan avulla tehdystä taiteellisesta työstä ja sen menestymisesta tietyn ajan kuluessa tuen myöntämisestä, myönnettyjä matkatukia ei saa kuin kuitteja ja raportteja vastaan, kohdeapurahan käytöstäkin on molemmat toimitettava jälkeen päin. Muuten tukia joutuu joutuu maksamaan takaisin. Apurahoja myönnetään muutenkin useimmiten vain henkilöille, joilla on jo kunnolla aikaisempaa näyttöä työn laadukkuudesta ja tuotteliaisuudesta. Jos on niin onnekas, että saa vuosiapurahan, ja makaa toimettomana sen vuoden, voi olla varma, ettei tukea enää heru seuraavana vuonna.

  26. Itse asiaan kantaa ottamatta.. Minusta on jotenkin sympaattista katsella, miten arvoisa kulttuuriväki yhdellä suulla julistaa kaiken taiteen tasaveroista tärkeyttä, mutta toisella suulla pilkkaa ja halveksuu populaarikulttuurin nykyisiä ilmentymiä Lady Gagasta Rihannaan. Yksi taide taitaa sittenkin olla parempaa kuin toinen.

    1. Taide ja populaarikulttuuri ovat kaksi eri asiaa. Ja me kulttuurin puolestapuhujat olemme käyttäneet tiettyjä populaarikulttuurin edustajia vain äärimmäisinä esimerkkeinä havainnollistaaksemme jotain tiettyä asiaa.

  27. Mun päähäni ei mahdu se että taidetta on tuotettava päätyönä. Mulla on sellanen kuva että taide on ikäänkuin hengen tuotos, ja se ei voi olla kenenkään päätyö. Jokainen voisi sitä harrastaa ja tuottaa omana vapaa-aikanaan.

    Jos itse haluan vaikka alkaa säveltämään laulua lumesta ja jäästä, niin teen sen ihan omissa oloissani.JOs haluan että joku muukin kuulee sen, niin tungen sen nettiin kaikkien saataville.

    Mutta se ajatus että mulle pitäs antaa rahaa siitä, että toteutan itseäni ei aukea mulle.

    Uskoisin että tässä on kyseessä makuasia. Jos pitää paljon kaikenlaisesta taiteesta, ja ”kuluttaa” paljon taidetta, niin varmasti ajattelee että sitä pitää tukea. Jos taas ei pidä ainakaan kaikesta taiteesta, niin tuen ymmärtäminen on vaikeaa.

    No mikä sitten on taidetta?Mille taiteelle tuki kuuluu? Miksei kaikkea taidetta tueta?

  28. Silmäni poimivat tällaisen:

    https://www.sovellataidetta.fi/

    ”Sovellataidetta.fi tarjoaa kohtaamispaikan taidelähtöisten palvelujen toteuttajille ja tilaajille. Palvelu on käyttäjiensä ylläpitämä ja päivittämä. Sivusto palvelee niin taidelähtöisillä aloilla toimivia kuin näiden palvelujen ostajia ja tilaajia”

    Kas, ehkäpä toivoa onkin…

  29. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta tällaista pelkästään apurahojen varassa elävää, omaa taiteellista vapauttaan vaalivaa ja kaikesta kaupallisuudesta kieltäytyvää taiteentekijää Suomesta löytyy. En itse tunne kovin montaa taiteilijaa, mutta heistä jokainen tekee/on tehnyt taidetta lainarahalla, työn ohessa tai työttömyystuella.

    Tässä ketjussa mainitut apurahasummat ja hyvitysmaksukertymät ovat summiltaan niin pieniä, että pelkästään euroihin tuijottamalla on hankala ymmärtää tätä kalabaliikkia. Periaatteellisella tasolla asia on tietysti eri, tuo hyvitysmaksu edustaa kyllä tosi huonoa tekohengitystä. Musiikintekijöiden ongelmana on nykyisin piratismi, ja sitä vastaan voidaan oikeasti taistella vain tuomalla markkinoille helpompia ja mukavampia laillisia vaihtoehtoja torrenttien latailulle.

    Silti, kulttuurintuottajia täytyy tukea. Jotta yhteiskunnassa eläisi mahdollisimman paljon onnellisia (tai edes sinnepäin) kansalaisia, heitä varten tarvitaan paljon asioita jotka eivät ole taloudellisesti kannattavia. Taide on yksi näistä asioista.

    Pitää myöskin muistaa, että vaikka apurahoja haluaisi moni, ei niitä kovin moni saa, eikä niitä myönnetä kuin ansiokkaille taiteilijoille. Eli vaikka Suomesta varmasti löytyy taiteilijaksi itseään kutsuvia, jotka suoltavat silkkaa roskaa mutta vaativat silti yhteiskunnalta tukia, niin siinähän vaativat. Tai jos joku olettaa, että apurahoilla saisi ostettua avobemarin, niin siinähän olettaa. Kyllä pieneenkin joukkoon aina idiootteja mahtuu! Koko joukkoa on heidän perusteellaan turha leimata.

  30. ”Raha on hyödyn mittari. Jos asiakas ei suostu maksamaan tuotteestasi, se taitaa olla hyödytön.”

    Tähän kommentiksi:

    Oletko sitä mieltä, että hyödyllisimpiä asioita maailmassa ovat aseet ja huumeet, koska niiden kaupassa liikkuu suurin raha?

    1. Totta kai ne ovat erittäin hyödyllisiä ostajiensa näkökulmasta. Muuten niitä ei kukaan suostuisi ostamaan.

      Sinäkin maksat esimerkiksi Horneteista pitkän pennin joka vuosi, jos lähetät siivun tuloistasi verottajalle.

  31. Tunteesi epäreilun hyvitysmaksukäytännön edessä on ymmärrettävää (joskin tuntuu aika pikkumaiselta), mutta mistä syvyyksistä nousee tämä katkeruutesi taiteen tukemista kohtaan ylipäätään, yleisesti?

    Mistä ihmeestä olet saanut sen käsityksen, etteivät taiteilijat tee työtään myös muiden töiden ohessa ja palkatta? Mihin se voi perustua?

    Onko se, että sivistysvaltiossa yhä tahdotaan investoida taiteeseen – niin kuin tahdotaan investoida myös esim. tieteelliseen tutkimukseen, josta kaikki ei suinkaan muunnu suoraan takaisin verovaroiksi – , sinusta todella näin iso ongelma?

    Loikka näennäisestä aiheestasi, hyvitysmaksusta, niihin ennakkoluuloihin ja kuvitelmiin, joista tekstisi pääosin koostuu, on aika iso ja perustelematon. Ilmeisesti tämä selittyy sillä, että olet tarkoittanut kirjoituksesi vain ”alkeelliseksi provokaatioksi”. Minua tyylivalintasi harmittaa, sillä tekstin räikeä vihamielisyys tekee vaikeaksi osallistua keskusteluun – kun lähdetään sinun tavallasi liikkeelle, todellista keskustelua tuskin syntyy. Kiva silti nähdä, että ainakin muutama minua fiksumpi on yrittänyt.

    Vertauksen vuoksi: Suosiiko kulttuurin tukeminen verovaroin hyvätuloisia

    Siinä sivutaan samaa aihetta, tai ainakin siinä osuvasti ja moniäänisesti perustellaan, mihin taiteen tukeminen perustuu ja miksi niin monet pitävät sitä tärkeänä. Joukosta löytyy myös ideologisia hengenheimolaisiasi (ks. esim. Markku Ruotsilan, Pauli Aalto-Setälän ja Matti Wibergin vastaukset), mutta heistäkin suurin osa on löytänyt ajatuksilleen muodon, joka ei jää vain sylkäisyn tasolle.

  32. Olen itse tosiaankin ihan täysin ylempänä kommenteissa mainostamani Mike Masnickin kanssa samoilla linjoilla. Tekijänoikeudet, apurahat ja hyvitysmaksut eivät tosiaankaan ole mikään välttämättömyys laadukkaan kulttuurin tuottamiselle. Mikäli yhteiskunta päättäisi luopua niistä kokonaan, niin se ei vaikuttaisi muuta kuin hetkellisesti tuotetun kulttuurin laatuun ja määrään. Ainahan toki pieniä kasvukipuja olisi, kun moni taho joutuisi muokkaamaan bisnesmallinsa vastaamaan paremmin nykypäivän markkinatilannetta. Lopulta olisimme kuitenkin luultavasti paljon paremmassa tilanteessa.

    Käytännössähän nykyään suurin osa digitaalisessa muodossa olevasta kulttuurista kopioidaan laittomasti. Ja onko se jotenkin näivettänyt kulttuuria? No ei tosiaankaan, vaan se on puhjennut ihan uskomattomaan kukoistukseen. Yhä suuremmalla osalla ihmisistä on mahdollisuus nauttia hyvin monenlaisista teoksista sekä tehdä niitä itse tai osallistua niiden tekemiseen. Tekijänoikeuksien ja hyvitysmaksujen yms. puolustajat eivät oikein osaa katsoa kokonaiskuvaa, vaan ajattelevat vain omaa napaansa.

    1. ”Käytännössähän nykyään suurin osa digitaalisessa muodossa olevasta kulttuurista kopioidaan laittomasti. Ja onko se jotenkin näivettänyt kulttuuria? No ei tosiaankaan, vaan se on puhjennut ihan uskomattomaan kukoistukseen. Yhä suuremmalla osalla ihmisistä on mahdollisuus nauttia hyvin monenlaisista teoksista sekä tehdä niitä itse tai osallistua niiden tekemiseen. Tekijänoikeuksien ja hyvitysmaksujen yms. puolustajat eivät oikein osaa katsoa kokonaiskuvaa, vaan ajattelevat vain omaa napaansa.”

      Oletan, että viittaat mm. aikaisempaan kirjoitukseeni. Omalta osaltani voin vastata, että muusikon on nykyisessä tilanteessa yksinkertaisesti pakko nähdä kokonaiskuva ja etsiä luovia ratkaisuja ongelmiinsa, eikä suinkaan tuijottaa omaa napaa, jos aikoo tästä muutoskaudesta selvitä. Tietenkin musiikin valtava saatavuus on kaksiteräinen miekka, ja tarjonnan monipuolisuus on hieno asia. Toisaalta, se tekee musiikin ammattimaisen harjoittamisen mm. edellä mainitsemani tukiverkoston heikentämisen kautta vielä entistäkin vaikeammaksi. Piraattipuolustajien ylimieliset vähättelyt ja syytökset tuntuvat tässä tilanteessa loukkaavilta.

      Ikävintä on, että tämän ketjun aiheita sivuavissa keskusteluissa ihmiset monesti ottavat asiakseen sekä puolustella piratismia ETTÄ haukkua taiteellisessa toiminnassaan rahallista apua saavia ihmisiä (tässä tapauksessa muusikoita) verenimijöiksi. Toisin sanoen, taiteilija on aina väärässä. Ei ole oikeutta vaatia oikeudenmukaista korvausta työnsä tuotteen laittomasta kuluttamisesta (vaikka tämä edistäisi taloudellista itsenäisyyttä), tai tulee leimatuksi ahneeksi, mutta ei saisi myöskään ottaa vastaan tukea apurahan muodossa, kun sitä on kovaa työtä vastaan (uskokaa pois) tarjolla, koska silloin on verenimijä.

      Muusikkona oma suhtautumiseni esim. showcase -matkatukeen on se, että sen tehtävä on auttaa artistin ura pisteeseen, jossa ei enää tarvita tukea. Se on sijoitus tulevaisuuteen. Ilman esim. kuluja kattavaa levy-yhtiötä on taloudellisesti todella raskas taakka ottaa henkilökohtaiselle kontolle esim. 4 hengen matkat Helsingistä Reykjavikiin, varsinkin, jos esiintymistarjouksia ulkomaille tulee monta vuodessa. Jos kohdalle kuitenkin osuu kutsu, eli kysyntää löytyy, ja mahdollisuus tärkeiden kontaktien luomiseen, ja siten uran edistämiseen, on tarjolla, miksi ihmeessä pitäisi potea huonoa omatuntoa kulukorvausten vastaanottamisesta, kun on omalla musiikilla kutsunsa ansainnut siinä missä muutkin, urallaan kenties edistyneemmät artistit? Apuraha on monelle ponnahduslauta sekä taiteelliseen että taloudelliseen menestykseen. Pitkäaikainen ratkaisu se on vain harvoille, eli vastuu on viime kädessä taiteilijalla ja omalla aloitekyvyllä.

      Ylipäätään, eikö voisi ajatella apurahan myöntäjän toimivan taiteilijan työnantajana, joka tilaa tältä yhteiskunnan kulttuurielämän kannalta tärkeää palvelua? Miksi perusolettamus on niin monella se, että taiteilija on hyödytön vapaamatkustaja? Kulttuurin eri alojen monipuolisuuden tukeminen vahvistaa koko yhteiskunnan henkistä hyvinvointia. Tätä roolia ei tule aliarvioida.

      1. Miksi perusolettamus on niin monella se, että taiteilija on hyödytön vapaamatkustaja?

        Se hyvä puoli markkinaehtoisella mallilla olisi, että se karsisi vapaamatkustajat taidebisneksestä(kin) luonnostaan. Tukimallit taas johtavat yleensä siihen, että alun perinkin elinkelvottomat liiketoimintamallit ja vaikkapa ö-sarjan taiteilijat voivat roikkua mukana pitkäänkin ilman petraamisen pakkoa.

        En väitä ollenkaan, että vapaa markkinatalous olisi aina reilua tai johtaisi autuuteen kaikissa tilanteissa. Sanon vain, että tuosta kilpailun puutteesta se monien mielikuva saattaa syntyä.

        Tämähän oli koko juttuni alkuperäinen pointti. Tukien karsiminen kenties kääntäisi taiteenkin tason nousuun. Muutos saattaisi olla koko alan oma etu.

        1. ”Se hyvä puoli markkinaehtoisella mallilla olisi, että se karsisi vapaamatkustajat taidebisneksestä(kin) luonnostaan. ”

          …Ja vähän kaikkea muutakin.

          Vielä kerran: Taide ei yksinkertaisesti ole liiketoimintaa. Taide ei ole sama asia kuin viihde, vaikka se voikin viihdyttää, ja vaikka se voikin myydä. Taiteen tietoinen harjoittaminen puhtaasti liiketoiminnan toimintaperiaatteiden mukaisesti, siis vain rahallista voittoa tavoitellen, tuhoaa koko taiteen tarkoituksen, tai vähintäänkin korruptoi sen. Taide voi olla hyödyllistä, yhteisöllistä, ekologista, elitististä, räikeää, provosoivaa, pöyhkeää, raadollista, idealistista, omituista, rumaa, tai kaunista, mutta taide ei ole vain bisnestä.

          Tietenkin tälläkin hetkellä taiteen alalta löytyy runsaasti myös aggressiivisia itsepromotoijia, jotka laskelmoivat taiteensa sisällön tai konseptin sellaiseksi, että se tuottaa rahaa, eli toimivat bisnemiesmäisesti. Joskus myös tästä voi syntyä hyvää ja ajalleen relevanttia taidetta, esim. Andy Warholin tapauksessa. Mutta jos koko taiteen kenttä täyttyisi pelkästään tällaisista toimijoista, olisimme pulassa. Taitelijan tehtävä on tehdä taidetta. Galleristin, agentin, promoottorin, managerin tai julkaisijan tehtävä on myydä se.

          Kuten Janne Flinkkilä niin nasevasti totesi, lähestymistapasi on sama, kuin jos arvostelisi ”pörssimeklarien säntäilyä tanssitaiteen kriteerein.” Ota ensin selvää siitä, mitä sana ”taide” ylipäätään tarkoittaa, ota selvää sen omista kriteereistä, ja esitä sitten mielipide. En minäkään lähde julkisissa kirjoituksissani arvostelemaan insinöörien ammattikunnan kollektiivista osaamista ja toimintatapoja, koska ymmärrän, etten tunne kenttää tarpeeksi hyvin voidakseni esittää pätevää mielipidettä. Arvostelu ilman alkeellistakaan asiantuntemusta olisi sekä epäkunniottavaa että epäuskottavaa.

          1. Emily, pyydän anteeksi asiantuntemattomuuttani!

            Ajattelin vain, että kun kerta toimin viulujen maksajana, se antaisi jonkinlaisen oikeuden kysellä, mihin rahani menevät – ja millä perusteella.

            Ehkä asenteeseeni vaikuttaa sekin, että koko oma bisnekseni perustuu ammattityhmyyteen. Asiakkaat maksavat firmallemme nimenomaan siitä, että kyselemme heiltä mahdollisimman ääliömäisiä ja jopa vittumaisia kysymyksiä.

            Tietenkin palvelujamme ostavat vain äärimmäisen harvat. Suurin osa ihmisistä ei halua kuulla heidän nykymallista toimintaansa kyseenalaistavia kommentteja.

            Monet bisnekset ovat lähteneet uuteen lentoon, kun ulkopuolelta on tullut joku uudistaja, joka ei (onnekseen) tiedä toimialan jämähtäneistä käytännöistä tuon taivaallista.

            En tietenkään väitä itse olevani sellainen. Mutta vaikkapa Jeff Bezos voisi toimia esimerkkinä. Ei hän tajunnut perinteisistä kirjakaupoista mitään vuonna 1994, kun hän käynnisti Amazonin autotallissaan.

            Virgin-bisneksen dynamo Richard Branson vasta typerys onkin. Ei äijä ymmärtänyt lentoyhtöistä pätkän vertaa, kun hän alkoi soitella Boeingille ja kysellä sieltä jumbojettiä koeajolle.

        2. Mun pointtini on se, että taidealalla todella harva toimija saa apurahaa. Ne jotka saavat, ovat vastuullisia tuottamaan (taiteellista) tulosta. Ne, jotka eivät saa, joutuvat luovuudessaan keksimään kaikenlaisia ratkaisuja, tai sitten ajautuvat muihin hommiin. Tähän sisältyy monesti esim. alan utilitaarista tai viihteellistä soveltamista joko ”puhtaan” taiteen rinnalla tai sitten kokopäivätoimisesti, riippuen omista taipumuksista, tarpeista ja mielenkiinnon kohteista. Ammoisista ajoistahan taide on ollut myös utilitaarista.

          Toisin sanoen, moni soveltaa jo valmiiksi tiettyyn pisteeseen asti, tavalla tai toisella, liiketoiminnallista mallia tullakseen toimeen. Kuitenkin, koska bisneksen ja taiteen periaatteet ovat ainakin teoriatasolla kategorisesti keskenään ristiriidassa, on väärin vaatia, että koko taiteen kenttä toimisi liiketalousmallilla, ilman mitään vaihtoehtoja. Tämä pätee varsinkin niin pienessä maassa kuin Suomi, jossa yksityisiä taiteen tukijoita, jolla on kapasiteettia tukea suuriakin hankkeita (kuten vaikkapa kokoillan elokuvia, joita muuten Suomessa ei juurikaan pystyttäisi tuottamaan ilman ulkopuolista tukea), on verrattain vähän.

          En missään nimessä kannata kaavoihin kangistumista, mutta kulttuurin kenttä tarvitsee kaikessa laajudessaan ja monimuotoisuudessaan joustavuutta sekä erilaisia rahoitusvaihtoehtoja. Liiketalousmallista voi olla apua joissakin tapauksissa, mutta ei missään nimessä aina. Jos tätä mallia jouduttaisiin poikkeuksetta soveltamaan koko kulttuurin alalla, taiteellisten riskien ottaminen tulisi liian kalliiksi ja ala köyhtyisi.

  33. Insinööri vs. taiteilija -keskustelu on aivan mahtava! Onneksi tosin insinöörit eivät ole päättämässä taiteesta ja toisinpäin, koska tästä tulisi vain koko kansaa kurjistava tragedia, jonka kummatkin ääripäät tuhoaisivat lyhyessä ajassa varmasti koko ihmiskunnan.

    Esimerkkinä edelliseen on mielestäni soveliaampaa käyttää lähtökohtaa kuin tulosta. Rahallinen arvostus on toki helppoa ja yksinkertaista, mutta kuten kaikki ääripäät, yksinään kovin tuhoisaa. Kun lähtökohtana ei olekaan tulos, vaan tilanteen alkukohta, niin päästään esimerkiksi seuraavanlaiseen mietteeseen, jonka pääosassa on Suomessa jotenkin yleinen ilmiö, eli metsä.

    a) insinööri näkee metsässä lopputuotteen, joka syntyy vain kaatamalla metsä ja häätämällä sen asukit. Toki metsä kasvaa takaisin, mutta ei varmasti samanlaisena kuin se joskus oli.

    b) taiteilija näkee metsässä inspriraation lähteen, kansallisen symbolin ja mielenrauhan sellaisena kuin se on. Sitä ei tarvitse kaataa, mutta se auttaa esim. maalauksen hahmottamisessa. Tässä tapauksessa tosin metsä itsessään ei tuota hirveästi rahallista hyvinvointia, vaikka maalaus olisikin todella hieno.

    Jos kummatkin ääripäät saisivat päättää, meillä olisi joko liikaa metsää, eikä yhtään paperia tai vain suorassa rivissä kasvavia puita ja loputtomiin täyspuisia kalusteita ja hienointa paperia. Nyt meillä on (joidenkin mielestä) järkevässä suhteessa kasvavaa tuotanto- ja ikimetsää ja todisteena kummastakin maailmankuulu paperiteollisuus ja maailmankuulu Akseli Gallen-Kallela, jonka tuotanto sai paljon vauhtia ja kannustusta puhtaasta, rikkoutumasta ympäristöstä.

    Olen nauttinut kummastakin sekä ilmaiseksi että niistä maksaen ja kummastakaan en halua luopua. Kumpaankaan en myöskään yksin pystyisi.

    Mielestäni on siis insinööriltä huikean tyhmää väittää, että jokainen asia pitää mitata sen rahallisessa arvossa ja yhtä tyhmää taiteilijalta on väittää, että kaikki muiden ansaitsema raha kuuluu vastikkeetta taiteen edistämiseen. Itseäni luonnollisesti harmittaa maksaa lisää kiintolevystä, joka täyttyy vain itse ottamistani valokuvista.

    Heti, kun maailma täyttyy pelkistä taiteilijoista tai pelkistä insinööreistä, olen valmis vaihtamaan planeettaa. Joku on siihen keksinyt keinot siihen mennessä, toivottavasti.

    btw. Tänään oli mielenkiintoinen juttu Ilta-Sanomissa insinöörin sodasta silmänruokaa vastaan. Iänikuinen Tähtisadetikku on yli-insinöörin silmissä hengenvaarallinen räjähde, joka voisi väärissä käsissä polttaa koko planeetan ja siksi se pitää kieltää. Minun mielestäni Tähtisadetikku on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas taideteos, jonka kieltäminen on typerin ylilyönti hetkeen. Tässä koko juttu.

    1. Petri, kiitos mainiosta kommentistasi!

      Pakko on taas kuitenkin tarkentaa, etten löytänyt keskustelustamme mitään viitteitä sellaisesta, että ”jokainen asia pitää mitata sen rahallisessa arvossa”.

      Moni on vain kysynyt, että voiko kaiken muka mitata rahassa. Vastaukseni on ollut ja on edelleen, että niin ihmiset tekevät usein joka tapauksessa. He arvottavat mitä ihmeellisimpiä asioita rahan avulla. Käytännössä se näkyy niin, että he joko ostavat tai eivät osta.

      Sitten on vielä oma asiansa, että kannattaisiko taiteilijoiden tai kulttuuri-ihmisten suostua mittaamaan tekemisiään jollain tavalla. Yksi karuja tosiasioita paljastava mittari on raha. Sellaista mittausta vastustavat tietenkin eniten ne, joista on paljon mukavampaa nauttia automaatin lailla toimivista almuista – ei niinkään asiakkaidensa (rahassa mitattavasta) palautteesta.

      Nimenomaan kulttuuripuolen ihmiset ovat itse nostaneet hirmuisen älämölön rahasta, jota heille pitäisi jakaa mitä ihmeellisimmin perustein. Sikäli on huvittavaa, ettei rahasta sitten kuitenkaan saisi puhua.

      Kyse on sentään noin 10 miljoonan euron summasta. Se ei ole mikään pikkuraha, vaikka jotkut ovat yrittäneet vähätellä asiaa. Jos kyse olisi mitättömistä roposista, mikä sitten sai peräti 8000 kulttuurielämän edustajaa allekirjoittamaan kerjuuaddressinsa?

      Moni on jo ehtinyt kommentoida, etten saisi puuttua koko asiaan. Olisi tietenkin paljon mukavampaa, jos kukaan ei kyselisi, miten noloin perustein me it-käyttäjät joudumme elättämään tukiaisia mankuvia taiteilijoita.

      Eikö olisi paljon rehellisempää antaa koko hyvitysmaksulle nimi, joka kuvaisi sen todellista olemusta? Se voisi olla esimerkiksi Kaupallisesti epäonnistuneiden taiteilijoiden elatusmaksu.

      1. Et voisi olla enempää väärässä, sillä pikkutekijät eivät hyödy hyvitysmaksun keräämisestä. Isot hyötyvät. On valitettavaa että homma on jumahtanut c-kasettien aikakaudelle, jolloin vielä musiikkia kopioitiin suoraan radioaalloilta.

        Tuo hyvitysmaksu kun tilitetään meille musiikintekijöille sen mukaan montako julkaisua olemme tehneet, paljonko sitä on myyty ja minkä verran se on saanut radiosoittoa.

        – Etenkin tuo viimeinen menee ohi maalistaan täysin, sillä kuka nyt radioiden soittolistakuraa mp3-soittimesta kuuntelee?!

        …kyseessä on siis pikemminkin ”kaupallisesti menestyneiden taiteilijoiden bonusautomaatista”.

          1. Sellaista, minkä huumoriarvo on kyseenalaista, mutta sisältö ei kuitenkaan loukkaa tiettyä ihmisryhmää. Voit puolestani kertoa sata vitsiä ulosteista, mutta et voi julkisesti väittää, etteivät taiteilijat tee työtä ja tituleerata heitä kollektiivisesti kerjäläisiksi. Se, että näet vaivaa ko. mielikuvan edistämiseksi pipertämällä yllä linkittämäsi kaltaisia sivuja, on minusta aika aggressiivista ja kyseenalaisella tavalla mautonta.

          2. Petra, tuhannet kiitokset valaisevasta vastauksestasi!

            Luulisi tietysti, että juuri kulttuurin edustajat kannattaisivat ilmaisunvapautta. Mutta se taitaa koskea vain kaikkia muita kuin heidän omia toimiaan arvioivia mielipiteitä.

            Kritiikki tuntuu olevan epämieluisaa, vaikka sitä esittäisi kaltaiseni tukia nauttivan taiteilijan palkanmaksaja – tai ehkä juuri siksi!

          3. ”Petra, tuhannet kiitokset valaisevasta vastauksestasi!”

            Ole hyvä. Näytit olevan sen tarpeessa.

            Niin, minähän en kulttuuria itse edusta. Ei siis ole vain taiteilijoiden ja sisällöntuottajien heiniä nämä puolustuspuheet. Käyn aivan tavallisesti päivätöissä ja saan siitä vähän rahaa. Siitä rahasta olen ruokani lisäksi valmis maksamaan koululaitoksesta, sairaanhoidosta ja kulttuurin tukemisesta. Muun muassa. Asia on nimittäin mielestäni niin, ettei Suomi kansainvälisillä markkinoilla hurmaa ketään ilmeettömillä insinööreillä tai rumilla poliitikoilla. Japaniin mennään muumeilla, Cannesiin tanssivalla elokuvaohjaajalla ja Paola Suhosen pohjoismaisella estetiikantajulla ihastutetaan New Yorkissa. Vahva, omintakeinen kulttuuri raivaa tietä markkinoilla, antaa valtiolle statuksen ja ilmeen. Koleasti sitä voidaan kutsua brändiksi, mutta jokainen hivenenkin kulttuuria tunteva ymmärtää, että kyse on paljon laajemmasta ilmiöstä.

    2. Petri, pitkään piti lukea tätä viestiketjua kunnes löysin järjen äänen kirjoituksestasi. Hyviä kommentteja toki puolin ja toisin, mutta fiilis aiemmassa sananvaihdossa on ollut yhtä vapautunut kuin Ylen Homoillassa. MIelestäni kulttuuri on meille liian tärkeää hukattavaksi eikä sen arvoa voida määrittää puhtaasti kaupallisin mittarein. Toisaalta myös kasettimaksuasia saa minut voimaan pahoin lähinnä siksi, että musiikin liiketoimintamallit ovat muuttumassa nopeasti ja fyysisten tallenteiden osuus pienenee nopeasti. Musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan, mutta ei tallenteilta vaan striiminä tai livenä. Keskustelu on joka tapauksessa aina hyvästä.

  34. (Mielipiteeni ovat omiani eivätkä…) Aivan aluksi haluan onnitella Jaria vuoden sissitempauksesta. Aivan huikea tulos. (Mites olis se kommentti-RSS-syötteen lukumäärän kasvattaminen? Kommenttien perässä ollut hieman hankala pysyä)

    Sitten asiaan. Joku mainitsi apuraharaportoinnin vastikkeellisuutena, mutta jossain raportoinnissa on kyllä yhtä paljon vastikkeellisuutta kuin kepun taulukaupoissa. Sen sijaan, jos taiteilijat kiertäisivät kouluissa ja kirjastoissa, voisi syntyä hyötyäkin. Siis muillekin kuin taiteilijalle. Osa tuistahan menee taiteilijoille, joita tuetaan yleisön mielenkiinnon puutteessa. Pari vuotta sitten haastateltiin jotain pienen teatterin ihmisiä, joiden esityksissä ei käynyt juurikaan katsojia, mutta tukieuroilla pystyttiin esittämään lähes omaksi iloksi. ( Olen pahoillani, etten ottanut silloin tarkempia muistiinpanoja.)

    Taidetta pitänee kai tukea, vaikkakin jos verrataan esimerkiksi Idol-kilpailijoita, niin köyhät amerikkalaiset laulavat tuhat kertaa paremmin kuin suomalaiset rikkaat kilpaveljensä/-siskonsa. Kuitenkaan tukea ei saisi ottaa satunnaisesti jostain ihan muualta, esimerkiksi lomakuvien varmuuskopioinnista. Eihän uuden auton ostajallekaan lätkäistä autokaupassa rikesakkoa sillä perusteella, että uudella autolla saatetaan ajaa ylinopeutta.

    1. Oho, RSS-syötteen kokoa olikin kasvatettu. Pyydän anteeksi väärän puun haukkumista ja ryhdyn käyttämään RSS-syötettä taas.

  35. Retkeily- ja ulkoiluvälineiden myynnistä on kerättävä hyvitysmaksu, josta korvataan meille eräoppaille jokamiehenoikeuksien käytöstä koituvat tulon menetykset. Lisäksi hyvitysmaksu on ulotettava kansallispuistoissa käynteihin. Ja kyllä Jarinkin maastopyöristä on saatava korvaus meille eräoppaille.

    Ps. jo Gallen-Kallela valitti aikoinaan surevansa sitä, että joutui tekemään kaupallista p**kaa taiteentekemisen rahoittamiseksi. 🙂

    1. Eli tuosta pitää tulkita, että jokainen taideteos, musiikkinäyte, urheilusuoritus ja muu kulttuuri on jokamiehenoikeus, josta tekijälleen ei pidä maksaa korvauksia, koska eräoppaat eivät saa aina metsässä ulkoilevilta ihmisiltä rahaa?

      Ilkeä totuus on, että tekstissä mainittu lakipykälä syntyi kollektiivisesta siipeilystä, jonka lopullinen tulos alkoi olla se, että artisti ei saa työstään korvausta, joka vastaisi kuulijakunnan kokoa. Lady Gagan biisi taisi olla Spotifyn soitetuimpien listalla ja palkkio oli ”satoja euroja”. Eli kyllä tässä joku ryösti jonkun.

      Sinänsä lystiä, että samat ihmiset, jotka nykyään maksavat murto-osan esim. musiikista, jota käyttävät entistä selvästi enemmän, syyttävät näitä muusikoita ahneudesta ja kerjuusta. Minäkin olen tyytyväinen voidessani tilata CD:t Englannista puoleen hintaan ja voidessani ennakkokuunnella miljoonia ja taas miljoonia biisejä maksamatta niistä mitään. Taidetta on kiva kuluttaa, eikä sen tekijä oikeasti edes ansaitse mitään. Jostain hänenkin ideat on kuitenkin kopioitu.

      Eli kyllä taiteilija tässä on jossain määrin toiminut kuin insinööri. Hän on kehittänyt jotain, mitä moni haluaa kuluttaa, mutta ei ole saanut tästä korvausta ns. luonnollista ansaintalogiikkaa seuraten. Tämä ei tosin ole niinkään taiteilijan syy, vaan kuluttajan. Tästä seurasi luovaa myyntiajattelua hakea korvausta toista kautta, eli saada maksu laitteesta, joka mahdollistaa osaltaan piratismin.

      Varmasti jokaisesta insinöörin keksimästä laitteesta joku vaatii ja saa korvauksen, mutta kun taiteilija penää maksua keksimästään ja kehittämästään tuotteesta, on kyseessä kerjäläinen. Vaikka keino onkin tässä kohtaa erikoinen, on se sittenkin ehkä perusteltu. Ristiriitaista, sanoisin.

      1. Mikko vastatkoon puolestaan, mutta yksi juttu kuvaamassasi asetelmassa mättää edelleen. Vain valtion virastoille ja muille monopoleille on pakko maksaa hampaat irvessä, huvitti tai ei.

        Kaikkia tyydyttävän kaupankäynnin tunnusmerkki lienee se, että sekä ostaja tuntee saavansa hiukan hintalappua arvokkaamman hyödykkeen tai tavaran. Hän on siis tehnyt hyvät kaupat.

        Vastaavasti myyjän täytyy tuntea, että hän sai tuotteestaan järkevän katteen.

        Nyt on kai käynyt jo selväksi, että me viulujen maksajat pidämme hyvitysmaksuun perustuvaa hinnoittelua aivan epäreiluna. Tietenkin se tässä tapauksessa liittyy siihenkin, että maksajaksi arvottu ryhmä on aivan väärä.

        Luultavasti 99 prosenttia hyvitysmaksujen maksajista on umpirehellistä porukkaa. Kopiointiongelman maksattaminen heillä on mielivaltaa pahimmasta päästä.

        Hyvitysmaksu on kyllä kieltämättä luova idea, mutta maksaja on kaikkea muuta kuin tyytyväinen.

        Tekijänoikeuksistaan huolestuneiden pitäisi vielä jalostaa ajatustaan niin, että lopulta maksajat kaivavat kuvettaan hymyssä suin! Muuten bisnesmalli ei voi kestää, sen menestyksestä puhumattakaan.

        1. Luultavasti 99 prosenttia hyvitysmaksujen maksajista on umpirehellistä porukkaa. Kopiointiongelman maksattaminen heillä on mielivaltaa pahimmasta päästä.
          Hommahan olisi mielivaltaa, jos tuo prosenttiosuus pitäisi paikkansa. Mutta ikävä kyllä totuus on stetsoniarvioita hieman rumempi, kuten tästä Teoston selvityksestä hieman aukeaa.

          Vaikka 10 miljoonaa on paljon rahaa, on se tuosta kollektiivisesta siipeilystä noin 3%, jos se suhteutetaan menetettyihin tuloihin. Maksut olisi toki kiva kohdistaa niille, jotka musiikkia lataavat insinöörien keksimillä tuotteilla ilmaiseksi, mutta tähän ei nyt näillä näppäimillä pystytä. Pelottelua on kokeiltu, kopiosuojausta on kokeiltu, kannustimia on kokeiltu ja nyt viimeisenä päätettiin turvautua tähän keinoon. Ehkä seuraava keino on parempi, mutta sitä ei vielä ole kukaan täälläkään tuonut julki.

          En siis, tekstini sävystä huolimatta, suoraan tätä mallia hyväksy, mutta vuosien varrella olen säästänyt satoja euroja ostaessani musiikkia vanhaan malliin verrattuna. Kun tuon luvun kertoo monella ja totaalisumman ottaa pois paljon pienemmältä ryhmältä, niin summa per saaja alkaa olla jo aika kova. Eikä tuo 5-10€ lisä yhdessä ulkoisessa kovalevyssä tuota yhtälöä minun osaltani kaada, eikä Anssi Kela sillä silti elä, mutta saa edes osittaisen korvauksen siitä, ettei hänen tuotoksestaan makseta, vaikka sitä arvostetaankin.

          Jos siis musiikin kuluttaminen olisi vähentynyt ja silti tekijöille keksittäisiin uusia tulonsiirtoja, olisi asetelma jopa sairas, eikö? Nyt 300 miljoonaa paikataan 10 miljoonalla ja syytetään pyytäjiä rosvoiksi 🙂 Ja vaikka tuossa Teoston laskemassa summassa olisi propagandalisää 50%, olisi ero silti aika muikea.

          1. Noissa Teoston ja muiden vastaavissa laskelmissa on se ainainen ongelma, että ne perustuvat mielikuvitukseen.

            Samalla tavalla Hetemäen talkooporukan innoittamana on laskettu, että montako miljoonaa valtio menettää verotuloja vaikkapa kotitalousvähennyksen vuoksi. Arviohan on noin 390 miljoonaa euroa.

            Mutta jos kotitalousvähennys supistuisi tai poistuisi vaikkapa kodin siivouspalveluista kokonaan, todella moni alkaisi siivota itse saman tien. Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että läheskään kaikki nyt kotitalouspalveluja ostavat hankkisivat niitä ns. täyteen hintaan.

            Valtiolle ei todellakaan tuloutuisi 390 miljoonaa lisää, kun siivousfirmat iskisivät lapun luukulle.

            Vastaavasti on aivan hatusta tempaistu ajatus, että musiikkia maksutta lataavat ostaisivat biisinsä, jos laiton vaihtoehto katoaisi.

            Lisäksi tuo Teoston haastattelututkimus on klassinen esimerkki tapauksesta, jossa jo lähtötiedot ovat täyttä fiktiota:

            ”Vastaajien mukaan 30 prosenttia tiedostoista ostettaisiin laillisista kaupoista, ellei laitonta ilmaisvaihtoehtoa olisi.”

            Vastaajat ovat siis arvioineet asiaa kuka minkäkin päähänpiston innoittamana. Kysyjät ovat halunneet ne uskoa. Se vasta varsinainen stetsonarvio onkin!

            Lue aiheesta tuoreempi kirjoitukseni Sinäkin valehtelet jatkuvasti.

          2. Petri, vielä yksi tosi tyhmä, hinnoitteluun liittyvä kysymys:

            Osaatko sanoa, miksei varkaiden aiheuttamaa hävikkiä ole alun perin leivottu musiikin hintaan. Siis aivan samaan tapaan kuin päivittäistavarakaupassa?

          3. Musiikki on siitä inhottava juttu, että sitä oikeasti ei voi listata välttämättömien asioiden seuraan, kuten suurta osaa päivittäistavarakaupan tuotteista. Eikä päivittäistavarakaupassa varkausosuudet huitele 50% tietämillä, kuten musiikkiteollisuuden kanssa.

            Musiikkiteollisuus on varmasti myös huomannut, miten hintaherkkää toimintaa tuo on. Jos hinnat käyttäytyisivät kuin VR:n lipunhinta, ei kukaan ostaisi enää yhtään levyä. Päinvastoin, levyjen hintoja pitäisi mukamas jatkuvasti laskea ja silti se leipä pitäisi tienata. 90-luvun alkupuolella CD-levy maksoi 120mk, nyt niitä saa 10€:lla. Maksaisitko itse hymyillen indeksihinnoitellusta CD-levystä 40€ ja kuluttaisit musiikkia samalla tahdilla kuin parhaimpina vuosinasi?

            Ei muuten käy yhtään kateeksi tuon teollisuuden tekijöitä, kun asiaa pohtii hieman pidempään. Toki sellaisia pieniä innovaatioita toki löytyy alan sisältäkin. Pearl Jam on julkaissut jo vuosia kaikki konserttinsa pakkaamattomana ja ammattitaidolla miksattuina tiedostoina ja näin varmasti lisännyt sekä keikkapalkkiotaan että maksavan asiakkaan tyytyväisyyttä. Maksoin keikasta, latasin itse keikkatallenteen maksaen siitä (ja itseprintattavista kansista) 7€, poltin levyn, printtasin kannet ja hykertelin asiakastyytyväisyyttä. Radiohead sai levystään paremman hinnan, kun antoivat asiakkaiden päättää itse levyn hinnan. Lohduttavia tarinoita on useita, Anssi Kelakin taisi saada kelpo korvauksen, kun antoi kolehtiperiaatteella jengin maksaa keikastaan. Ehkä Anssi korjaa virheen, jos tilanne ei mennyt näin.

            Kuitenkin, satunnaisista tuhkimotarinoista huolimatta kokonaisuus taitaa olla rumassa jamassa, vaikka yleisö ihan vaatimalla vaatii koko ajan lisää. Eli kaupallisesta toiminnasta on kyse, mutta tähän liittyy vielä yhteisesti hyväksytty varkauden periaate, ikävä kyllä. Tämä taisi olla noiden ruinaajienkin pointti.

            Hyvää Uutta Vuotta muuten ja kiitokset erinomaisesta blogista vielä tämän vuoden puolella. 2011 kiitetään sitten uudella voimalla.

          4. Petri, kiitos vastauksestasi!

            En tosin ymmärtänyt tekstistäsi juuri mitään. Kenties tarkoitit, että hintajousto on hirmuinen? Eli kun hinta vähänkin nousee, kysyntä romahtaa?

            Joka tapauksessa vastauksesi muistuttaa muita vastaavia selityksiä, joita kuulen vähän väliä yritysten päättäjiltä. Siis kun kysyn tuon saman kysymyksen:

            Miksi tuotteenne on alihinnoiteltu?

            Et arvaa, miten mutkikkaita tarinoita olen saanut kuullakseni. Ei niissä yleensä ole päätä, ei häntää. Kysymys on sikäli hyvä, että vastaus on usein miljoonien arvoinen.

            En siis tarkoita tätä mitenkään pottuiluksi, vaan kiitän hyvästä yrityksestä. Alkoi vain ihmetyttää, miksei musiikkiteollisuus (ilmeisesti) pysty hinnoittelemaan tuotteitaan kannattavasti.

  36. Kiitos, Jari!

    Kerrankin joku hiukan pöllyttää tätä NIIN arkaa asiaa. Sain hyvät naurut erityisesti itseään taiteilijoiksi tituleeraavien kommenteista 🙂

  37. Ensinnäkin, Jari: sinulla on ikävä taipumus haluta sanoa se viimeinen sana, tuli mitä tuli. Ei anna hyvää kuvaa luennoitsijasta.

    Toiseksikin: kukaan ei pysty vastaamaan argumentteihisi haluamallasi tavalla, koska kysyt, mitä hyötyä taiteella on.

  38. Olipas maukas aihe. Yritin kaikkeni pitää itseni erossa kirjoittelusta, mutta minkä sitä itselleen mahtaa 🙂

    Onnittelut alkuun Jarille. Hienon hässäkän aiheutit ja vielä ihan asiasta.

    Haluasin vain muistuttaa, että tämäkin keskustelu voisi mennä siihen suuntaan, että miten luovat ja matemaattisesti lahjakkaat ihmiset yhdistäisi voimansa? Nyt suurin osa ajasta käytetään toisten sättimiseen ja ainoa joka hyötyy asiasta on Ediste Oy 🙂

    Oma yritykseni työskentelee alalla, jossa on paljon lahjakkaita ja luovia ihmisiä. Tarvitsemme myös insinöörien taidonnäytteitä työ- ja markkinointivälineissämme. Mutta mikä nämä kaikki on yhdistänyt?

    Paraskaan taiteilija tai insinööri ei ole yhtään mitään jos ei ole myyjää. Omasta mielestäni kaikille pitäisi jo peruskoulussa sisällyttää myyntikoulutusta. Korvataan pakkoruotsi mahdollisesti pakkomyyntikoulutuksella?

    Miettikää tulevia insinöörin ja taiteilijan alkuja, jotka osaisivatkin myydä omia tuotoksiaan ja ajatuksiaan?

    1. Sami, olen kanssasi niin samaa mieltä.

      Kirjoitukseni tietysti iskee juuri tähän asiaan. Eivät insinööritkään ole aina kaksisia myyjiä. Mutta kulttuuripuolella asia näyttää olevan vielä pahemmin umpisolmussa.

      Perusongelma on tuo uskomattoman omahyväinen ajatus, että taiteilijat itse päättävät keskenään, mikä on arvokasta ja mikä ei. Se on niin kaukana asiakaslähtöisestä ajattelusta kuin mikään voi olla.

      On siis vaikea kuvitella myyjää, joka voisi onnistua työssään, jos hän kuvittelee itse tietävänsä, mitä asiakkaan tulee ajatella.

      Mutta kuten sanottu, aivan sama vika toki vaivaa myös monia tekniikan ammattilaisia. Ero on vain se, että Siperia opettaa insinöörille elämän perusasiat aika nopeasti.

      Kun asiakas ei osta, tuotekehittäjän rahat loppuvat kuin seinään. Mikään rahoittaja ei kauan katsele sellaista tilannetta. On keksittävä jotain muuta, joka menee kaupaksi.

      Taiteilija ei vastaavasta näytä hätkähtävän. Hän lähtee saman tien kerjuulle. Luovuutta sekin tietysti osoittaa.

      1. Ehkä ongelma lähtee siitä, että eihän kenenkään luovuutta pidä mennä arvostelemaan?

        Jo heti pienenä kun piirrämme tikku-ukon tai laulamme suosikkilaulumme epävireisesti, on vanhempamme ja sukulaisemme kehumassa meitä. Harva menee opiskelemaan luovuutta tai yrittää tosissaan löytää työpaikkaa, jossa piirtämisestä tai laulamisesta maksetaan.

        Yritetään ite niillä sukulaisten ja kavereiden saattamilla kehuilla. Ja kun ensimmäisen kerran kunnolla kohdataan arvostelua, niin ahdistutaan, alkoholisoidutaan ja leikataan korva irti 😉

        Oma ehdotukseni on, että pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia oppia luovuutta. Käytetään ne tukirahat oppilaitosten rakentamiseen ja kehittämiseen. Silloin useampi luova ihminen saisi ohjausta ja opastusta omille kyvyilleen. Nyt vain harvat ja valitut pääsevät näyttämään kykynsä…

        Eihän siitä nyt mitään tule jos keskinkertaiselle taksikuskille annetaan rahaa tilille ja toivotaan, että se opettelis paremmaksi asiakaspalvelijaksi ja löytäis paremmin perille? Se ostaa paremmat stereot autoonsa ja lopuilla rahoilla lähtee emännän kanssa Turkkiin 🙂

  39. ”Ota ensin selvää siitä, mitä sana “taide” ylipäätään tarkoittaa, ota selvää sen omista kriteereistä, ja esitä sitten mielipide. ”, Emily sanoo.

    Tähän on pakko sanoa vielä taiteen tuntijoille, että yksi taiteen peruselementeistä lienee mimesis. Eli siinähän korostetaan kait muistaakseni luonnon tai todellisuuden jäljittelyä taiteen keinoin. Ja toisaalta taidehan taitaa olla mielihyvän tuottamisesta sen tekijälle.

    Yleensä ns. korkeakulttuurien tukijat unohtavat taiteen yhden perusajatuksen eli taidekäsitys vaihtelee ihmisten oman käsityksen mukaan. Käsittääkseni täällä puolustetaan taidetta instituotianaalisen (kirjoitinkohan oikein) tai tekijälähtöisen näkemyksen mukaan. Eli taidetta on vain se, mikä korkeakulttuurin parissa hyväksytään taiteeksi tai mikäli taiteilija on todellinen taiteilija, niin myös hänen lumilyhtynsä pihamaalla on taidetta.

    Ja varsinkin tuo instituonaalinen lähestymistapa tuo mukanaan sen sivuoireen eli elistisen näkemyksen aiheesta. Tässä tapauksessa pieni joukko ihmisiä määrittelee taiteen syvimmän olemuksen.

    Mutta pienenä insinöörinä edelleenkin pidän intentionaalisesta taidekäsityksestä eli siitä, että taidetta on se joka tuo taiteen tekijälle esteettisen nautinnon. Eli jos maalaa keskelle asfalttia ympyrän ja sanoo sen olevan taidetta, niin silloin se on.

    Ja mieluusti kuulisin ns. taideihmisten kertovan perusteet sille, miksi Lady Gaga ei ole taidetta tai miksi jotakin taidemuotoa pitää vain tukea siksi, ettei siitä osata tehdä järkevää taiteilijaa elättävää elinkeinoa. Suurin osa tuesta kuitenkin tulee tuon instituution kautta eli ensin määritellään mikä on tarpeeksi arvokasta taiteeksi, sitten pyöritellään taidepiireissä apurahoja hyväveli- periaatteella ja lopuksi mollataan kaikki asiaa tuntemattomat insinöörit ns. maalaistolloiksi jotka eivät ymmärrä taiteen päälle.

    Kari…

    Onneksi aikoinaan valitsin taiteen sijaan tekniikan ja saanut käyttää luovuutta insinööritieteen tekemiseen 🙂

    1. ”Ja varsinkin tuo instituonaalinen lähestymistapa tuo mukanaan sen sivuoireen eli elistisen näkemyksen aiheesta. Tässä tapauksessa pieni joukko ihmisiä määrittelee taiteen syvimmän olemuksen.”

      Tietenkin taidekäsityksiä on monenlaisia, ja taiteen sovelluksia on monenlaisia, mutta Jarin ehdottama liiketalousmallin universaali, joustamaton soveltaminen taiteen harjoittamiseen ei juurikaan salli muuta taidekäsitystä, kuin populistista.

      1. Emily, on mielenkiintoista, miten varma olet liiketalousmallin kelvottomuudesta. Kirjoitit tuossa aiemmin näin:

        Taide voi olla hyödyllistä, yhteisöllistä, ekologista, elitististä, räikeää, provosoivaa, pöyhkeää, raadollista, idealistista, omituista, rumaa, tai kaunista, mutta taide ei ole vain bisnestä.

        En näe mitään syytä, miksei virkkeestäsi voisi vaihtaa taide- ja -bisnes-sanojen paikkoja tähän tapaan:

        Bisnes voi olla hyödyllistä, yhteisöllistä, ekologista, elitististä, räikeää, provosoivaa, pöyhkeää, raadollista, idealistista, omituista, rumaa, tai kaunista, mutta bisnes ei ole vain taidetta.

        Jos jokin on tullut tässä keskusteluketjussa selväksi, se on tuo monien kommentoijien lähes taikauskoiselta vaikuttava kammo bisnesajattelua kohtaan.

        Se on aivan selvä merkki siitä, että juuri siksi taiteilijoiden kannattaisi tutkia hyvin ennakkoluulottomasti liiketalousmallin mahdollisia hyviä puolia.

        Alf Rehn kirjoittaa juuri vastaavasta sopimattomasta ajattelusta uudessa kirjassaan Vaaralliset ideat.

        Rehn perustelee, että jos jokin ajatus tuntuu tosi inhottavalta (kuten hänen käyttämänsä esimerkki vanhusten seksistä), juuri siitä suunnasta löytyvät usein uudet, luovat ideat ja läpimurrot.

        Itse olen yrittänyt soveltaa tällaista omaksi ilokseni kehittämääni mottoa:

        Mitä varmempi jostain asiasta olen, sitä todennäköisemmin olen väärässä.

        Ikävä puoli motossani on se, että on tosi vaikea päättää mistään periaatteista. Ainaiset takinkääntäjät ovat monien mielestä pelottavia.

        1. ”Emily, on mielenkiintoista, miten varma olet liiketalousmallin kelvottomuudesta.”

          Et ole tainnut lukea kunnolla vastauksiani, ja tämän jälkeen en ihan oikeasti enää jaksa toistaa itseäni.

          En sanonut, että bisnesmalli on kauttaaltaan huono ajatus. Sanoin, että se ei yksinään riitä koko taiteen kentälle rahoitusmalliksi, koska se ei salli muuta taidekäsitystä, kuin populistista. Populistisella taidekäsityksellä tarkoitan sellaista, jossa taiteen on tarkoitus miellyttää jotakin oman aikansa asiakasryhmää sen verran, että se tuottaisi taiteilijalle itselleen rahaa. Tämän takia se on universaalina toimintamallina köyhdyttävä. Rahan ansaitsemisessa, liiketaloudessa tai populaaritaiteessa ei tietenkään itsessään ole mitään pahaa, mutta taidekäsityksen kapeneminen on tuhoisaa. Mikäänhän ei estä taiteilijaa toimimasta ”kuluttajaystävällisesti” tälläkään hetkellä, mutta jos taiteen todellinen tehtävä olisi aina vain miellyttää asiakasta, ryhtyisi useampi taiteilija eksplisiitisti taideyrittäjäksi sen sijaan, että tekisi sivuhommia remonttireiskana, opettajana tms. Sen sijaan, ilman apurahan mahdollisuutta taiteilijoiden vapaus ottaa riskejä vähenisi huomattavasti.

          Taiteen on joskus tarkoitus olla epämiellyttävää. Joskus se on niin aikaansa edellä, että sitä ei omana taiteilijan aikana vielä ymmärretä (ja osteta). Joskus se nojautuu traditioon, joka on niin vanha ja monimutkainen, että markkinavoimien trendit unohtavat se hetkeksi, löytääkseen sen taas vaikkapa 20 vuoden kuluttua, jolloin ilman ulkopuolista tukea traditio on jo saattanut näivettyä pahasti. Joskus lupaava nuori taiteilija, josta myöhemmin toki tulee rahakas veronmaksaja-maailmantähti (!), ei pysty toteuttamaan potentiaaliaan ilman alansa koulutusta ulkomailla, johon ei ole varaa ilman apurahaa. Joskus taide on rakastettua, mutta ei tuottavaa. Ennen kaikkea, joskus taiteessa on tarkoituksenmukaista ottaa riskejä, jotka eivät ole suotuisia rahanteolle. Ja näin kuuluukin olla. Tämän takia tarvitaan MYÖS asiantuntijoiden jakamia apurahoja niille, jotka niitä tarvitsevat. Siinä vaiheessa, kun koko taiteen kenttää vaaditaan toimimaan tavalla, jossa on tarpeen koko ajan tuottaa korkealaatuisen, riskejä ottavan taiteen sijasta rahaa (eli laskelmoimaan, mitä ihmiset haluavat nähdä ja kuulla), tuhoutuu taiteen voima kyseenalaistaa ympäristoään, herättää ajatuksia ja yllättää vastaanottajiaan. Omasta mielestäni tämä on taiteen tärkein tehtävä.

          Insinöörin toimenkuvaan saattaa hyvinkin kuulua kysyä mainitsemiasi ”tyhmiä” kysymyksiä kuluttajalta ja palvella tämän välittömiä, tietoisia tarpeita. Taiteilijalla ei ole tätä velvollisuutta, ellei satu toimimaan projektin parissa, jonka tarkoitus on palvella jotain tiettyä yhteisöä esim. ympäristötaideteoksena. On tuulesta tempaistua olettaa, että nämä kaksi ammattia toimisivat samoilla periaatteilla.

          Kuten sanoin, kulttuuri on niin monipuolinen ala, että varsinkin niin pienessä maassa, kuin Suomi, tarvitaan erilaisia rahoitusmalleja ja ennen kaikkea joustavuutta. Itseltäni ei heru sympatiaa ”Veronmaksaja maksan viulut” -tyyppisistä argumenteista, koska jokainen Suomessa asuva ihminen maksaa veroa jostakin, joka ei itseään kosketa, ja taiteen osuus tästä on erittäin pieni. Sosiaalidemokratiassa kannetaan yhteisesti vastuuta kaikkien hyvinvoinnista, ja hyvä niin. Yhtä hyvin voisi valittaa esim. urheilun tukemisesta. Hyvin suuri osa näiden molempien tuesta tulee joka tapauksessa yksityisistä rahastoista ja veikkausvaroista, joten jos et halua tukea kulttuuria, älä lottoa.

          Mitä arvoihini tulee, olen viettänyt koko elämäni niin epäkaupallisen, klassisen kuin populaarinkin taiteen parissa, ja arvostan kaikkia yhtä lailla. Musiikin lisäksi olen opiskellut M.F.A. -tasolla elokuvaohjausta ja -tuotantoa, maassa, joka on Suomea paljon kapitalistisempi, joten ymmärrän kyllä myös rahaan ja ”kaupalliseen” taiteeseen liittyviä realiteetteja. Uskoisin siis tietäväni aiheesta tarpeeksi, että mielipiteeni – ja arvoni – ovat perusteltuja.

          1. Emily, kiitos vastauksestasi!

            Mitä arvelet, eikö taiteeseenkin voisi soveltaa evoluution periaatetta? Tarkoitan, että maailmasta on hävinnyt ziljoona elinkelvotonta lajia. Siis vaikka niistä monet ovat olleet tosi neuvokkaita, mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia.

            Ihmisillä on huono omatunto (ihan aiheesta). Se on johtanut siihen, että pyrimme pitämään hengissä erilaisin tukitoimin myös sellaisia kasvi- tai eläinlajeja, jotka (ihmisen vaikutuksestakin puhdistettu) kilpailu elintilasta olisi hoitanut pois päiviltä joka tapauksessa.

            Evoluutio on tietysti julma systeemi. Toisaalta se lienee tavattoman reilu. Voisiko markkinamekanismi olla tuo evoluutiosysteemi?

            Jos jokin on vuoden 2010 aikana puhuttanut insinöörejä, se on mainitsemasi asiakkaiden aivoton kuuntelu. Siis juuri tuo, jota pidät myös taiteen tuhona: ”laskelmoidaan, mitä ihmiset haluavat nähdä ja kuulla”.

            Fiksut tuotekehittäjät tietävät, että monet parhaista keksinnöistä ovat juuri sellaisia, ettei yksikään asiakas olisi osannut niitä toivoa.

            Tätä konkretisoiva, useimmille varmasti tuttu Henry Ford -sitaatti* on muistaakseni esiintynyt tässäkin keskustelussa ainakin kertaalleen.

            En siis usko, että markkinataloudella ja asiakkaiden nuoleskelulla on välttämättä mitään tekemistä keskenään. Myötäilijät eivät pysty luomaan mitään radikaalisti uutta, oli kyse kulttuurista tai bisneksestä.

            Jos näin on, perustelusi ei pidä vettä.

            * Ford sanoi, että jos hän olisi kysynyt asiakkailta, mitä he halusivat, he olisivat pyytäneet nopeampia hevosia.

          2. ”Mitä arvelet, eikö taiteeseenkin voisi soveltaa evoluution periaatetta? Tarkoitan, että maailmasta on hävinnyt ziljoona elinkelvotonta lajia. Siis vaikka niistä monet ovat olleet tosi neuvokkaita, mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia.(…) Evoluutio on tietysti julma systeemi. Toisaalta se lienee tavattoman reilu. Voisiko markkinamekanismi olla tuo evoluutiosysteemi?”

            Näin kyllä tapahtuu jo nykytilanteessa. Tosiasiassa kulttuurin tuki on sen verran rajallista, että sitä ei aina riitä ansioituneillekaan tekijöille. Kilpailu on toki tervehdyttävää, ja sitä kyllä riittää, ainakin yksilötasolla. (Suuret taidelaitokset ovat ehkä eri tilanteessa, ja niiden asemaa tulisikin ehkä hienosäätää, mutta näin pieneen maahan ei niitä monta mahdukaan kilpailemaan.)

            Tutustupa ammattimaisiin taiteilijoihin henkilökohtaisesti. Kysy heidän taustastaan, historiastaan, työskentelyperiaatteistaan ja tavoistaan kehittää projektejaan. Kysele, kuinka ”helppoa” suurimmalla osalla heistä on, ja ota selvää, ovatko he oikeasti niin laiskoja ja tehottomia, kun tunnut uskovan. Ota selvää, kuinka suuri osa heistä saa apurahaa, mihin apurahaa on käytetty, ja millaisia ansioita apurahaa saaneilla taiteilijoilla on, taiteen omin kriteerein, eikä pelkästään rahalla mitattuna. TaTuTaTu:ssa sutaistu karikatyyrinen kuva taiteilijoista on nimittäin suurin piirtein yhtä tarkka, kuin Goebbelsin propagandan luoma kuva juutalaisista. Evoluutiotahan on kaikessa muussa kiistämättömässä hyödyllisyydessään käytetty myös mm. Fasismin perusteluna.

            ”Fiksut tuotekehittäjät tietävät, että monet parhaista keksinnöistä ovat juuri sellaisia, ettei yksikään asiakas olisi osannut niitä toivoa.”

            Nimen omaan. Mutta insinöörin tuotekehittely ei edelleenkään ole suoraan verrattavissa taiteilijan työhön.

            ”Myötäilijät eivät pysty luomaan mitään radikaalisti uutta, oli kyse kulttuurista tai bisneksestä.”

            Ei minunkaan mielestäni.

            ”Jos näin on, perustelusi ei pidä vettä.”

            Ei, vaan sinun perustelusi ei pidä vettä, koska lähtökohtasi ei ole relevantti taiteen kentän ja kuluttajakunnan kokonaiskuvalle, vaikka vaadit markkinataloutta kulttuurialan ”universaaliksi tuomariksi”. Ymmärrän kyllä, miksi ajattelet niin kuin ajattelet, mutta en ole kanssasi samaa mieltä teoriasi käytännön toimivuudesta, varsinkaan Suomen kokoisella markkina-alueella.

            Sinä peräänkuulutat käytäntöä, joka kitkee pois sellaisen taiteen toimintamahdollisuudet, jonka yleisöllä ei kenties ole varaa maksaa siitä saman verran, kuin rikkaampi ihminen, tai jonka yleisö on muuten vaan vähemmistössä. Itse pidän kulttuurillista rikkautta (vai pitäisikö sanoa, ekologista monimuotoisuutta) ja monimuotoisen taiteen yleistä saatavuutta yhteiskunnan kannalta sen verran tärkeänä, että mielestäni myös näitä evoluutiossa suurempien petojen jalkoihin jääneitä, tai vielä kehitysprosessissaan kuoriutumisvaiheesa olevia taiteilijaeliöitä, tulee mahdollisuuksien mukaan auttaa selviytymään. Arvokysymys. Prioriteettikysymys.

  40. Jarin kirjoitus on puolustuspuhe taiteelle ja sen tukemiselle kaikin mahdollisin keinoin, vaikka kerjuulla.

    Jos me kaikki näkisimme maailman hyödyn ja rahan näkökulmasta, eläisimme vielä kivikaudella ja vaihtaisimme oravannahkoja tuluksiin.

    Taiteella ei ole mitään tekemistä hyödyn tai rahan kanssa. Taide on itseisarvo. Taidetta voisi verrata vaikka tieteelliseen perustutkimukseen, joka elää myös ”kerjuuvaroin” eikä voi taata lopputuotteensa hyödyllisyyttä.

  41. Frederic Bastiat’lla oli hyvin Jari-mainen näkökulma aiheeseen; ihme kyllä jo ennen nykyisenkaltaisia ylipaisuneita valtioita:
    Kirjoituksia taloudesta – 4. Teatterit ja korkeakulttuuri

    Kiitos Jarille mahtavasta keskustelusta! Kovin moni ei jaksaisi toistella samoja Ajattelun Alkeita noin kärsivällisesti. Iso hatun nosto tästä valistustyöstä!

    Näin sanoi sanoi Bastiat 150 vuotta sitten:

    ”Yltääkö lainsäätäjän oikeus käsityöläisen palkan lyhennykseen taiteilijan voittojen lisäämiseksi? Lamartine sanoi: ’Jos lopetat teatterin tukemisen, mihin vedät rajan? Etkö välttämättä joudu lopettamaan tuen yliopistoilta, museoilta, instituuteilta ja kirjastoilta?’
    Tähän voidaan vastata: Jos haluat tukea kaikkea mikä on hyvää ja hyödyllistä, mihin vedät rajan? Etkö välttämättä joudu tukemaan myös maataloutta, teollisuutta, kauppaa, hyväntekeväisyyttä ja opetusta? Onko lisäksi varmaa, että tuet edistävät taiteen kehitystä? Tämä kysymys on kaukana ratkaisustaan, ja näemme omin silmin, että kukoistavat teatterit ovat niitä jotka elävät omilla varoillaan. Kun siirrymme lopulta ylevämpiin pohdintoihin, on mahdollista huomata tarpeiden ja pyyteiden saavan alkunsa toinen toisestaan ja hienostuvan sitä mukaa, kun kansakunnan varallisuus niiden tyydyttämisen mahdollistaa, ja ettei valtion tule sekaantua tähän vuoropuheluun, sillä oli kansallinen varallisuus mikä tahansa, se ei voi kannustaa verotuksella ylellisyysaloja vahingoittamatta välttämättömiä aloja ja siten kääntämättä sivilisaation luonnollisen kehityksen suuntaa. Voidaan myös huomata, että tämä keinotekoinen tarpeiden, makujen, työvoiman ja väestön siirtäminen asettaa kansakunnat arveluttavaan ja vaaralliseen asemaan ilman vahvaa perustaa.”

    ”Mutta mistä taloustieteilijöitä nyt syytetään epäoikeudenmukaisen ja väärän päätelmän nojalla? Kun vastustamme valtion tukia, meitä syytetään itse tuettavan asian vastustamisesta ja vihamielisyydestä kaikenlaista toimintaa kohtaan, jonka haluamme olevan sekä vapaaehtoista että omillaan toimeentulevaa.
    Jos siis katsomme, ettei valtion tule sekaantua uskonnollisiin asioihin verotuksella, olemme ateisteja.
    Jos katsomme, ettei valtion tule sekaantua opetukseen verotuksella, vihaamme valistusta.
    Jos sanomme, ettei valtion pidä määrittää verotuksella keinotekoista arvoa maalle tai jollekin liiketoiminnan alueelle, olemme omaisuuden ja työn vihollisia.
    Jos katsomme, ettei valtion tule tukea taiteilijoita, olemme barbaareja, jotka pitävät taiteita hyödyttöminä.”

    ”Vastustajamme pitävät lopetettuna toimintaa, jota valtio ei tue tai sääntele.
    Ajattelemme juuri päinvastoin.
    Heidän luottamuksensa on lainsäätäjässä, ei ihmiskunnassa.
    Meidän on ihmiskunnassa, ei lainsäätäjässä.”

  42. Kaapissani on arviolta 1.500 musiikkia sisältävää CD-levyä. Osan niistä olen kopioinut kovalevylle ja soitan niitä Applen soittimista. Nyt näpyttelen tätäkin tekstiä yhdestä soittimeksi soveltuvasta laitteesta. Levyjen lisäksi olen sänkännyt iTunesiin tolkuttoman määrän rahaa.

    Joku voisi jopa väittää minua musiikin suurkuluttajaksi, varsinkin kun summaan lisätään vielä kaikki konserttikulut. Jokaisesta ostoksesta olen maksanut sen, mitä on pyydetty. Joku levy on voitu ostaa eurolla Anttilan alelaarista, mutta se siitä on pyydetty. Enkä ole kitissyt. Nyt voisin kitistä kuitenkin siitä, että maksan noista ostoksista uudelleen. Eihän se ole reilua.

    Kuluneen vuoden aikana iTunesista ostettavien kappaleiden hinta on noussut 30%, 0,99 eurosta 1,29 euroon. Hinta ei olisi voinut koskaan nousta, jos ostettavien kappaleiden määrä olisi myös kasvanut. Kenelle tuo 30% lisäys katteeseen kohdistuu? Kuka tuon käärii? Jos se menee pääsääntöisesti jollekin muulle kuin artistille, ovat artistit pelanneet korttinsa väärin muuttuvassa musiikkiteollisuudessa.

    Jos soittaisin kaikki kovalevylläni olevat kappaleet putkeen, iTunesin mukaan se kestäisi 33 päivää. Tuossa määrässä on tolkuton määrä sellaisia artisteja, joita en olisi koskaan löytänyt ilman nykyistä mallia ja iTunesia. Tai en ainakaan olisi ostanut artistilta mitään, jos toimintamalli ei olisi muuttunut nykyiseksi. Esimerkiksi Anssi Kelalta en omista yhtään levyä, yksittäisiä kappaleita kyllä.

    Kysyn ihan samaa kuin Jari, eikö varkaudet, siis piratismi, tulisi leipoa hintoihin? Totuus lienee se, että ainakin levy-yhtiöt ovat leiponeet varkaudet hintoihin jo savikiekkokaudella. Siinä mielessä piratismilla erikseen rahastaminen on epäreilua. Sitähän ilmeisesti alkuperäisessä kirjoituksessa kritisoitiin.

    1. Sami, kiitos hyvästä näkökulmasta!

      Kyllä tässä väkisin tulee epäilys, että muusiikin tekijät haukkuvat rahapulassaan väärää puuta. Jos oma hinnoittelu (myyntihinta levy-yhtiöille?) on alun perin pielessä, totta kai bisnes menee turvalleen.

      Alihinnoittelu ei todellakaan ole vain musiikkialan ongelma. Kuten olen usein sanonut, esim. tarjouskilpailut voittaa tyypillisesti suurimman hinnoitteluvirheen tehnyt myyjä.

      Myös insinöörit ovat aivan toivottoman huonoja hinnoittelijoita. Monet tekniikan ammattilaiset ovat kroonisia työnsä arvon vähättelijöitä.

      Tästä(kin) asiasta on varmasti monilla suuri houkutus vääntää jotenkin todellista mutkikkaampi. Silloin ei tarvitse katsella peilistä näkyvää syyllistä.

      Olen kuitenkin Occamin partaveitsen vankkumaton kannattaja: yleensä teorioista kannattaisi valita yksinkertaisin.

      1. CD -levyjen hinnathan ovat nuosseet vuodesta toiseen juuri tämän ongelman takia. Nehän ovat ainakin Suomessa tällä hetkellä DVD -elokuviakin huomattavasti kalliimpia. Mutta jos levy maksaa digitaalisessa muodossaan 10€, ja CD -levynä 20€, on selvää, että että vain harva vaivautuu nykyään ostamaan fyysistä kopiota – ja koska ilmainen piraattilatailu (eli käytännössä varastaminen) on niin helppoa, jättää moni kuluttaja maksullisen latailun sikseen. Jos CD -levyjen tai digitaalisesti ladattavan musiikin hintoja nostettaisiin niin korkealle, että todellinen piratismihävikki korvautuisi, juuri kukaan ei enää ostaisi musiikkia.

      2. Olenko minä ainoa, joka on sitä mieltä, että musiikin ostaminen on halventunut viime vuosina? 🙂 iTunesia en tosin ole käyttänyt kuin kerran yhden biisin ostoon, eli paha on vertailla muita kuin CD-levyjen hintoja. Niihin ainakin minulla menee selvästi vähemmän rahaa kuin aiemmin, tästä kiitos verkko-ostamisen helppoudelle.

        Yritin siis aikaisemmin sekavasti sanoa, että musiikkia on jouduttu myymään halvemmalla, että sitä varastettaisiin vähemmän, ei sen takia, että sen käyttöä haluttaisiin herätellä. Musiikin kulutus tuntuu vain kasvavan, mutta CD:n hinta pysyy hieman epäloogisesti vakiona. Tästä en kehtaisi artisteja syyttää, vaikka se helppoa olisikin.

      3. Jarin kanssa partaveitsestä ihan samaa mieltä. Ihmisen ajatusmaailma on loppupeleissä aika yksinkertainen.

        Olen Petrin kanssa myös samaa mieltä. Levyjen hinnat ovat tulleet alas. Ne eivät ole nousseet. Teen koko ajan enemmän hyviä löytöjä, jopa omasta mielestäni klassikoista. Ainoastaan digitaalinen lataaminen näyttäisi olevan nousussa myös hintansa puolesta. Minäkin säästän musamenoissa, kun ei tarvitse ostaa koko levyä, Anssiltakaan.

        Tai nyt huijaan itseäni. Kokonaispotti on paljon aikaisempaa suurempi ostamisen helppouden vuoksi, mutta potti jakaantuu useammille artisteille.

        Täytyyhän digitaalisen äänitteen loppuhinta olla kuluttajalle halvempi, koska tuotantoportaita on vähemmän. Eihän tuo voi olla artisteilta pois, eihän Emily?

        1. ”Täytyyhän digitaalisen äänitteen loppuhinta olla kuluttajalle halvempi, koska tuotantoportaita on vähemmän. Eihän tuo voi olla artisteilta pois, eihän Emily?”

          Tietenkin täytyy olla, ja niin onkin. Sitä en missään nimessä kiistä. Mutta jos ihmiset lataavat saman digitaalisen tuotteen ilmaiseksi piraattikopiona, nakertaa se tuloa, joka tulisi tulla digitaalisen tuotteen laillisesta ostamisesta. Mutta käsittääkseni nimen omaan fyysisten CD -levyjen hintaa on viime vuosina nostettu tasaamaan piratismista johtuvaa hävikkiä. Ongelma on juuri tasapainon säilyttämisessä hinnan, tuotantokulujen, kuluttajan määrittelemän arvon ja piratismiin ”turvautumisen” helppouden välillä.

          Lisähuomiona se, etta itse levyn painatuskulut ovat loppujen lopuksi verraten pieni osa ammattimaisesti tuotetun standardilevyn kokonaistuotantokuluista. Onneksi äänityskuluja on nykyään tarvittaessa paljon helpompi minimoida, kuin aikaisemmin.

          1. Nämä musiikin hinnoittelua koskevat kommentit ovat mielenkiintoisia. Nimittäin markkinoilla on selvästi kahta asiakaskuntaa.

            1. On erittäin hintaherkkä persaukisten porukka.

            2. Sitten on esimerkiksi Samin kaltaisten ostovoimaisten asiakkaiden joukko.

            Kysyn hinnoittelukursseille osallistuvilta joka kerta tämän kysymyksen:

            Onko ihan pakko yrittää myydä köyhille, kun maailmassa riittää myös rikkaita pilvin pimein?

            Nythän on aivan selvää, että musiikkibisneksen ongelmat kertyvät sellaisesta kohderyhmästä, jotka eivät pidä tuotetta hintansa arvoisena. Yleensä sellainen asiakaskunta pitäisi sulkea asiakaskunnasta kylmän rauhallisesti ulos. Heille ei myydä ja piste.

            No, siihen kopiosuojaukset tietysti tähtäävät. Harmi, ettei rehellisten käyttäjien kannalta näkymätöntä ja harmitonta kopiosuojausta ei kai ole vielä keksitty.

          2. ”Nythän on aivan selvää, että musiikkibisneksen ongelmat kertyvät sellaisesta kohderyhmästä, jotka eivät pidä tuotetta hintansa arvoisena. Yleensä sellainen asiakaskunta pitäisi sulkea asiakaskunnasta kylmän rauhallisesti ulos. Heille ei myydä ja piste.”

            Musiikki on muutenkin sellainen ala, että tietynlaista musiikkia ostavat ne ihmiset, jotka sattuvat pitämään juuri siitä musiikista. Tämä ei katso tulotasoa. Musiikkimaku ei korreloi varallisuuden kanssa.

            Jälleen kerran törmäämme asiakaslähtöiseen markkkinatalousmalliin. Ajatus siitä, että lähtisi tekemään ”rikkaiden ihmisten musiikkia” on mielestäni täysin absurdi. Musiikin vetoavuutta tietyn tulotason asiakaskuntaan on liki mahdotonta laskelmoida. Jos tätä kuitenkin lähtee yrittämään, musiikki helposti latistuu. Eli, kärjistetysti, joko tekee omasta mielestään hyvää musiikkia, tai sitten tähtää lompakoille tekemällä mahdollisimman laajasti vetoavaa musiikkia (tunnetaan myös nimellä radiopop). Kai maailmassa muutakin tarvitaan? Sitä paitsi, jos rahanteko on prioriteetti, on miljoona kertaa helpompia aloja, kuin musiikki.

            En ylipäätään ihan ymmärrä, miten voisi muka ”myydä” asiakkaalle, joka kuluttaa musiikkia piraattilatailulla, kun tämä lataa niin hyvän kuin huononkin musiikin joka tapauksessa ilmaiseksi, mikäli tähän on mahdollisuus.

          3. Ehkä musiikkimaku ei korreloi tulotason kanssa – tosin veikkaan kyllä, että se korreloi vahvastikin.

            Mutta maksuhalukkuus näyttää korreloivan, jos kerta nimenomaan nuoret ovat tutkimusten mukaan ylivoimaisesti ahkerimpia varkaita. Keski-ikäisten (eli varakkaampien) keskuudessa varkaiden määrä romahtaa.

            Totta mooses silloin rahan perään itkevien taiteilijoiden kannattaa jättää huomiotta sellainen kohderyhmä, joka ei arvosta heidän taidettaan sen vertaa, että suostuisi maksamaan siitä euroakaan. Jos varkaille ei voi mitään, miksi sitten käyttää energiaa koko porukan hyödyttömään jahtaamiseen? Kannattaisi keskittyä maksukykyiseen osaan ihmisistä.

            Jos väitteesi pitää paikkansa, kaikentuloisten joukossa on kaikkia musiikkimakuja edustavia ostajia. Myös varakkaat ostaisivat kaikenlaista musiikkia.

            Edelleen tästä seuraisi, että kaikkien musiikkilajien edustajat saisivat varakkailta ostajilta rahansa. Mikä on siis ongelma?

          4. Nyt oli minun vuoroni olla ymmärtämättä. Eli pitäisikö musiikkiteollisuuden lopeta tekemästä musiikkia, josta köyhät eivät pidä vai kartellihenkisesti alkaa tuottamaan musiikkia vain lp-levyille, joiden piraattituotanto on huomattavasti kömpelömpää?

            Tuotehan on sinänsä loistava, sen haluaa lähes jokainen. Eli markkinahenkisyys on sinänsä parempi kuin yhdenkään insinöörituotteen. Insinöörituotteiden takia tässä nyt kävi vain niin, että maailman eniten kulutettavasta tuotteesta ei makseta siitä ansaittuja palkkioita. Samille, minulle ja muille musiikista rehellisesti maksaville tuon maksun siirtäminen tuotteisiin, jotka eivät asiaan edes välttämättä liity, on toki hieman epäreilua. Syyttävää sormea en yksinomaan silti osoittaisi muusikkojen suuntaan, kuten kirjoituksessa hieman vihjattiin.

          5. Kuten tuossa Emilylle jo vastasinkin, on aivan järjetöntä yrittää myydä asiakaskunnalle, jonka mielestä tuote on arvoton (eli saatava ilmaiseksi).

            Sen sijaan kannattaisi keskittyä asiakasryhmiin, jotka suostuvat maksamaan kohtuullisen korvauksen. Siis jos taiteilijaa kiinnostaa raha.

            Jos muusikko on mielestään hyväntekeväisyysbisneksessä, se on tietenkin toinen juttu.

            Jos Emilyn väite pitää paikkansa, kaikissa tuloluokissa on kaikkien musiikkilajien faneja aivan riittävästi.

            Lopulta päädytään tietysti alkuperäiseen aiheeseen, eli että pitäisikö meidän veronmaksajien kustantaa myös sellaista musiikkia, jolle ei ole tiedossa ensimmäistäkään maksavaa (eli ko. musiikkia arvokkaana pitävää) asiakasta.

          6. Levybisneksessä itse tuotehan ei ole muuttunut miksikään vuosikymmeniin: uudelleen kuunneltava, valmiiksi miksattu musiikkiesitys. Missä ovat innovaatiot?

            Missä on dvd-levy, jossa on biisien raidat esimerkiksi Garage Bandin ymmärtämässä muodossa? Miksi levyjen mukana ei tule biisien sointuja? Ja niin edelleen.

            Miksi maksavia, rehellisiä asiakkaita kiusataan yhä uudelleen? Miksi on DRM? Miksi dvd-elokuvan tai elokuvateatteriesityksen alussa on tekijänoikeuspropagandaa?

            Luulisin, että piraattiversioissa ei ole kuluttajia kiusaavia ominaisuuksia. Kanta-asiakkaita ei saisi unohtaa kokonaan uusasiakashankinnan varjolla.

            Teoston kyselystä puuttui myös toinen näkökulma: kuinka moni lataaja olisi valmis maksamaan, jos tuotteita (esim. tv-sarjojen jaksoja) voisi ostaa ilman maantieteellisiä rajoituksia.

            Lopuksi hinnoittelusta: kyllähän mikä tahansa tuote on ilmaisena tai aivan liian halpana kiinnostava. Ideana onkin saada potentiaaliset asiakkaat kiinnostumaan tuotteesta sen ollessa normaalihintainen. (9,99 e on minulle aika lailla maksimihinta levystä ja senkin ostan iTunesista tai 7digitalista. Tämä ei vain taida olla riittävä hinta artistien mielestä).

          7. Jussi, esität aivan oikeita ja oikeutettuja kysymyksiä.

            Hesari (29.12.2010) kertoi saksalaisesta Bear Family -levy-yhtiöstä, ”joka menestyy kulkemalla vastavirtaan.”

            Maatilalla toimiva firma on erikoistunut kokoamaan esimerkiksi vanhojen rock-artistien tuotantoja yhteen pakettiin. Lisäksi putiikki on tavallaan kirjakustantamo, sillä bokseihin kuuluu usein muusikon kattava elämänkerta ja täydellinen diskografia.

            Firma käyttää selvästi hyväkseen niukkuuden imua. Tuotteita se hieroo usein vuosia, mutta silti yhden boksin painos on vain tuhannesta kahteen. Uusintapainoksia ei oteta. On helppo kuvitella, miten rajoitettu saatavuus vaikuttaa tuotteiden arvoon.

            Uskon hyvin, että 9,99 on monille maksimihinta. Toisaalta se on jollekin asiakkaalle aivan mitätön suolaraha, jos levy on hänestä hyvä. Ei voi olla mitenkään järkevää myydä kaikkea musiikkia likimain samaan hintaan.

            Hinnoittelumallin jäykkyys on yksi esimerkki siitä, miten jämähtänyttä perinteinen musiikkibisnes on.

            Yksi esimerkki joustavammasta hinnoittelusta on se, että lentokoneessa voi istua vierekkäisillä penkeillä kaksi matkustajaa, joista toinen on maksanut lennostaan monikymmenkertaisen hinnan toiseen verrattuna. Silti molemmat saattavat olla aivan tyytyväisiä tilanteeseensa.

          8. ”Ehkä musiikkimaku ei korreloi tulotason kanssa – tosin veikkaan kyllä, että se korreloi vahvastikin.”

            Jos nuori, köyhä opiskelija elää opintolainalla ja kuunteleee vaikka Sonic Youthia, lakkaako hän kuukausipalkallisiin töihin päästyään kuuntelemasta Sonic Youthia ja rupeaa kuuntelemaan Totoa? Tai kun tämän insinööri-isä jää paperitehtaalta työttömäksi ja joutuu työttymyyskassalle, lakkaako hän kuuntelemasta kotioloissaan Puccinin oopperoita ja aloittaa Black Metalin kuuntelemisen? Anteeksi kliseiset esimerkkini, mutta ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. On paljon tehokkaampia tapoja saada jotain selvää ihmisten musiikkimausta, kun tuijottaa pankkitilisaldoja.

            No, kaupallisten radioiden soittolistat usein laaditaan juuri kuvitteellisten matti- ja maijameikäläisten sekä näiden vähän boheemimpien pikkusiskojen mallien avulla. Jälki on ihan kamalan tylsää. Ongelma tällaisessa mallintamisessa on se, että se melkein aina aliarvioi kuulijaa.

            Mikäli kuitenkin olet oikeassa, mitä vanhan muusikkopapan tulisi tehdä, kun hän tilastoja tutkittuaan keksii esimerkiksi, että rikkaat ihmiset kuuntelevat (vielä) mieluummin Madonnaa kuin hänen itsensä jo vuosikymmenien ajan tekemää Suomi-iskelmää? Pukea päälle korsetti ja palkata elektrotuottaja antamaan soundille pienet kasvonkohotukset? Jotkut turvautuvat tähän toimintatapaan, joko suoraan tai muiden artistien leivissä. Joskus se toimii, mutta on todennäköisempää, että jälki on keskinkertaista kompromissihuttua.

            Kaksi sanaa: ”Dirty Cinderella.”

            Olkoon nämä kysymykset retorisia.

          9. Harvat tietysti kyllästyvät nuoruuden suosikkeihinsa koskaan. Luulen kuitenkin, että vaikkapa oopperafanit ovat harvoin nuoria. Sikäli ikä taitaa vaikuttaa musiikkimakuun. Samoin tulotasoon. Lopulta musiikkimaku korreloi iän kanssa.

            Niin tai näin, muusikkopappasi tilanne on aivan sama kuin kuin muillakin aloilla. Takavasemmalta ilmestyy uusia madonnamaisia pelureita, joiden innovaatiot vievät jämähtäneiden myyjien markkinat.

            Papalla on pari vaihtoehtoa.

            1. Hän etsii musiikkiaan rakastavien kapean kohderyhmän. Sitten hän tuotteistaa musiikkiaan eri keinoin niin, että hänen väsähtäneen tuotteensa kate moninkertaistuu. Siihen on lukuisia keinoja, joista blogimme on esimerkkejä pullollaan.

            2. Hän alkaa soittaa jotain muuta, eli kehittää uuden tuotteen ja/tai palvelun.

            3. Hän vaihtaa alaa tai lähtee eläkkeelle.

            Tai ehkä hän jatkaa hommaansa harrastepohjalta?

    2. Applen strategiaan kuuluu tiettyjen tuotteiden alihinnalla myyminen, jota sitten kompensoidaan hardwaren tolkuttomilla katteilla. Silloin kun iTunes-biisit maksoivat 0.99 eur, oli halvan (katteettoman) hinnan tavoitteena myydä mahdollisimman paljon iPodeja. Samanlaisella polkuhinnalla myydään mm. Logic-sekvenssereitä ym. muita Applen ohjelmia.

      Joku mainitsi aiemmin Spotifyn mitättömät soittokorvaukset, joidenka vuoksi moni levyttävä artisti ja itse asiassa jotkut levy-yhtiötkin ovat vetäneet biisejään sieltä pois tai korvanneet ne ”albumi-sämplereillä”. Itunes-korvauksetkaan eivät ole aiemmin vastanneet albumimyynnistä saatavia rojalteja, vaikka useimmat välikädet ja kiinteän myyntituotteen kustannukset onkin karsittu hinnasta pois. Uskoisin, että 40 sentin hinnannousu kompensoi tätä. Loppujen lopuksi tuosta 40 sentistä artistille itselleen menee selkeästi alle 10 prosenttia.

  43. Typohan se siellä: Hinta ei olisi voinut koskaan nousta, jos ostettavien kappaleiden määrä EI olisi myös kasvanut.

  44. Jari esittää alkuperäisessä postissaan, että ”kaikkien*” ammattiryhmien olisi pärjättävä markkinoilla ja kilpailtava. Suurin osa tätä seuraavasta keskustelusta pyörii sen ympärillä, tulisiko ”taiteilijan” työn tulosta mitata kaupallisella menestymisellä.

    Mikael Siirilä esittää tässä keskustelussa hyvän esimerkin työstä, jonka tulosta ei mitata kaupallisella menestymisellä. Akateemisen työn arvon määrittää akateeminen maailma itse esim. viittauksien määrällä.

    Yhtymäkohtia perustutkimuksen ja taiteen tuottamisen välillä on muitakin. ”Insinööri” ei ole tabula rasa. Jotta hän pystyy tekemään työtänsä tehokkaasti, hänen on hallittava luonnontieteitä. Näitä luonnontieteitä on kehitetty paljon tieteen itsensä, ei kaupallisen menestymisen kannustamana.

    Voidaan tottakai väittää, että teollisuus tukee sille merkittävää perustutkimusta. Ongelmana kuitenkin on ilmiö, jonka Henry Ford aikoinaan kiteytti ”jos minä olisin kysynyt kuluttajilta millaisia ajoneuvoja he haluavat olisivat he vastanneet nopeampia hevosvaunuja”. Jos tehtäisiin vain teollisuuden tukemaa perustutkimusta, liian suuri osa tutkijoiden työstä menisi nopeampien hevosvaunujen kehittämiseen.

    Moni kaupallisesti menestyvä artisti perustaa työnsä sille kulttuuriselle pääomalle, jota on rikastuttanut moni taiteilija, joka ei ole nauttinut kaupallista menestystä. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä on Kalervo Palsa, joka on toiminut vaikuttajana monelle kaupallista menestystä nauttivalle taiteilijalle.

    Tottakai taiteilijan pitää kilpailla ja pärjätä. Kaupallinen menestys ei kuitenkaan ole kovin tehokas mittari menestymisen mittaamiseen. Ylenkatseinen kulttuurieliitti on kovin ärsyttävä portinvartija, mutta sillä mennään, kunnes joku keksii paremman.

    (Ja kuten Koivulahti posteissaan esittää ei kasettimaksuun perustuva järjestelmä ole juuri muuta kuin tulonsiirtoa tahoille jotka sitä tukea eivät enää tarvitsisi. Tämä on kuitenkin tukijärjestelmän eikä tukemisen ongelma.)

  45. Mielestäni tässä keskustelussa jää huomiotta se suuri työmäärä, mikä taiteessa pätevöitymiseen kaikilla aloilla tarvitaan. Muusikon, kuvataiteilijan, esiintyjän tai kirjoittajan on ensin hankittava koulutus ammattiinsa ja sen jälkeen harjoitettava taitojaan ja kehitettävä osaamistaan jatkuvasti. Sama toki on tarpeen tutkimus- ja kehittämistyössä, bisneksessä ja kaikkialla työelämässä. Taiteilijan taidot ovat kuitenkin niin spesifejä, että opinnot ja työn tekeminen hidastuvat ja vaikeutuvat, kun oman ammattitaidon kehittämisen ohella joutuu elättämään itseään muilla töillä. Alkon kassalta löytyy oopperalaulajia ja siivouspalveluista ynnä muista palveluammateista taiteilijoita joka lähtöön.

    Perehtymällä maailman taiteen historiaan ja taiteen ja tieteen läheiseen vuorovaikutukseen antiikista ja renessanssista alkaen voisimme saada näkökulmaa siihen, mitä kaikkea yhteiskunnassa tarvitaan. Mahtoikohan Leonardo da Vincin ajattelua ja toimintaa määrätä ensisijaisesti tuotto?

    1. Leonardosta en tiedä, mutta esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozartista kerrotaan, ettei hän suostunut pistämään tikkua ristiin, jos siitä ei ollut maksua tiedossa.

      (Lue Mozartin vaiheista kirjoittamani juttu.)

      Kaikilla aloilla pätee se, että olisi tietysti hienoa opiskella kaikessa rauhassa ne huipusuoritukseen tarvittavat 10 000 tuntia. Mutten jaksa uskoa, että sitä kannattaisi edes pyrkiä rahoittamaan niin, ettei opiskelijalla säily omavastuuosuutta.

      Käytännön esimerkki on opintolaina, jonka suosio on romahtanut.

      Toisin kuin usein väitetään, ei tulevaisuus näyttänyt opiskelijan näkökulmasta muutamia vuosikymmeniä sitten yhtään sen varmemmalta kuin nykyisinkään. Silti aikanaan oli huomattavasti yleisempää, että kukin rahoitti opintonsa opintolainalla. Veikkaan, että maksulla oli motivoiva vaikutus.

      On vaikea uskoa, että edes maksuttomalta vaikuttava opiskelu olisi kannustavinta. Todella monet tutkimukset viittaavat siihen, että mikä tahansa ilmainen tai halpa asia on ihmisten mielestä (alitajuisesti) arvotonta.

  46. Vaikken ihan kaikesta kirjoituksen sisällöstä ollutkaan samaa mieltä, niin tämä tarina musiikkiliikkeen pidosta kyllä ottaa päähän.
    https://www.ts.fi/online/kotimaa/185505.html

    ”Jos meillä olisi vähemmän neliötä ja pienempi vuokra, vinyylimyynnin kasvu olisi voinut auttaa tilannetta”

    ”Latauskaupan perustaminen olisi ollut pienelle liikkeelle aivan liian suuri ponnistus, varsinkin kun tässä on vain seitsemän vuotta eläkeikään.”

    Kanesta hankin aikanaan lähes kaikki levyni, kunnes aika vain ajoi ohi tästä puljusta. Valikoima oli kohdallaan, mutta kotiinkuljetuksen ollessa edullisempaa kuin myymälästä haku, isommat valikoimat ja ostamisen yleinen helppous hurautti ohi yli viisi vuotta sitten. Toki tässä voisi syyttää olosuhteita, mutta hieman tyhmältähän se vaikuttaa.

    Ei tämä siis ihan suoraan otsikon alle mene, mutta erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun muutokseen ei suostuta.

    1. Eiköhän kaupan omistaja itse parhaiten tiedä, mihin hänen voimavaransa riittävät. Emmehän tiedä tarkempia yksityiskohtia hänen elämästään viime vuosina.

      Joka tapauksessa, tuo artikkeli tukee sitä, mitä sanoin tuossa ylempänä CD -levyjen hinnoittelusta.

  47. Hyvä keskustelu. Kannattaa lukea kokonaan.

    Musiikin ja muunkin taiteen immateriaalioikeudet on tunteita herättävä aihe varsinkin taiteilijoille.

    Yksi taiteilijoiden suosima ajatus on että taide joka tehdään euronkuvat silmissä ei ole taidetta. Ja on makuasia tarvitaanko taidetta.
    Musiikkiteollisuus valittaa levymyynnin laskua, mutta itse taiteen puolesta levymyynnin pieneneminen voi olla hyvä asia. Rahan vuoksi musiikkia tekevät artistit karsiutuvat ja jäljelle jäävät todelliset muusikot jakamaan kakkua joka nykyään koostuu isolta osalta keikkapalkkioista.

    Da Vinci, Mozart ja Gogh ovat monelle aika etäisiä artisteja. Meillä on täällä artisteja kuten Lauri Tähkä, Antti Tuisku, Marja Tyrni ym. (ketään vähättelemättä).

    Mitä ns. insinööri tekisi, jos hän toimisi kuin taiteilija?

    Ensin hän kehittäisi pitkään ja hartaasti taitojaan ja ideoitaan. Samalla hän nikkaroisi ideastaan prototyyppejä omilla säästöillään.

    Seuraavaksi insinöörimme menisi pankkiin pyytämään lainaa. Vakuudeksi hän kiinnittäisi firmansa koneet tai kämppänsä. Ne hän on maksanut jo aikaisemmin paiskomalla ikäviä rutiinihommia narisematta vuosikaudet.

    Kun rahoitus olisi järjestynyt, insinööri pääsisi kehittämään lisää ideoitaan. Samalla hän alkaisi käydä myyntikäynneillä.

    Jos kotimaassa ei riitä markkinoita, hän matkustaisi ulkomaille ihan omalla kustannuksellaan.

    Yhdeksän asiakasehdokasta kymmenestä heittää hänet niska-persotteella pellolle. Mutta insinööri ei siitä lannistu. Hän viilaa suunnitelmiaan paremmaksi.

    Insinööri tekisi lisää pätkätöitä (tai ottaisi lisää lainaa), jotta rahaa riittäisi materiaaleihin ja markkinointiin. Hän kiertäisi keikoilla antamassa näytteitä osaamisestaan (ja arvostettavimmassa tapauksessa esiintyisi aivan selvin päin).

    Jonain päivänä saattaisi tulla iso tilaus. Mutta insinööri tietäisi, että se on vasta alkua. Ensin pitää räätälöidä, testata, paketoida, toimittaa, laskuttaa ja vaikka mitä. Lisäksi se pitäisi toistaa monta kertaa vuodesta toiseen.

  48. Tähän mennessä ymmärrettyä:

    tekijä kommentoi provokatorisesti maailmaa, josta ei mitä todennäköisimmin ilman interventioita tule ymmärtämään mitään olennaista, houkutellen näin paikalle kommentaattoreita, jotka eivät välttämättä ymmärrä esim. Ediste Oy:n kaltaisten kilpailukapitalismin tarpeisiin syntyneiden instanssien funktiota.

    Tekijä haluaa, että kirjoituksesta suututaan ja sitä kommentoidaan ja tahdon ajatella, että keskustelun herättämiseksi, mutta myös valitettava oman näkemyksen erinomaisuudessa vellominenkin on tekstin kokonaislähestymisestä sangen vaivattomasti ekstrapoloitavissa.

    Normiyrittäjyyden rinnastaminen taiteellisesti kunnianhimoiseksi laskettavaan musiikin tekemiseen on epäreilua eikä varsinkaan lainkaan validia ajattelua miltään kantilta. Huomattakoon, että puhun nyt musiikista, joka ei ensisijaisesti ole kaupallista, vaan tekijänsä visio parhaasta mahdollisesta musiikista. Naiivia tai ei, uskon lisäkseni olevan muitakin, jotka tuohon pyrkivät.

    On totta, että musiikkia tehdään myös tuloshakuisesti, mutta ainakin vielä väitän itse olevani vain ja ainoastaan mielekkyyden nimissä tässä ”työssä”. Apurahojen hakemisessa – tai ulkoisten kovalevyjen sisällyttämisessä hyvitysmaksun piiriin, kyse on kompensaatiosta; tajunnet(?) – en näe mitään väärää. Jos järjestelmä on olemassa, on sitä käytettävä. Jos alkaisin kovaäänisesti ja selkeästi jäävinä kommentaattorina vaatimaan starttirahamahdollisuuden lakkauttamista, saisin negatiivista palautetta.

    Ensin närkästyin hetkeksi, sitten lohduttauduin ajatuksella: tämän maailman diplomi-insinööri-innovaattorit eivät päätä apurahoistani.

    Ymmärrystä, hyväksyntää ja arvostusta ammattikunnalleen vaatien,

    Ilari Kivelä

    1. Mielenkiintoista on myös se, että hyvitysmaksutuottojen jako esim. ESEKin ’apurahoina’ tukee juuri sitä kehitystä, josta kaupallista kenttää syytetään. ESEKin tuella lauluntekijä voi saada tulevan levynsä ammattimaisesti masteroitua ilman että levyn julkaisu alistetaan levy-yhtiöiden portinvartijoille (ja laskunmaksajille). Samalla tuella voi saada videon tuotettua tai bensarahat Euroopan kiertueelle. Nämä esimerkit kuulostavat pieneltä piperrykseltä mutta niillä on valtava merkitys taiteilijalle, joka joutuu omasta kukkarostaan kustantamaan kaikki tuotannon kulut. Yhteiskunnan panoshan on mitätön verrattuna esimerkiksi kulttuuritoiminnasta maksettuihin arvonlisäveroihin tai ennakkoveroihin. Etenkin jälkimmäistä on perusinsinöörin vaikea ymmärtää. Kun seiskapäiväässä uutisoidaan, että Kari Tapio tienaa vuodessa miljoonan, oikeasti tuo miljoona on Kari Tapion liikevaihto ja siitä on tapana vähentää palkat, kulut ja verot ennenkuin voidaan puhua ansioista.

      Toinen mielenkiintoinen piirre tässäkin keskustelussa on se, että kukaan ei missään ole myöntänyt käyttävänsä poltettavia levyjä tai ulkoisia asemia muuhun kuin omien materiaaliensa tallentamiseen. Voi miten valtavan luovassa maassa asummekaan kun mediatilaa tarvitaan noin valtavia määriä omiin tuotoksiin!

      Sehän on toki selvää, että kahden tuotteen absoluuttisen paremmuuden vertaamiseen juuri valuutta on mitä parhain yksikkö. Tottakai kaikki ymmärtävät, että satasen kirja on kaksi kertaa parempi kuin viidenkympin kirja.

    2. Ilari, kiitos kommentistasi! Mielestäni on aina veikeää, kun joku vaatii itselleen (tai ammattikunnalleen) arvostusta.

      Jotenkin itse olen aina kuvitellut, että arvostus pitäisi ansaita. Jos joku ei arvosta, se tuskin on hänen ongelmansa.

      Vaatimuksesi on toki linjassa kulttuuriväen itseriittoisen ja omahyväisen asenteen kanssa. Tässäkin keskustelussa on tullut monta kertaa esiin, että taiteen tekeminen on muka aivan eri asia (eli paljon, paljon vaativampaa) kuin vaikkapa insinöörin tekemä tuotekehitystyö. Se jos mikä kertoo, että aika kova tarve taiteilijoilla on ylentää itsensä muiden ammattiryhmien yläpuolelle.

      Se tässä keskustelussa on selvästi käynyt ilmi, että yhteiskuntaamme on päässyt pesiytymään porukka, joka
      – ihan itse keskuudessaan saa päättää, mikä osa sen työstä on arvokasta ja
      – kaipaa aidossa pohjoiskorealaisessa hengessä vain myönteistä palautetta.

      Joukon suhde rahaan tuntuu kompleksiselta. Rahalla heidän työnsä arvoa ei saa arvottaa. Mutta he kuitenkin nostavat hirmuisen älämölön siitä, että muiden pitäisi antaa heille rahaa mm. arvostuksensa merkiksi.

      On kuitenkaan vaikea kuvitella mitään työtä, jossa (esimerkiksi rahassa mitattava) ulkopuolinen palaute ei saisi aikaan hyödyllisiä asioita. Laatu siinä tuppaa yleensä paranemaan.

  49. Viittasit tuohon toiseen kirjoitukseesi ”Sinäkin valehtelet jatkuvasti”. Puutun aluksi sen yhteen väitteeseen ja etenen sitten tämän kirjoituksen asiaan.

    Väität tuossa toisessa kirjoituksessasi: ”Asia on helppo testata ajatusleikin avulla” ja vetoat siihen, että jos tuen maksaminen verotuksen yhteydessä olisi vapaaehtoista, moni jättäisi sen tekemättä.

    Näyttää siltä, ettei asiaa ole helppo testata, sillä et onnistu siinä. Verotuksen idea on juuri se, että kaikki tukevat omalta osaltaan ilman vapaaehtoisuutta. Näin on siksi, että juuri itsekkyys ja omat rajalliset käsitykset ja kokonaiskuvan puute veisivät tuen pois sitä tarvitsevalta yhteiskunnan osa-alueelta. Sen vuoksi on olemassa koko julkinen talous. Siellä kiertävä raha pitää yhteiskunnan perusrakenteet kunnossa ja suojassa itsekkyydeltä, tietämättömyydeltä ja lyhytnäköisyydeltä.

    Vastaavsti voisi kysyä esimerkiksi kuinka moni olisi valmis tukemaan puolueita, etujärjestöjä, antamaan kansanedustajille tai verovirkalijoille itselleen palkkaa jne. Tulos ei varmaankaan yllätä.

    Aiheenasi on ”kulttuurin” tuki. Ilmeisesti tarkoitat ”taidetta” ja ”korkeakulttuuria”, ja oletat, että on olemassa jokin jyrkkä raja turhan elitistisen korkeakulttuurin ja muun kulttuurin välillä. Ei ole. Kulttuurin tukemisen lopettamisen myötä loppuisivat:
    – kulttuurialan osaajien koulutus, ja sen myötä suomalaiset elokuvat, tv-ohjelmat, popmusiikki, design, mainososaaminen…
    – kirjastot
    – suomenkielinen tai käännöskaunokirjallisuus, sillä ei niillä elä koskaan puhtaasti, markkina- eli kielialue ei ole tarpeeksi suuri
    – myös opetuskirjallisuus, sillä sekin saa tukea
    – kaikkien alojen osaajat, opettajat, koska heitä ei olisi varaa kouluttaa
    – koulutusta ei enää saisi kuin rahalla ulkomailta tai kisällisysteemillä verstaassa
    – kielitaito

    Kulttuuri on yhteiskunnan perusrakenne.

    Itsekkyysajattelu, johon vetoat tuolla em. verotusajatusleikilläsi ja joka muutenkin on kirjoituksesi taustalla, on nykyisin vallalla, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Kuinka moni meistä on yksin tehnyt kaiken? Moniko on itsekseen, omia aikojaan syntynyt, leikkinyt, opetellut sosiaalisuutta, oppinut lukemaan, kouluttautunut jne. jne. Se, että ihmiset eivät huomaa, miten julkinen talous ja sen ylläpitämä kulttuuri on kaikkinensa heitä tukenut ja miten se itse pysyy kasassa, ei oikeuta päättelemään, ettei siitä ole ollut mitään hyötyä.

    Kaikki edellä mainittu perustuu nimenomaan epäkaupalliselle, luovalle ja kutsumustyönä tehdylle kulttuurille. Ilman sitä ei ole kaupallistakaan kulttuuria, varsinkaan Suomen kokoisessa maassa. Tai toisin sanoen: julkinen talous, jos se on viisasta ja kaukonäköistä, juuri ostaa taiteilijoiden muuten epäkaupallisia tuotteita, pitääksen yllä kaikkea muutakin kulttuuria ja osaamisyhteiskuntaa ylipäätään. Tuen vaatiminen ei siis tarkkaan ottaen ole markkinatalouden ja kilpailulogiikan ulkopuolista, vaan se keino, joka markkinatalouden sisällä voi muistuttaa niistä perusrakenteista, joilla yhteiskunta pysyy yllä ja näin juuri synnyttää ”kysyntää” taidetta kohtaan.

    Tieteet ja taiteet ovat luovan informaatioyhteiskunnan perustavaa infrastruktuuria, siinä missä pellot ja tieverkosto maatalousyhteiskunnan. Perusinfrastruktuuriin panostaminen on yhteiskunnan tuotannon ehtojen kasvattamista ja se tulee takaisin korkojen kera, kuten jo New Deal osoitti.

    Toki nykyisin on kansainvälisillä pääomamarkkinoilla vallalla tuohon itsekkyysajatteluun liittyvä usko, jonka mukaan kaikki tällainen ylimääräiseltä näyttävä pitää karsia pois ja alistaa mahdollisimman paljon kilpailulle. Markkinat rankaisevat kansantalouksia, jotka eivät noudata tätä uskoa. Tämä usko on saattanut syntyä esim yhä nopeampien voitontavoitteluiden myötä jne., mutta reaalitalouden ja yhteiskunnan ylläpidon kanssa sillä on vähän tekemistä. Yhtä kaikki, Suomen kokoinen maa ei voi juurikaan yksin vastustaa tätä uskoa, ja vain sen vuoksi siihen on ehkä taivuttava (jotta olisi aikaa odottaa, että usko menee ohi tai muuttuu), ei sen vuoksi, että usko itse olisi jotenkin hyvin perusteltu.

    1. Marko, kiitos kommentistasi!

      Olen kanssasi aivan samaa mieltä, että jos kullekin sopivia verojen käyttökohteita kysyttäisiin erikseen, kokonaiskuvan puute johtaisi vaikeuksiin. Vaikkapa puoluetukiin olisi vaikea löytää rahaa.

      Pelkään muutenkin suoraa kansanvaltaa. Esimerkiksi jonkin raa’an väkivaltarikoksen jälkimainingeissa Suomeen olisi helppo äänestyttää kuolemanrangaistukset takaisin.

      Sekin on nähty, että suomalaisessa pakkoeläkejärjestelmässä on puolensa. Veikkaan, että vapaaehtoinen, omaan eläkerahastoon säästäminen ei monilta onnistuisi. Houkutus potin tuhlaamiseen ennen aikojaan olisi liian suuri.

      Jos oikein ymmärsin, ajattelit kirjoitukseni puolustavan itsekkyyttä. Siitähän ei ole kyse, vaan että vaatiminen ja aikominen on aina paljon helpompaa kuin oikeasti ryhtyä toimeen. Ja että ihmiset ovat paljon itsekkäämpiä kuin he haluaisivat myöntää, kuten tuo New Orleansin esimerkki karusti kertoo.

      Siksi puhuin ylimääräisestä kulttuuriverosta, joka mittaisi kai lähinnä epäitsekkyyttä ja ihmisten valmiutta maksaa asioista, joita he julkisesti väittävät kannattavansa. Yksin keittiönpöytänsä ääressä istuskelevan, lomaketta tuijottelevan uhrihenki valahtaisi nollaan tosi usein.

      Väitän edelleen, että valtaosa kulttuurin tukiaisia kovaan ääneen vaativista ei tosipaikan tullen olisi edes itse valmis kaivamaan kuvettaan. Tie helvetiin on edelleen kivetty hyvillä aikomuksilla.

      1. Kiitos vastauksesta. Ehkä olin hieman vähäsanainen itsekkyysajattelun esittelyssäni. En tarkoittanut, että puolustaisit suoraan itsekkyysajattelua, vaan että verotusajatusleikki (ja edelleen sana ”ylimääräinen”) rakentaa keinotekoisen tilanteen, jossa ihmisten itsekkyys pääsee ratkaisijaksi, kun verotus, lainsäädäntö ja demokraattinen hallinto nimenomaan jo käsitteinä perustuvat siihen, että yksilöiden itsekkyys, lyhytnäköisyys ja kokonaiskuvan puute eivät pääse haittaamaan päätöksentekoa sen suhteen, mitä yhteiskunnan osa-aluetta tulisi rahoittaa millä summalla, ja pitäisikö kasvattaa vai vähentää. Ajatusleikki on toki ajatusleikki, mutta sen pitäisi olla vain reaalisesti mahdoton ja/tai vaikea toteuttaa. Jos se on myös käsitteellisesti mahdoton, ajatus katkeaa eikä osoita mitään.

        Niinpä väittäisin, että suuri osa kulttuurin tukien kasvattamista vaativista olisi valmis kasvattamaan sen vuoksi omaa veroprosenttiaan, kunhan edellytetään, että kaikki muutkin joutuvat tekemään niin, eikä että se jätetään vapaasti valittavaksi. Ei kukaan ryhdy siihen yksin tai epävarmana siitä, kuinka moni muu lähtee mukaan. Ajatusleikkisi vetoaa tähän epävarmuuden tunteeseen ja tätä kautta itsekkyyteen. Sitä paitsi tukia vaativilla saattaa hyvin olla erilaisia ja eri tavoin perusteltuja käsityksiä siitä, pitäisikö verotusta lainkaan kasvattaa, vai ottaa jostain toisaalta yhteiskunnan osa-alueelta (esim. teknologian tuista), tai jos kasvatetaan, millä tavoin: hyvitysmaksuin, progressiota kasvattamalla, jonkin tasaveron kautta jne. jne.

        Kun puhuin siitä, että itsekkyysajattelu on yleisemminkin vallalla ja kirjoituksesi taustalla, tarkoitin:
        1) Yleisesti oletetaan, että taiteilijat tai taidealan edustajat tai ylipäätään minkä tahansa muunkin ammatinharjoittamistuen vaatijat puhuvat vain itsekkyyttään, eivätkä esim. sen vuoksi, että ovat alansa asiantuntijoita ja näkevät alan yhteiskuntahyödyn laajemmin kuin alaa tuntematon. Tällöin olettaja pitää ylipäätään koko yhteiskuntaa pelinä, jossa kaikki ajattelvat vain omia etujaan. (Tällöin olettaja on itse myös itsekäs, koska ei vaivaudu ottamaan selvää alaasta ja sen hyödyllisyydestä laajassa mielessä, saati kyseenalaistamaan näkemystään siitä, että kaikki ajavat ensisijaisesti omia etujaan, vaan pitää käsitystään oikeana.)
        2) Sanot: ”Raha on hyödyn mittari. Jos asiakas ei suostu maksamaan tuotteestasi, se taitaa olla hyödytön.” Tässä ja muutenkin kirjoituksesi korostaa kilpailulle alistamista ja uskoo, että kaikki yhteiskunnalle hyödyllinen tulee esiin Adam Smithin näkymättömän käden kautta, siis kunhan vain ihmiset toimivat itsekkäästi ja rationaalisesti vapailla markkinoilla, ja siksi julkisia tukia ei tarvita (verratessasi insinöörin ja taiteilijan toimintaa kokonaisuudessaan tulet sanoneeksi näin, et vain sitä, että tukia ei ole syytä kasvattaa). Tällainen ajattelu on vallalla yleisemminkin taloudellisessa päätöksenteossa, ja tähän viittaan kommenttini loppuosassa. En nyt mene siihen, miten Adam Smithin teoria on jo monta kertaa todettu puutteelliseksi. Totean vain, että esimerkiksi ilman yhteiskunnan monin eri tavoin tukemaa koulutusta ja hyödytöntä (!) perustutkimusta meillä ei olisi myöskään hyödynnettäviä teknologiainnovaatioita tai alan yrityksiä. Samoin on mediaosaamisen kanssa. Ilman kulttuurin ja ”elitistisen” taiteen tukea meillä ei olisi taitavia mainosvalokuvaajia, myyvää designiä, kielitaitoa tai gurumarkkinointiakaan. Nyt, vallitsevan talousideologian mukaan, on päätöksenteossa omaksuttu lyhytnäköinen pyrkimys kaventaa taiteen ja sitä tutkivien ihmistieteiden ja sen myötä mm. mediaosaamisen julkista tukea. Tähän Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa, sillä meidän korkeasti koulutettu yhteiskuntamme tunnetaan mm. mediatuotteistaan (usein luullaan, että kyse on vain teknologiasta ja unohdetaan että kyse on kommunikaatio-osaamisesta, designista, luovuudesta jopa filosofiastakin jne.). Sen vuoksi on oikein, tätä tendenssiä vastaan, vaatia lisää tukia kulttuurille, eikä siis sen vuoksi, että itsekkäästi vain haluttaisiin lisää.

        1. Kiitos hyvistä perusteluistasi!

          Aivan varmasti jokainen mihin tahansa ammattiryhmään kuuluva on vilpittömästi sitä mieltä, että hänen työllään on tarkoitus. Tai ainakin hän yrittää sitä sinnikkäästi itselleen uskotella. Jos tuo usko katoaa, työstä tulee toivotonta raatamista.

          Siitä sen sijaan ei taida vielä olla yksimielisyyttä, toimiiko ihminen (tai yhtä lailla apina) näennäisen epäitsekkäästi mistään muusta kuin itsekkäästä syystä. Monia ihmisiä tuollainen ”pelin” mahdollisuus tietenkin kauhistuttaa. Mutta mitä enemmän luen psykologien ja käyttäytymistieteilijöiden tutkimuksia, sitä karummalta tilanne alkaa vaikuttaa.

          Osaatko perustella, miksi vaikkapa perustutkimus, koulutus tai jokin arvostettu taiteen laji olisi kadonnut ilman valtion tukea? Toivoisin jotain muuta vastausta kuin että tietenkin niin olisi käynyt.

          Entä oletko samaa mieltä kanssani siitä, että palaute on hyvästä niin insinöörille kuin taiteilijallekin? Jos niin on, eikö raha ole usein erittäin konkreettinen ja tehokas palautteen muoto?

          1. Vastauksia kysymyksiisi.
            1) Miksi vaikkapa perustutkimus, koulutus tai jokin arvostettu taiteen laji olisi kadonnut ilman valtion tukea?

            Historian antama vastaus:

            Myös menneinä vuosisatoina taide ja tiede on vaatinut vallassa olevan yhteiskuntajärjestyksen tukea: kirkko, aatelisto ja porvarit ovat tukeneet taidetta. Ne olivat tuolloin ainoaa julkista valtaa, jota oli. Toki meidän yhteiskuntamme ja kulttuurimme silmälasien läpi nopeasti katsottuna näyttää siltä, että ne olivat yksityisiä tahoja, mutta koko yhteiskuntajärjestelmä on ollut niin toinen, ettei jakoa julkiseen ja yksityiseen valtaan ole ollut siinä mielessä kuin nykyisin.

            Lisäksi noina aikoina vallitsi pitkän tähtäimen ideologioita, kuten usko kuolemanjälkeiseen rangaistukseen, aatelissukujen keskinäinen vuosisatainen kilpailu maan hallinnasta ja porvarillinen kunniantunto tuleville sukupolville. Meidän nykymarkkinoillamme ei sellaisia ole, vaan päinvastoin koko ajan korostuvat entisestään maksiimi nopeaan omaan voittoon.

            Sitten vielä konkreettinen esimerkki: 1800-luvun alussa maassamme ei ollut peruskoulutusta, siihen tarvittiin idealismia ja julkisen vallan tukea. Vain sille pohjalle saattoi rakentaa koko nykyisen osaamisyhteiskuntamme.

            Rakenteellinen vastaus:

            Itse asiassa annoin jo edellisissä kommenteissani tämäntyyppistä vastausta, mutta se oli hajallaan muun asian seassa. Vedän yhteen.

            Puhe on erityisesti epäkaupallisesta taiteesta ja tieteestä – perustutkimuksesta ja kokeilun alueesta. Niille ei ole riittävästi muuta rahoittajaa kuin julkinen talous – koska ne ovat epäkaupallisia. Jokin yksityinen taho tosin saattaa kiillottaa kuvaansa sijoittamalla näihin, mutta meidän yhteiskuntajärjestyksessämme, globaalilla kentällä toimivassa teknologisessa ja demokraattisessa osaamisyhteiskunnassa on totuttu siihen, että valtio hoitaa ja yritykset keskittyvät tavoittelemaan omaa etuaan.

            Varmastikaan esimerkiksi runojen rustaaminen tai vesivärimaalaus ei tule loppumaan, vaikkei sitä kukaan ammatikseen teekään. Tämä ei kuitenkaan ole riittävää, ja osaamisyhteiskuntamme kannalta taiteenlaji on kuollut. Tieteellisen perustutkimuksen kannalta taas on selvää, että moni ala tarvitsee sellaisia resursseja, joita yritysmaailma ei ole valmis antamaan, koska niistä ei saa riittävän nopeasti rahojaan takaisin.

            Miksi sitten epäkaupallista tarvitaan ja mitä tarkoittaa tuo sanani ”riittävästi”? Olemme osaamisyhteiskunta. Suomi ei pärjää ilman kaiken kansan koulutusta ja mahdollisuutta, että epäedullisistakin lähtökohdista voi koulutuksella nousta esiin kykyjä. Suomi on kulttuuri- ja kielialueena liian pieni, jotta voisimme luottaa siihen, että koulutusta voisi antaa vain varakkaille.

            Niinpä tarvitaan mm. opettajia, tuettua opetuskirjallisuutta jne. (ks. edeltä). Edelleen, tarvitaan näiden opettajien opettajia ja ideoiden kehittelijöitä ja vaihtoa. Tarvitaan siis ihmisiä, jotka ovat omistautuneet näille epäkaupallisille aloille, joilta yhteiskuntaan leviää sivistystä, luovuutta sekä ajattelu- ja kommunikaatiokykyjä. Ilman niitä meillä ei ole sitä ympäristöä systemaattiselle uusien ajatusten kehittelylle, jolle yhteiskuntamme perustuu.

            Taidetta ja humanistis-yhteiskunnallisia tieteitä väheksytään teknologis-taloudellisessa päätöksenteossa ja yrityksissä ilmeisesti siksi, että kieli, kulttuuri, ideoiminen, luovuus ja ajattelu näyttäytyvät niille hallitsemattomina. Niille luovuus on vain sattuman kautta esiintyvää jonkin henkilön myötäsyntyistä lahjakkuutta tai sitten loogis-matemaattista ongelmanratkaisua. Teknologian ja talouden piirissä ei uskota tai ehkei edes olla kuultu tai tultu huomanneeksi, että monipuolista luovuutta todella voidaan lisätä ja opettaa ja on jo heillekin peruskoulusta ja kirjastokortin saamisesta asti opetettu. Kenties tältä halutaan sulkea silmät, koska tämä tarkoittaisi ennakoimattomuuteen ja hallitsemattomuuteen avautumista ja aivan liian pitkän tähtäimen läpi katselua. Tämä tarkoittaa kyllä melkoista sokeutta mm. nykyisin niin keskeisen mediaosaamisen suhteen: tyhjästäkö sen luullaan tulevan?

            2) Eikö raha ole usein erittäin konkreettinen ja tehokas palautteen muoto?

            Palaute on hyvästä. Rahan ajatteleminen palautteeksi on kuitenkin vain puolet tai ehkä vain viidennes siitä, mitä raha on. Raha on yhteiskunnan verenkierto. Ei ole varaa antaa sellaista palautetta, joka uhkaa yhteiskunnan omia rakenteita (pitkälläkään tähtäimellä).

            Taiteille ja tieteille on myös olemassa tehokkaat ja niille erinomaisesti sopivat palautejärjestelmät: taidekritiikki ja -tutkimus, keskinäiset vaikutteet sekä tieteellinen kriittinen keskustelu.

            Sisäinen kehittely, ideoiden kriittinen vaihto on jo kaikkein oleellisinta palautetta näillä aloilla. Niiden ytimeen kuuluu, ei vain palaute, vaan monipuolinen keskustelu: ne ovat sitä. Taiteille ja tieteille, jotka ovat ideoiden ja mediaosaamisen vapaata kehittelyä ja kokeilua, ei yksinkertaisesti sovi ensisijaiseksi palautteeksi raha, eikä ainakaan sellainen raha, joka odottaa nopeasti hyödynnettävää tuotetta.

            Ja toisaalta, vaikka raha olisikin ensi sijassa palaute eikä verenkiertoa ja vaikka sitä olisi pakko soveltaa aloille, joilla on oma, oleellisempi palautejärjestelmänsä, yhteiskunnan tulisi oman etunsa tähden antaa hyvää ”palautetta”, rahaa, osaamisyhteiskunnan perustalle. Se on sieltä jo saanut pitkällä tähtäimellä erittäin hyvän tuotteen, osaavat ja luovat ammattilaiset. Nyt vain markkinoiden lyhyt tähtäin ja itsekkyys sekä yleinen ajattelmattomuus ja järjetön usko, että on itse, yksin saanut toimeentulonsa aikaiseksi ilman yhteiskuntaa, estää näkemästä, että ”hyödyttömille” aloille kuuluisi antaa hyvä palaute siitä mitä sieltä on jo saatu.

          2. Todettakoon nyt vielä kerran, etten pidä esimerkiksi perustutkimusta missään tapauksessa hyödyttömänä, vaan aivan päinvastoin.

            Sen sijaan se ei ole mitenkään selvää, että Suomessa on turattava keskinkertaista perustutkimusta. Saattaisimme pärjätä paljon paremmin, jos sekin raha käytettäisiin muiden tekemän perustutkimuksen sovelluksiin.

            Näinhän Apple teki iPhonensa kanssa. Firma osti kaikki tarvittavat perusosat muilta. Ei tarvittu omaa piirisarjojen, näyttöjen tai antennien tuotekehitystä, niiden taustalla olevasta valtavasta perustutkimuksesta puhumattakaan.

            Mielestäni tilanne muistuttaa sitä, miten raaka-aineet ovat jakautuneet maailman maiden kesken. Esimerkiksi japanilaisilla on hyvin niukasti mitään arvokasta omalla maaperällään. Ei se silti ole estänyt heitä menestymästä.

            Hollantilaisia puolestaan voisi kai kutsua kauppakansaksi. He ovat pärjänneet välittäjinä, diilereinä ja rahtaajina. Ei heidän ole tarvinnut tuottaa itse kaikkea sitä, millä voi käydä kauppaa.

            Nykyisin monet nuoret ilmoittavat unelma-ammatikseen tutkijan duunin. Se on ihan hienoa. Olen itsekin ollut aikanaan pari vuotta tutkijana. Se olisi todella ollut leppoisaa hommaa, jos niin olisin halunnut.

            Ikävä kyllä taustalla on ihan selvästi ajatus, että olisi mukava touhuta jotain kivaa jossain kammiossa ilman, että siihen liittyy mitään inhottavaa huoraamista esimerkiksi asiakkaiksi kutsuttujen kiusankappaleiden kanssa.

          3. Kysyit ja pyysit perusteltua vastausta. Vastasin ja perustelin. Et vastaa vastaukseeni, etkä muutenkaan esitä perusteluja niitä vastaan. Annat vain esimerkkejä teknologiasta ja kaupankäynnistä, joissa on osoittautunut, että jokin perustutkimus, -opetus tai -toiminta ei olekaan ollut niin perustavaa, etteikö sitä olisi voinut ulkoistaa. Kukaan ei ole kiistänyt, etteikö tällaista tapahtuisi. Tosin huomauttaisin, ettei mikään teknologisesti edistynyt maa ole täysin hylännyt kaikkea keskinkertaista tai jopa sen alapuolella olevaa tutkimusta (eikä ainakaan kaupattavien tuotteiden valmistusta). Syy on yksinkertainen: tieteen ja teknologian alan perusteiden opetus ja mahdollinen uusien innovaatioiden syntyminen voi syntyä vain tältä pohjalta.

            Edelleen, teknologian kumuloituva osaaminen ja koneenosien valmistus, joka sallii sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse alusta asti, on vain teknologiselle tuotekehittelylle ominainen rakenne.

            Kysynkin nyt, kuka ulkomailla tutkii suomalaisten kulttuuria, kieltä, lainsäädäntöä, yhteiskuntaa, historiaa, maantieteellisiä oloja, perinnöllisiä sairauksia (niin että ne koneenosat kestävät myös Lapin 40 asteen pakkasta!), tekee suomenkielisiä sanakirjoja, kirjoittaa kirjallisuutta – tai toisaalta valmistaa omaleimaista ajattelua tuontituotteena, jonka voi suoraan downloadata aivoihin?

            Alan vakuuttua siitä, että talous-teknisellä alalla todella luullaan, että osaamisyhteiskunnan perusedellytys, kaikki peruskoulutus ja kulttuuri ja erilaisten ajattelutapojen valikoima, syntyy tyhjästä, itsestään tai on vain harrastustoiminnan varassa lepäävää. Ilmeisesesti siellä podetaan kollektiivista muistinmenetystä ikävuosilta 0-18 eikä ainakaan ajatella, mistä ne opettajat ja kommunikaatio-osaaminen ylipäätään tulevat. Herätkää siellä!

            Sitä paitsi, teknologian runsaasti resurssoidulla puolella saattaa olla, että tutkijana on melko lepppoisaa. Kannattaisi katsoa aidan toisellekin puolelle. Ihmistieteissä vallitsee aivan toisenlainen tunnelma.

            (Sivumennen sanottuna, olen opiskellut yliopistossa myös tietojenkäsittelyoppia ja matematiikkaa, joten itse tiedän, mitä siellä puolella tapahtuu. Siellä totesin, että vallitseva bisneshenkisyys (joka yrittää koko ajan huijata ”Adam Smithin näkymätöntä kättä”, eli piilottaa sen, että tuotteet ovat oikeasti keskeneräisiä eivätkä tee sitä mitä lupaavat kuin vasta versiossa 3.2.) on eettisesti ja osaamisyhteiskunnan kannalta kestämätöntä ja nimenomaan eivät oikeasti tuota sitä hyötyä, jota siihen mielikuvissa liitetään, vaan suuri osa hyödystä on peräisin ihmisten laajasta kommunikaatio-osaamisesta jne. Sitten vaihdoin yhteiskunnan kannalta hyödyllisempään, humanistisiin tieteisiin. Ja koska (kuten monta kertaa sanottu) siihen panostamisen hyöty ei näy täysin vielä ensi vuosikymmenekään, yksityinen pääoma ei ole siitä kiinnostunut, ja siksi tarvitaan julkista tukea.)

  50. Edellisestä unohtui viitata tähän tuoreeseen uutiseen esimerkkinä siitä, että koulutus todella uhkaa loppua.

    Ja siitä ”pelistä” vielä.

    Peli on helppo tapa hahmottaa yhteiskuntaa, ja se on usein jo huomaamattomana metodologisena tai tieteenfilosofisena oletuksena teoreettisten tutkimusten taustalla. Sitten se ”löydetään” tuloksena. Näin on usein teoreettisemmissa tutkimuksissa historiassa, psykologiassa, kasvatus-, yhteiskunta- ja taloustieteissä. Empiirisissä psykologisissa tai sosiologisissa tutkimuksissa taas on usein seuraavia ongelmia: 1) koejärjestely on jo pelin muotoinen, 2) se tapa, jolla tulokset poimitaan arjesta, on peliajattelun läpäisemää, 3) tutkimuskohde on länsimaisesta nyky-yhteiskunnasta joka on jo kulttuurisesti kilpailuun perustuva (sama pätee itsestään selvästi jos tutkimuskohteena ovat menneen ajan valtakamppailut), 4) ei perustella, miten juuri tällä tavoin, juuri noissa tutkituissa olosuhteissa, tulisi ylipäätään selkeästi esiin ihmisyyden ja sosiaalisuuden olemus.

    Pelaamisella ja kilpailulla on toki tärkeä sija elämässä, ja moni tilanne muistuttaa sitä niin, että peliksi hahmottaminen tuntuu luontevalta. Samoin aina voidaan ajatella, että kaikki ajattelevat lopulta omaa etuaan.

    Voidaan kuitenkin tehdä yksinkertainen ajatusleikki. 😉

    Miltä tuntuisi todella tietää ja uskoa perustojaan, sydänjuuriaan ja luuytimiään myöten, että kaikki on vain peliä: kaikki vain ajattelevat omaa etuaan, kukaan ei oikeasti rakasta eikä tule koskaan rakastamaankaan minua vaan näyttelee vain rakastamista saadakseen siitä itse jotain, ja kuolema kuitenkin lopettaa pelin eli häviän joka tapauksessa. Jos todella ajattelee, uskoo ja tuntee näin, on jo joko pakkopaidassa tai kourallinen unilääkkeitä suussa. Edes huippuyritysjohtaja ei kykene tähän, sillä hänenkin täytyy ensin ansaita hyvän tyypin asema ja omata jonkinlaiset sosiaaliset taidot ja kyetä perustelemaan kantansa toisten näkökulmasta.

    Pohjimmiltamme me kaiken aikaa etsimme mielekkyyttä maailmalle, onnellisuutta nykyisille ihmisille ja jälkeemme tuleville, emme omaa etua. Emme jaksaisi muuten.

    Tämä vain unohtuu helposti: välineestä, omasta jaksamisestamme ja sen myötä omasta edustamme, tulee päämäärä. Taustalla häilyvä perusyhteisöllisyys turrutetaan eri keinoin.

    Kokeellinen, epäkaupallinen taide ja ”hyödyttömät” ihmistieteet ovat eräitä suorimmista tavoista tehdä tätä yhteisen mielekkyyden etsintää ja tutkimusta ihmisten välisillä kommunikaation kentillä. Siksi ne itse ovat perustavaa ajatusten vaihtoa, keskustelua olemukseltaan. Siksi niistä koituu perustavaa hyötyä (eikä ainoastaan jonkin pelin voittamishyödyn mielessä, vaikka toki ne auttavat siinäkin), luovuutta, kommunikatiivis-sosiaalista osaamista jne. Mutta yleensä vain pitkällä tähtäimellä.

    1. Siitä taidamme olla samaa mieltä, että ihmisen ego kestää huonosti ajatusta, että hänen elämänsä (tai työnsä) olisi merkityksetöntä.

      Psykologi nimeltään Tom Pyszczynski (huh) on pohti parikymmentä vuotta sitten, mihin ihminen tarvitsee itsetuntoa.

      Hän aprikoi, että aivoissamme majaileva itserakkaus suojaa ihmistä siltä kauhealta ajatukselta, olisimme vain selviytymisen vuoksi yhteen liittyneitä eläimiä, joiden ainoa kohtalo on vain kuolla ja maatua.

      Tuo monin tavoin tutkittu aivojemme turhamaisuus saattaa hyvinkin olla myös sen takana, miksi niin monet ihmiset tarvitsevat uskontoa (kulttuurista riippumatta).

      Tästähän johtuu myös se, miksi ihmisen on jatkuvasti yritettävä keksiä jokin ominaisuus, joka erottaa hänet eläimestä. Monien harmiksi rajaukset osoittautuvat lahoiksi kerta toisensa jälkeen.

      Ihmisen piti esimerkiksi olla ainoa omasta itsestään tietoinen otus maapallolla. Aika pian osoittautui, että monet eläimet ovat aivan tietoisia itsestään ja ymmärtävät selvästi myös kuoleman.

      Ihmisen piti olla myös ainoa, joka osaa käyttää työkaluja. No nykyisin tiedämme, että tosi monet eläimet osaavat valmistaa ja käyttää niitä.

      Se vasta näitä ihmisen ylentäjiä potuttikin, kun papukaijakin osoittautui kykeneväksi kohtuullisen järkevään keskusteluun – ja vielä ihmisen kielellä!

      Jokainen saa tietysti ihan rauhassa toivoa, että hänen elämällään on jokin ”suurempi” merkitys. Moni ei kestä muuta ajatusta. Mutta ei se silti tarkoita, että ihmisenkään elämä olisi välttämättä mitään muuta kuin evoluution kehittämä peli.

      Moisen ajatuksen hyväksyminen ei todellakaan johda ihmistä pakkopaitaan. Päinvastoin, monet (myös sosiaalisesti) fiksuimmista tuntemistani pärjäävät tuon ”kammottavan” ajatuksen kanssa sovussa aivan hyvin.

      1. Sanoin: ”uskoa perustojaan, sydänjuuriaan ja luuytimiään myöten”, en: ”uskoa teoreettisesti paikkansapitäväksi propositioksi”. Kyse ei siis ole lainkaan itsetunnosta eikä elämän merkityksestä, vaan siitä, mikä edeltää näitä, mikä on tällaisten mahdollisuuden ehto (vrt. Kantin ja jo Platonin menetelmä): miten kokea ylipäätään mitään millään tavalla mielekkääksi, siis miten ylipäätään kokea ja tuntea yhtään mitään.

        Jos todella uskoo, että kaikki on vain peliä, siis aivan kaikki, niin uskoo, ei vain, ettei pelin ulkopuolella todennäköisesti ole mitään tarkoitusta, vaan, että elämällä ei aivan absoluuttisen varmasti ole mitään mieltä, eikä voi koskaan ollakaan, ja että mielen etsiminenkin on sinänsä mahdotonta. Edelleen, tällöin uskoo, että elämä, juuri tässä kun elän, näissä teoissa ja sanoissa, ajatuksissa ja ihmissuhteissa, tässä ja nyt, on tyhjää nihilististä peliä (vrt. miten Nietzsche kritisoi nihilismiä, mutta pitää kiinni vallantahdosta). Tällöin uskoo, jos myös, että voittaja ei saa mitään eli ei edes oikeastaan ole voittajaa eikä siis oikein peliäkään siinä mielessä kuin sen käsitämme (ts. vallan käsite ei enää toimi edes strukturoivasti, kuten Foucault’lla, vaan raukeaa tyhjiin). Mikään ei enää pistä liikkumaan eikä tekemään yhtään mitään, kaikki motivointi loppuu, eikä ainoastaan teoreettisesti, vaan, juuri seuraavan hetken toiminnan pohjana. Näin syvää uskoa tarkoitin. Monet väittävät uskovansa tuon teoreettisen ajatuksen eivätkä sitten kuitenkaan johdonmukaisesti syvennä sitä tällaiseksi käytännön asenteeksi.

  51. Moni taitelija on kommentoinut sitä, että syntyy onglemia jos kaikki taide olisi vain kaupallista. Ehkä näin käykin jos taiteen tekeminen loppuu siihen kun siitä ei saa enään rahaa. Näin tuskin tulee kuitenkaan käymään, lähinnä suurin osa päätoimisesta ei-kaupallisesta taiteesta lakkaa.

    Otetaan insinööri puolelta esimerkkinä ohjelmistokehitys. Suurin osa siitä on täysin kaupallista. Osa taas täysin ei-kaupallista (kuten Linux alkujaan oli). Suurta osaa ei-kaupallisesta ei tulla koskaan noteramaan millään tavalla (valitse satunnainen projekti vaikka SourceForgesta), osa taas saa paljonkin julkisuutta esimerkiksi filosofiastaan johtuen (parhaimpana esimerkkinä monet algoritmit) ja osa joko muuttuu kaupalliseksi tai sen ympärille kehittyy kaupallista toimintaa.

    Tosin onhan ohjelmistokehtiystä kutsuttu myös taiteeksi 😉

    1. Hyvän koodarin kädenjälki on aina kaunista. Visuaalisesti viihdyttävää, muotokieli tukee sanomaa ja pelkistettyä runoutta.

      Tähän on pakko mainita koodari, joka tuotti kaikki kommentit tankoina ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Tanka ). Joskus hänen tuotoksiinsa uppoutui liiaksi ja vain siksi, että nautti kommenttien runoudesta 🙂

      Mutta se koodista ja runoudesta 🙂

  52. Itsekin veivaillut soittimia 10 vuotta ja ”menestyksestä” huolimatta päivätöissä. Taidetta se on vaikka ei tukiaisia nostaisikaan.

  53. Minusta tässä on kyse hyvinkin yksinkertaisesta kysymyksestä: miksi veronmaksajien pitäisi tukea toisten ihmisten harrastuksia?

    Ainahan on sanottu, että pitäisi löytää työ josta pitää. Ja onnellisia ovat ne, jotka saavat työskennellä oman lempiharratuksensa parissa.

    Mutta se on pelkkä harrastus siihen asti, että siitä tienaa elantonsa, jolloin siitä tulee ammatti. Vaikka opiskelisi kymmenenkin vuotta teatteria, sitä ei voi automaattisesti vaatia rahaa, jos ei koulutuksesta huolimatta kelpaa mihinkään tuotantoon. Tai jos oma tuotanto ei ketään kiinnosta.

    Olen itse hyvin amatööritason lumilautailija. Taitoni ovat siis sillä tasolla, että pysyn laudalla ja pärjään ystävien kanssa laskiessa. Mutta en minä sen takia kuitenkaan tunne, että minulla on oikeus hakea valtiollista tukirahaa, jotta voisin harjoitella enemmän siinä toivossa, että minusta tulisi sattumalta seuraava maailmanmestari.

    Mutta jos saan uskoteltua vaikkapa sponsorille, että minusta on siihen, niin tottakai he voivat kustantaa uutta elämäntapaani.

    Vaihtakaa nyt tästä tarinasta kaikki lumilautailu-termit esimerkiksi musiikkitermeiksi.

    Tässä keskustelussa käytiin esimerkiksi läpi taiteen tunnearvo, ja miten se koskettaa meitä kaikkia aivan toisella tasolla verrattuna ”tunnekylmän” insinöörin työhön. Tässä ajatuksessa mättää pahasti kaksi asiaa:

    Ensinnäkin insinööri voi tehdä työtään samalla rakkaudella ja sielulla kuin kuka tahansa muusikko tai tanssija. Hyvää insinörityötä voi arvostaa yhtä paljon kuin esimerkiksi hyvää laulua. Olen itsekin moneen kertaan rakastunut tuotekehitykseltään uskomattoman mahtaviin tuotteisiin, esimerkiksi autohin. Ja kuitenkin tätä tunnetilaa vähätellään helposti materialismina. Tyypillistä humanistipuhetta, jos näin saa sanoa.

    Toiseksi on tullut hyvin selväksi, että maallikkojen mielipiteet taiteesta ovat toisarvoisia kulttuurieliitin mielipiteisiin verrattuna. Yhtäkkiä kaikkia koskettava taide onkin vain eliitin ymmärrettävissä ja analysoitavissa. Ja tämän varjossa voidaan ihan helposti väheksyä ”viihdekulttuuria” kaupallisena ja ”korkeakulttuuria” äärettömän arvokkaana, tosin ei rahassa mitattuna.

    Totuushan on se, että jokainen kerta kun korkeakulttuuri-ilmiö yllättäen tulee kansan suosioon ja kaupallisesti kannattavaksi, se suljetaan hyvin nopeasti pois kulttuurieliitin piireistä.

    Pyydän teitä miettimään hetkeksi Maslowin tarvehierarkiaa: https://secure.wikimedia.org/wikipedia/fi/wiki/Maslow%27n_tarvehierarkia

    Niin kauan kuin valtio ei ole täyttänyt koko kansan tarpeita edes kahdella ensimmäisellä tasolla, niin on aivan turhaa lähteä rahallisesti tukemaan hyväosaisten tarvetta toteuttaa itseään.

    1. ”Minusta tässä on kyse hyvinkin yksinkertaisesta kysymyksestä: miksi veronmaksajien pitäisi tukea toisten ihmisten harrastuksia?”

      Kysymys ei ole ollenkaan niin yksinkertainen.

      Mitä mielestäsi pitäisi tehdä yksityisille taiderahastoille ja -säätiöille, joiden perustajat ovat esim. testamentanneet varansa taiteen tukemiseen? Pitäisikö nämä väkisin pistää muuhun käyttöön? Hyvin suuri osa taiteen tuesta tulee tällaisista yksityisistä rahastoista. Kun vielä lisätään veikkausvarat tähän pottiin, on sen kuuluisan Veronmaksajan osuus kulttuurin tuesta hyvin pieni, etenkin yksilötasolla. Taiteilijathan maksavat myös tuloistaan veroja. Koko Veronmaksajat vs. Taiteilijat -jankutus tuntuu keinotekoiselta riidanhakuisuudelta. Miksi ylipäätään kenenkään pitäisi maksaa veroja kenenkään muun hyvinvoinnin hyväksi, jos tuolle linjalle lähdetään?

      Entä sitten soitinlainat? Pitäisikö huippustradivariukset antaa Linda Lampeniuksen viihdemusiikkikäyttöön, jotta kukaan vähemmän kaupallinen tekijä ei saisi sitä vahingossakaan hyödyntää? Tai myydä eniten tarjoaville pörssipohatoille, jotka sulkevat ne kassakaappiin?

      Mielestäni ajattelusi on mustavalkoista, eikä se ole kosketuksessa käytännön kanssa. Ei se mene niin, että joko tuetaan kansan ”perustarpeita”, tai sitten kulttuuria, eikä niin, että kulttuurin tuki olisi ”todelliselta” hyvinvoinnilta pois. Päin vastoin! Taide on monelle ihmiselle välttämätön henkireikä ja elämän rikastuttaja. Raha, joka siihen investoidaan, maksaa itsensä takaisin henkisenä hyvinvointina. Etenkin nuorisolle on valtavan tärkeää, että heidän maailmaansa rikastetaan taiteen tekemisen mahdollisuudella. Olen itse toiminut ajoittain keikkatyöläisenä Helsingin peruskouluissa, ja nähnyt valtavia (akateemisiakin) eroja niiden lasten välillä, joiden maailma pyörii pleikkareiden ympärilla, ja niiden, joilla on intohimo taideharrastukseen. Taideharrastus tuo kuria, näkemystä, uusia ulottuvuuksia ajatteluun ja pitkäpinnaisuutta. Myös tämä toiminta kuuluu kulttuurituen piiriin (mikä ei tarkoita sitä, että eroa harrastelijan ja ammattilaisen välillä ei olisi).

      Edelleen, on eri asia harrastella taidetta, kuin tehdä sitä ammatikseen. Sikäli lumilautailuvertauksesi ontuu. Suurimmat, pitkäaikaiset apurahat menevät tekijöille, jolla on vahva koulutustausta, näyttöä tuotteliaisuudesta ja näkemyksellisyydestä. Jos koulutus on puutteellinen, on taiteellisen näytön oltava sitäkin vahvempi. Apurahaa saavan henkilön työn eli palvelun tilaajana nyt vaan sattuu joskus toimimaan taho, joka ei kuulu yksityiselle sektorille. Käytännössä, vaikka taiteen tekijä kuinka kannattaisi vapaan markkinatalouden määrämisoikeutta, taiteilija ja bisnesihminen eivät aina mahdu samaan pääkoppaan, aivan kuten ihminen, joka on loistava aivokirurgi, ei välttämättä ole lahjakas pianonvirittäjä. Tämä ei vähennä tehdyn taiteen henkistä arvoa, eikä ole merkki elitismistä. Kyseessä on kaksi eri mentaliteettia.

      Jos esim. Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus katsoo, että lasten ohjatun teatteritoiminnan tukeminen on tärkeää, ja tukee kurssien järjestämistä esim. palkkaamalla opettajaksi ammattiohjaajan, millä perusteella ”parantaismainen” mielipide siitä, että tukeminen on turhaa, olisi tuesta päättävien mielipidettä pätevämpi? Olisiko parempi, että kursseja olisi tarjolla ainoastaan rikkaiden perheiden vesoille, joiden vanhemmat pystyvät maksamaan vapaan markkinatalouden määräämän hinnan?

      Tietenkin on olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, kenelle, kuinka paljon, ja mihin tarkoitukseen rahallista tukea tulisi myöntää, ja näitä perusteita tulisikin mielestäni kyseenalaistaa säännöllisin väliajoin.

      ”Toiseksi on tullut hyvin selväksi, että maallikkojen mielipiteet taiteesta ovat toisarvoisia kulttuurieliitin mielipiteisiin verrattuna. ”

      Tähän haluaisin vielä ottaa kantaa. Joka alalla on asiantuntijansa, eikö niin? 20 vuotta tehtävässään toimineella, alaltaan tohtoriksi väitelleellä ihmisella on aika eri perspektiivi ammattiinsa, kuin 5 vuotta alalla olleella, tai sitten ns. ”maallikolla.” Tämä pätee mihin tahansa alaan. Vaan nimen omaan kun ruvetaan ajattelemaan, että taide on vain ”harrastelua” tai ”hömppää,” menettää tämä asiantuntijuus merkityksensä. Miksi näin pitäisi olla?

      Asetelma ei ole ollenkaan niin jyrkkä, kuin väität. Kyse ei ole siitä, että korkeakulttuuria arvostettaisiin populaarikulttuurin kustannuksella, eikä ylimielisten taiteilijoiden elitismistä. Luovan alan harjoittajina taiteilijat ovat harvoin todellisia elitistejä, sillä elitismi on sulkeutuneisuudessaan luovuudelle vierasta. Kyse on pikemminkin siitä, että halutaan puolustaa tiettyjä taiteellisia arvoja, jotka saattavat jäädä markkinvoimien myllerryksessä rahallisesti alakynteen. Markkinatalous ja ”maallikot” määrävät vapaiden markkinoiden menestyjät joka tapauksessa. Vastapainoksi tarvitaan taiteen alalla myös asiantuntijoiden jakamaa tukea. Se tasapainottaa tilannetta.

      1. Emily, tuskinpa olen missään vaiheessa sanonut, että taiteen tukeminen on turhaa. Sen sijaan olen purnannut siitä, että tuen pitäisi napsahtaa automaatin lailla silloinkin, kun kukaan ulkopuolinen ei pidä taiteilijan työtä euronkaan arvoisena.

        Vastikkeettomuutta kaipaavat usein ne samat ihmiset, jotka pyrkivät välttelemään ikävän konkreettista palautetta. Siis sellaista, jonka yhtä muotoa asiakkaiden ostohalukkuudeksikin kutsutaan.

        1. ”Emily, tuskinpa olen missään vaiheessa sanonut, että taiteen tukeminen on turhaa.”

          Etkö? Minusta olet hyvin selkeästi sanonut, että taiteen tukeminen on väärin. Evoluutio kitkee pois kelvottomat, ei saa paapoa taloudellisesti epäonnistuneita tunareita jne. Minä joka tapauksessa vastasinkin Jean Salmisen kirjoitukseen, en alkuperäiseen blogiisi.

          ”Sen sijaan olen purnannut siitä, että tuen pitäisi napsahtaa automaatin lailla silloinkin, kun kukaan ulkopuolinen ei pidä taiteilijan työtä euronkaan arvoisena.”

          Sellaista tukea ei ole olemassakaan. Kaikille kulttuurituille on selvät jakoperusteet, jotka sitovat vastaanottajaa vastuulliseen, tuottavaan toimintaan. Jos projekti on saanut apurahan, on ainakin raadillisen verran ihmisiä, jotka pitävät työtä rahan arvoisena, ja siitä kunniasta on saanut kilpailla yleensä vähintään satojen muiden pätevien hakijoiden kanssa.

          Siinä tuotantovaiheessa, jossa projektille voi hakea apurahaa, ei ole edes mahdollista, että taiteen ostaja ”äänestäisi” projektia euroillaan, koska tuki myönnetään vain projekteille, jotka ovat hakuajan aikaan kesken. (Keskeneräinen projektihan on se, joka tuotantovaroja eniten kaipaa.) Poikkeuksena tästä ”äänestysperiaatteesta” mainittakoon Kickstarterin kaltaisten sivustojen kautta tehdyt, fanien etukäteen rahoittamat projektit. Sivusto onkin kipeästi kaivattu, uudenlainen rahoitusväylä taiteen alalla, joka mahdollistaa entistä helpommin riippumattomuuden. Monen taiteen osa-alueen tulevaisuus löytyy sieltä. Insinöörikin varmaan osaa sellaista arvostaa.

          ”Vastikkeettomuutta kaipaavat usein ne samat ihmiset, jotka pyrkivät välttelemään ikävän konkreettista palautetta. Siis sellaista, jonka yhtä muotoa asiakkaiden ostohalukkuudeksikin kutsutaan.”

          Mitä ihmeen vastikkeettomuutta? Ja millä tavalla julkinen taho ei ole asiakas siinä missä yksityinen? Työllistäähän esim. Helsingin kaupunki puutarhureita, siivoajia, opettajia ja lääkäreitäkin. Olisiko korkeasti koulutetun taiteilijan eettisempää ansaita rahansa ajamalla 8€:n tuntipalkalla Helsingin puiston ruohikkoa kuin tekemällä sinne tilataideteoksen? (Ei niin, etteikö moni ammattitaiteilija eläisi juuri tällaista kaksoiselämää.)

          Tämä on loputon suo. Juupas-eipäs. Ei jaksa enää. Kiitos.

          1. Olen katsellut parikymmentä vuotta, miten tuki vaikuttaa esimerkiksi tuotekehitysprojekteihin. Niihin on poikkeuksetta kytketty varsin tiukka raportointivelvollisuus. Usein työtunnit on laskettava ja kaikki kulut on eriteltävä. Mutta se ei auta mitään.

            Siitä huolimatta on aivan päivänselvää, että tukiraha on lahja. Se rapauttaa jokaisen ihmisen työmoraalin nopeammin kuin arvaisikaan. Ilmainen kun ei ole arvokasta. Ihminen ei voi reaktiolleen mitään. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen Ringelmann-ilmiön versio.

            Tätä asiaa voi kysyä keneltä tahansa vaikkapa niistä tuhansista konsulteista, jotka tässä maassa laskuttavat palkkansa erilaisista hankerahoituksista tai EU-projekteista. Varsinaiset tuen saajat – eli näiden konsulttien palkanmaksajat – eivät usein välitä projekteistaan paljon paskaakaan, koska ulkopuolisille asiantuntijoille menevä raha on saatu ”lahjaksi”.

            Turha on aivan eri adjektiivi kuin haitallinen.

  54. Todella viihdearvoinen ja kiihkeä keskustelu!

    On hyvin mielenkiintoista lukea edellisiä kommentteja, kun olen itsekin tuleva suunnittelupuolen insinööri.

    Jos johonkin tulevaan kohteeseen joutuisin piirtämään vaikkapa lähiön, joka olisi todella ihmisläheinen, viihtyisä ja muutenkin visuaalisesti kaunis, kuitenkaan suunnitelmaani ei hyväksyttäisi kaupunginvaltuuston toimesta, koska ratkaisu ei olisi tarpeeksi toimiva. Suunnitelmista kävisi kuitenkin ilmi, että olisin lahjakas ja potenttiaalinen suunnittelija tulevaisuudessa. Näyttöä siis olisi, joten olisiko minulla mahdollisuus 1/2- 5 vuoden apurahaan, jolla voisin kehittää omaa näkemystäni ja osaamistani paremmaksi?

    Itse en ollut ajatellutkaan asiaa ennen tämän blogin lukemista, koska en omasta mielestäni ansaitsisi penniäkään. Sen sijaan oppisin virheistäni ja toteuttaisin tulevaisuudessa entistä parempia visiota, joilla saisin itseni läpi.

    Omalla nimellä suunnitellessa ei rahaa tule mistään. Yleensäkin jos joku pyytää saunamökin piirrustuksia, niistä saa ”viinapullon palkaksi”. Ihmiset eivät osaa arvostaa suunnittelua tarpeeksi. Mutta auta armias, jos jotain tapahtuu! Mihin syyttävä sormi osoittaa?

    En sinänsä näe Parantaisen kirjoitusta niinkään vihana taiteilijoita kohtaan, vaan oikeutettuna argumenttina.

  55. En jaksa lukea kaikkia paria sataa kommenttia.
    Nyt yleistän karkeasti, mutta se lieneekin suotavaa täällä.
    Te insinöörit voitte jankuttaa minkä jaksatte siitä, että taiteilijat kuluttavat teidän rahaanne ja tättärää.
    Me taiteilijat yritämme sillä aikaa pitää huolta IHMISYYDESTÄ. Että se pysyy elossa, että se ei kuihdu mekaaniseksi käkkärämännyksi. (Eipä silti, moni käkkärämänty on paljon viehkeämpi, kuin insinööri.)
    Minä aion aukoa ärsyttävää päätäni, joku muu taiteilija ehkä jopa argumentoi rationaalisesti taiteen puolesta.
    Ja jos alkaa liikaa ahdistaa, voitte vaikka laskea, kuinka monta prosenttia verovaroista menee taiteen tukemiseen, ja sitten laskette kuinka monta prosenttia veroista insinöörit maksavat. Havainto lienee, että insinöörit eivät maksa veroja niin paljoa, että niistä rahoista välttämättä suuntautuisi penniäkään taiteeseen. Caput in rectum -johtopäätös: insinöörit eivät maksa taiteesta rahaa.

    Ja vielä sellainen hauska juttu pälkähti päähän; jos taidetta tuetaan liikaa, niin mitähän Belsebuubia sitten tieteelle tehdään? Katsotaanpa kuinka paljon rahaa peruskoulu ja lukiot imevät kaikenlaisine luonnontieteineen. Eikös siinä kulu rahaa enemmän ja turhaan kuin Kankkulassa? Jaetaan peruskoulun opetussuunnitelma puoliksi taide/taideaineisiin, ja puoliksi tietoaineisiin. Eikös se olisi reilua?

    Hyvää Juhannusta!

    1. Juhani, kiitos kommentistasi!

      Mielestäni on vitsikästä väittää, että ihmisyydestä huolehtiminen on jäänyt taiteilijoiden murheeksi. Aikamoisia jumalkompleksin oireita osoitat.

      Ymmärrän tietenkin, että taiteilijoilla on tarve perustella toimiaan ylevillä periaatteilla. Mutta aivan vastaavasti voisi sitten todeta, että ilman insinöörejä (ja teollisuutemme vientituloja) taiteilijoiden ensimmäinen murhe ei olisi tuo ihmisyyden puolustaminen.

      Sen sijaan asuisimme metsissä ihmettelemässä, miten ankarasta talvesta taas selvittäisiin. Ei olisi suomalaisilla taiteilijoilla edes appelsiineja, puhumattakaan cappuccinoa tarjoilevista kivoista kahviloista, iPodeista sun muista kikkuloista.

      1. Ihmisyyden olettamisesta ei seuraa oletusta jumalolennoista.
        Minä en ole missään vaiheessa väittänyt, että haluaisin käyttää iPodia tai juoda cappucinoa.
        Äläkä syytä minua ylilyönneistä, jos haluat olla johdonmukainen omassa käyttäytymisessäsi. Väittäisin näet, että itsekin olet aika ylilyövä kirjoittaja.

        Jätät tyystin vastaamatta kysymykseen koulutuksesta. Ilmeisesti et voi olla olematta samaa mieltä kanssani.

        Ja suoraan sanottuna väite, että kaikki selviytymiseen liittyvä hyvä on insinöörien ansiota, on puppua. Kulttuuri (sanan laajassa merkityksessä), ei voi kehittyä niin, että yksi osa-alue (mikä tahansa) saa etuaseman. Väitän, että jos kaikki taiteeseen suuntautuvat resurssit suunnattaisiin tieteelle, olisi tuloksena rappeutuva yhteiskunta. Samaan hengenvetoon (minulla on näet mahtavat keuhkot); ylevät aatteet ovat minun mielestäni hieno asia, aikka olenkin eliminoiva materialisti maailmankuvaltani.

        Ja loppujen lopuksi, vaahtoa sinä mies vaan. Meitä ihmisiä, jotka arvostavat taidetta, maksavat siitä ja tuottavat sitä, tulee aina olemaan. Me jaksamme inttää teitä vastaan, vaatia tukia ja valittaa kehnoa rahapolitiikkaa. Sen kanssa saatte sinä, ja samanhenkiset, elää.

        Hyvää Kaatuneitten muistopäivää!

        1. Ja jatkaisinpa vielä pikkaisen, nyt kun tuntuu olevan sanottavaa.

          Ensiksiksin, huomauttaisin yhä tuosta jumalkompleksi kommentista. Vaikka sanon, että taiteilijat ryhmänä pitävät huolta ihmisyydestä, ja vaikka sanonkin, että koen kuuluvani taiteilijoihin, siitä ei loogisesti seuraa, että väittäisin itse näihin huoltajiin. Ja sen myötä, olisipa varsin kummallinen jumalkompleksi, jos en pitäisi itseäni, vaan jotain toista jumalana. Lisäksi argumentti rikkoo perinteistä ad hominem -sääntöä ja myös tämän keskustelupalstan sääntöjä:”…älä sorru haukkumaan tai ivaamaan muita keskustelijoita.” Muustahan ei ollut kyse, kuin ivaavasta kommentista, jota ei ollut edes johdettu validisti, saati pätevästi. Osoittaudut siis huonon argumentoijan lisäksi tekopyhäksi.

          Toiseksi, kommenttisi ”…vastaavasti voisi sitten todeta, että ilman insinöörejä…” menee asian vierestä, ja osoittaa, että olet joutunut jo perääntymään asiassasi. Sen sijaan, että perustelisit alkupeeräistä kirjoitustasi, joudut puolustelemaan insinöörejä. Minä en insinöörien kyvykkyyttä tai aikaansaannoksia ole kyseenalaistanut missään vaiheessa. Viittaus cappucinoon ja iPodeihin on myös ontuva, koska se jättää huomiotta esimerkiksi tyystin aseteknologian, joka kyllä aiheuttaa paljon pahaa maailmassa.

          Ja viimeiseksi, vaikka insinöörit tosiaan ovat tehneet kaikkea hyvää, niin ovat myös taiteilijat. Ilman taiteilijoita ei olisi cappucinokuppeja (hehe), iPodin ulkoasua (hihi), ei olisi kuvia, ja rohkenenpa sellaistakain väittää, ettei olisi kirjoitusta, ja niin muodoin kehittynyttä kulttuuria muutenkaan.

          Toivottavasti saat näistä kommenteista jotain irti.

          Hyvää viikonloppua!

  56. Taiteella on jokin muu funktio kuin toimia käytännön hyödykkeenä. Taiteen ei ole tarkoitus olla miellyttämässä kokijaansa, eikä tarjota tuttua ja turvallista viihdykettä kansalle.

    Taiteen funktio, jos sellaista ylipäätänsä on olemassa, voisi pikemminkin toimia ajatusten herättäjänä ja ajankuvan peilaajana. Taidetta pitää tukea juuri siksi, että sen avulla voidaan kyseenalaistaa arkea, totuttuja käytäntöjä ja jokapäiväistä elämäämme. Sellaisesta ei monikaan halua maksaa, vaikka ihmisenä kasvamisen (tai laajemmassa mittakaavassa; ihmiskunnan kehityksen) kannalta se merkittävää olisikin.

  57. Satuin törmäämään tähän blogitekstiin, missä kieltämättä kiteytetään varsin hyvin se, miksi taidetta ei pitäisi tehdä näkökulmasta ”mistäköhän yleisö olisi valmis maksamaan”, tällä kertaa puhe on elokuvista.

    Uskon myös, että insinööri tarvitsee elämässään yhden hyvän idean jota sitten voi kehittää eteenpäin. Olkoon tämä vaikkapa iPod tai vaikka Windows. Uusia versioitahan siitä vain myydään. Uutta insinööristuotetta kehittäessä Apple ei kiskaise vanhoja pohjapiirrustuksiaan vessasta alas, ei vaikka markkinointityypit videoissaan valkoisen taustan edessä selittäisivätkin että ”we did a COMPLETE redesign”. Ettekä tehneet.

    Sen sijaan jos taiteilija tekee saman teoksen kuin viimeksi mutta tweakkaa siitä vain pari juttua paremmaksi, niin kuluttaja on että ”no döhh, minähän näin tämän jo”. Ei kai kuluttaja osta samasta levystä perusversiota, platinaversiota, 20th Anniversary -versiota tai muita paitsi jos on fani? Levy harvemmin myöskään hajoaa. ”Hitto, minun CD-levyni hajoaa ihan just, pitää varmaan lähteä kattelemaan uutta levyä sen tilalle.”

    Mikäli insinööri toimisi kuten taiteilija, hän yrittäisi liikeideallaan, tulisi ammutuksi alas ihan täysiä, joutuisi puhdistamaan koko pöytänsä ja aloittamaan ihan alusta. Tai vaikka onnistuisikin.

  58. Voin vain kertoa omista kokemuksistani mutta tiedän monta taiteilijaa jotka ovat samassa tilanteessa.

    Olen toiminut kuvataiteilijana noin 20 vuotta. Olen silloin tällöin saanut apurahoja erilaisiin projekteihin ja näyttelyihin. Tällä hetkellä minulla on ensimmäistä kertaa kaksivuotinen työskentelyapuraha. Taiteilijan työskentelyapuraha tarkoitaa samaa kuin tutkijoilla, eli mahdollistetaan työrauha.
    Näinä 20 vuoden aikana olen ”taiteilun” ohella melkein jatkuvasti tehnyt kokopäiväistä opetustyötä jotta voisin tehdä taidetta. Eli harrastan työntekoa jotta voin harjoittaa ammattiani jolloin työrauha on aika kaukana.
    Laskeskelin huvikseni viime vuonna koko urani kokonaisliikevaihtoa. Olen käyttänyt reilusti yli omakotitalon verran rahaa materiaaleihin, työkaluihin ja alihankkijoihin. Eli olen myös työllistänyt ja tukenut muita. Omaan käteen on jäänyt noin kymmenesosa.
    Esimerkki:
    Säätiö tilasi minulta uuteen rakennuskompleksiin veistoksen. Budjetti oli 35.000 euroa.
    Materiaali-, Cad-piirustus-, laserleikkaus-, hionta-, majoitus- ja kuljetuskulujen jälkeen omaan käteeni jäi 5000 euroa.
    Säätiö maksoi myös arkkitehdeille ja insinööreille – tosin hiukan enemmän vaikkakin rakennus oli ihan standardikamaa.

    Eli halusin vain omalta osaltani tarkentaa, että suurimmassa osassa projekteistani työllistän taiteilijana myös oikeita työntekijöitä kuten insinöörejä ja teknikkoja.

    Olen myös sitä mieltä, että suuri osa insinööreistä tekevät yhtä turhaa työtä kuin minä. Vai onko siinä järkeä, että markkinoille syydetään jatkuvalla syötöllä mukamas uutta ja mullistavaa teknologiaa jota kukaan ei oikeasti tarvitse? Luodaan kuitenkin markkinat turhuuksille. Tai siinä, että normiprojekteihin tarvitaan insinööri vaikka sama asia on tehty jo tuhansia kertoja? Suojatyötä…

    1. Unohdin mainita pari asiaa:

      – Taiteilijat toisin kuin insinöörit on pakotettu yrittäjiksi. Kukaan ei osta taidetta tai palkkaa taiteilijaa verokortilla. Eli, taiteilija pyörittää firmaa jolla on tulot ja menot – maksaa tuloveroa ja alvia.

      – Taiteilijalla ei kerry eläkettä muuten kuin vapaaehtoisesti. Onneksi työskentelyapurahoista viime vuodesta lähtien on alkanut kertyä eläkettä.

      – Taiteilijan pääsy ansiosidonnaiselle olisi ennenkuulumatonta. Olisi kiinnostavaa tietää moniko insinööri nostaa sitä. Kuitenkin moni taiteilija maksaa liitolle tai kassaan rahaa esim. opetustyöstään.

      1. Niin, ja vielä:

        Minulla siis ei ole omakotitaloa.

        Otan sekä opetustyön että taiteellisen työn mukaan kotiin päivittäin.
        Monta kertaa olen harkinnut meneväni vain tehtaaseen töihin. Ei tarvitsisi miettiä ja tuoda työt kotiin.

        En todellakaan pidä itseäni uhrina enkä kaipaa sääliä – olen itse valinnut ammattini. Minua vain inhottaa tietämättömän, vaikkakin fiksun, henkilön ennakkoluuloisuus.

        Tänne voisi perustaa loputtoman listan insinöörien keksinnöistä joita ilman taidetta, käsityötä ja muotoilua eivät olisi menestyneet. Katso ympärillesi kotona. Montako esinettä löydät joissa ei ole muotoilijan kädenjälkeä. Muotoilijan perusopintoihin kuuluvat sellaiset alueet kuin taidehistoria, muotoilun historia, elävän mallin piirustus, värioppi, plastinen sommittelu jne. Muotoilun perustana on taide – ilman taidetta muotoilua ei ole.

        1. Ron, kiitos kommentistasi!

          Selittäisitkö kuitenkin, missä vaiheessa olen jotenkin kiistänyt taiteilijoiden merkityksen vaikkapa esineiden muotoilijoina?

          Muistaakseni kirjoitin siitä, että monet kulttuuripuolen ihmiset käyttävät luovuttaan lähinnä erilaisten satumaisten kerjuutarinoiden keksimiseen. Oma tuotekehitys on unohtunut, eikä palkanmaksajien palaute tunnu kiinnostavan.

          1. Se, että kysyy yleisöltä millaista taidetta he haluaisivat on vähän sama kuin pyytäisi heitä laittamaan deitti-ilmoituksen puolison löytääkseen: kaikki tietävät mitä ”haluavat”, mutta harvempi tietää sitä mitä tarvitsee.

            Periaatteessa taidetta voidaan tässä tapauksessa verrata vaikkapa satiiriin. Purevin satiiri on yleensä hyvin vaikeasti huomattavissa, mutta mikäli tuntee aiheen jota satirisoidaan, voi huomata satiirin nerokkuuden. Taitavan satiristin on myös tunnettava käsittämättömän hyvin aihe jota hän käsittelee.

            Sitten otetaan paikalle ihminen, joka ei tunne satirisoitavaa käsitettä niin hyvin eikä tajua että ”mikä tässä on hauskaa”. Tarkoittaako tämä sitä, että satiirilla ei ole arvoa? Vain siksi, että vain rajattu ihmismäärä ymmärtää mitä tässä haetaan? Kirjoittaisitko tässä tapauksessa loppukaneetiksi että ”jos joku ei tajua heti miettimättä työsi arvoa, se on arvoton”?

            Kun taiteellista tuotetta ruvetaan miettimään mallilla ”mitä yleisö haluaisi”, päädytään juuri tähän, ettei uskalleta ottaa riskejä. Tehdään ne samat kesäblockbusterit elokuviin mitä aina ennenkin. Tai tehdään se tismalleen sama biisi mitä ennenkin: https://www.buzzfeed.com/lindseyweber/all-music-is-the-same-four-chords-ru

            Ensimmäisen kerran kun kuulee tai kokee jotain outoa, voi reaktio olla jopa vihamielinen. (Tarkista vaikka mitä tapahtui Stravinskyn Kevätuhrin ensimmäisessä esityksessä, nykyään kuitenkin teos luetaan arvostetuksi modernin klassisen teokseksi).

            Ihan turha myös verrata jotain iPadia tai vastaavaa teokseen, toinen on alusta ja toinen on sisältöä. ”Mutta entäpä softa, eikö sekin ole sisältöä? Sehän kehitetään ostavan yleisön näkökulmasta?” Niin, jos puhutaan työkalusta. Mutta herranjestas, eihän pelifirmakaan kehitä peliä kysymällä ihmisiltä.

            Tai oikeastaan, kehittävätpä. Sen takia markkinat ovat täynnä joko FPS-sotapelejä tai sitten autopelejä. Tai Guitar Hero XVIIII. Ensin jälkinmainittukin oli riskisijoitus, jossa menestyttiin ja kohta markkinat ovat saavuttaneet kitarapelien kohdalla saturaatiopisteen.

            Aidot innovaatiot pelialallakin saavutetaan nykyään indietasolla. Tai rohkeilla julkaisijoilla. Rohkeat julkaisijat maksavat isoista teoksista koodareille kuukausiliksaa. Ja indietasolla yleisesti koodataan joku pieneen ideaan perustuva puzzlepeli. Sitten se laitetaan jakoalustalle, josta sitä ei voi maksamatta hankkia, kuten vaikkapa Xbox Live Arcadeen.

            Valitettavasti tällaista jakomahdollisuutta ei kaikilla taidemuodoilla ole. Tai oli ennen, mutta sitten ihmiset keksivät tavan kiertää sen ja nyt tuolla on netti puolillaan blogikirjoituksia siitä että ”mitä se kellekään kuuluu mitä minä tällä teoksella nyt teen”. Vai mitä mieltä olisitte siitä, että ottaisin pian ilmestyvän kirjanne, tutkisin läpi, tekisin luentokaavion ja alkaisin luennoida siitä, mutta täysin veloituksetta? Ilmoittaisin toki että tiedot ovat teidän kirjastanne, sehän olisi teille vain pelkkää mainosta?

            En sano, että väitän teidän puoltavan tällaista toimintaa, halusinpa vain huomauttaa, että esimerkiksi muusikot ja elokuvantekijät ovat tällä hetkellä rahan kentällä tässä tilanteessa, kun lukemattomat netinkäyttäjät ovat omaehtoisesti ilmoittautuneet jakelijoiksi ilman jakelusopimusta tekijän kanssa. Kaikki pienet purot on saatava, jotta homma olisi edes jotenkin rahallisesti järkevää. Tämäkin vain siksi, koska pääasialliset tulonlähteet ovat nykyteknologian avulla romahdutettu.

            Siksi on jokseenkin hävytöntä niputtaa kulttuuriväki kerjäläisiksi ja heidän tuotteensa arvottomiksi. Ja sanoa että ”no mitäs et tee myyvää tavaraa”. Mitäs myyt kun kaikki saavat tuotteesi ilmaiseksi muutenkin.

          2. En ole ihan varma ymmärsinkö oikein. Tarkoituksena oli vain kommentoida otsikkoa ”Kulttuuriväki kerjää”. Siksi toin esille myös kulttuurin työllistävän puolen. Eli moni taiteilija joko kerjää (apurahaa tai sponsoreilta – kuten tekevät myös tutkijat, teollisuus ja urheilijat) tai käy töissä pystyäkseen maksamaan vuokria, materiaalikuluja, palkkaa alihankkijoille jne.

            Voisin mainita yhden kummallisuuden kuvataiteen alueelta:
            Jos haluan pitää näyttelyn pääkaupunkiseudulla, joudun tietenkin ensin itse vuokraamassani työhuoneessa, itse hankkimani materiaalien ja työkalujen avulla, ilman palkkaa tekemään teokset.
            Sen jälkeen vuokraan gallerian jonka vuokra on n. 100 neliöstä 3000-6000 euroa kahdesta viikosta.
            Jos myyn teoksen, niin galleristi yleensä perii myyntihinnasta 30-50 prosenttia. Itselleni käteen jäävästä rahasta maksan sekä tuloveroa että alvia.

            Tämä mielestäni muistuttaa aika paljon normaalia yritystoimintaa johon kuuluu markkinointia ja esittelytilaisuuksia. Itse en onneksi vielä ole joutunut lainaamaan pankista rahaa. Tiedän kuitenkin taiteilijoita jotka ovat ottaneet senkin riskin. Olisi kiinnostavaa tietää moniko insinööri toimii itsenäisenä yrittäjänä verrattuna heihin jotka ovat palkkatyössä.

            Insinööri joka ei kerjää rahaa julkiselta ja yksityiseltä sektorilta jotta voisi kehittää ja markkinoida tuotettaan on vain kertakaikkiaan tyhmä.

          3. OK, me olemme sitten tyhmiä. Emme nimittäin kerjää (emmekä ota vastaan) mitään avustuksia, vaikka sellaisia tulisi joku tyrkyttämään. Tämä on ollut periaatteemme jo vuosia.

            Samaa suosittelen kaikille muillekin. Ilmainen raha on vain haitallista, se rapauttaa työmoraalin ja ohjaa huomion aivan vääriin asioihin.

  59. Rakas Insinööri.

    Taisit sohaista ampiaisenpesää tahallaan. Olen taiteilija ja teen täysipäiväsitä työtä, jotta edes joskus olisi varaa järjestää näyttelyitä ja saada tuotokseni näytille/myyntiin. Viihdyn töissä ja en vaihtaisi sitä kerjuurahastakaan… Tämä tarkoittaa sitä, että reilun 30 tuntisen (+kurssien sisällön suunnittelu) opetustyön ohella teen kutsumustyötäni ja elän perhe-elämää. Suuri osa kolleegoistani tekee samaa. En tiedä kumpi on vaikeampi saada mainitsemasi kerjuuraha, vaiko tutkimusrahaa tieteelliseen tai teknilliseen projektiin, mutta kumpaakaan en ole saanut enkä varmaan saa.

    Mukavaa kevättä

    Petri Horttana

    ps. Ei millään pahalla, mutta huomaa ettei kotisivujenne suunnittelussa ole ollut taiteellista ihmistä mukana…

  60. Hiukan vielä tekijänoikeuksista:
    On olemassa maailmanlaajuinen patentti-järjestelmä, jossa pyörii miljardeja korvausten ja haasteiden muodoissa. Tämä on teollisuuden ja insinöörien maailma. Miksi taiteilijat evät saisi suojata omia tekeleitään copyrightilla?

    1. Unohtui mainita:

      Mielestäni tämä provokaatio on yllättävän hedelmällinen. Pistää miettimään miksi ja miten tekee taidetta ja onko siinä mitään järkeä.

  61. Emily Cheeger: Olen ammatiltani valokuvaaja/yrittäjä. Omistan kymmeniä teratavuja kapasiteetiltaan olevia ulkoisia ja sisäisiä kiintolevyjä. Et ole oikein pystynyt perustelemaan miksi minun pitää maksaa valokuvieni säilytyksestä ja varmuuskopioinnista muusikoille. Voi hyvää päivää! Minun pitäisi saada korvausta siitä että muusikoilla on mahdollisuus kopioda kuviani kiintolevylle tai tulostaa niitä valokuvatulostimilla ja skannata skannereilla.

  62. ’Mitä ns. taiteilija tekisi, jos hän toimisi kuin insinööri?’

    Täyttäisi Tekeshakemuksen.

    Suomi on maailman johtavia maita tuettujen keksintöjen ja patenttien tuottamisessa.
    Hyötysuhde syntyneeseen liiketoimintaan on puolestaan maailman huonoin.

    Keksinnöistä ja innovaatioista pitäisi saada aikaiseksi tuotteita, palveluja ja brändejä.

    Tässä avaiasemassa on muotoilu.

    Vähän mukailtu:
    ’Raha on hyödyn mittari. Jos sinulla on innovaatio jota ei voi ostaa, jakaa tai käyttää, se taitaa olla hyödytön.’

    1. Kiitos Petteri, osut kommentissasi ikävän oikeaan.

      On ihan totta, että myös (suomalainen) insinööri on todella herkästi imuroimassa kaikki mahdolliset tuet. Se laiskistaa yrittäjiä ja vääristää kilpailua.

    2. Tässä on vinha perä mutta Tekes-raha voi myös mahdollistaa paljon.
      Tässä on tullut vuosien varrella nähtyä miten rahan hakija voi hakea valtion tukemaa rahaa vain rahan hakemisen takia ns. helppona rahana. Silloin siitä ei luonnollisestikaan ole suurta hyötyä ja osoittaa jo lähtökohtaisesti hakijan laiskuutta ja opportunistista käytöstä. Tämä on myös ymmärrettävää (ilmaista rahaa lähtökohtaisesti yritetetään hakea). Kertoo toisaalta myös siitä että yrittäjä tai hakija ei oikein ymmärrä että lomakkeiden täyttäminen on harvan bisneksen kehittämisen kannalta kovinkaan järkevää toimintaa koska myös byrokratialla on vaihtoehtoiskustannus.

      Toinen vaihtoehto on nähdä Tekes jonkinlaisena alustana verkostoitumiselle ja uuden liiketoiminnan kehittämiselle. Silloin yritys myös resursoi siihen ja ”hukattu” aika nähdään investointina uuden liiketoiminnan tai tuotteen kehittämiseen. Eihän moni yritys konsultointia osta sen konsultoinnin takia vaan sen takia että saadaan porukka paikalle ja toimintaan potkua. Tällöin tietenkin konsultille maksettu palkkio pitää firman pojat kiireisenä jotta saadaan aikaiseksi näkyviä tuloksia ja tärkeälle asialle painoarvoa.

      Pointti on siinä että hakijan ambitio- ja tavoitetaso tällaiselle toiminnalle aika pitkälti määrittelee minkälaisia tuloksia on mahdollisia saavuttaa. Sen takia on olemassa erittäin huonoja Tekes-projekteja että myös aitoa lisäarvoa koko kansantaloudelle tuottaneita Tekes-projekteja.

      1. Tumpe, olet tietysti oikeassa. Huomaan vain, että kun rahoitus tulee Tekesiltä (tai mikä se nykyisin onkaan), yrittäjät suhtautuvat projektiinsa usein aika kevytmielisesti.

        Kun homma tulee ikään kuin lahjana taivaasta, sen tuloksilla ei tietenkään ole niin suurta merkitystä. Asenne on ihan toinen, jos joku kaivaa konsultin liksan omasta taskustaan.

  63. Just näin. Konsultin liksa pakottaa firman kehittämään sitä tärkeäksi katsottua juttua vähän eri tavalla ja nopeudella.
    Tekesin ajatuksena tietenkin on että tämä oppi ei jäisi pelkästään yrityksille ja konsulteille vaan leviäisi tällaisen (ehkä tehottoman) organisaation kautta (epäsuorasti) laajemmalle yhteiskuntaan. Siksi ei-firma spesifit koulutukset ovat hyödyllisiä koska ne ovat luontaisia foorumeita keskustella vertaisten kanssa samankaltaisista kehitystavoitteista. Firma-spesifissä koulutuksessa taas saadaan kohdeorganisaatiota suorempaan hyödyttävää hyötyä.

    Kysymys on tietenkin että kaikki eivät piheyksissään osta (vaikka sinänsä tarpeellista) konsulttia kehitystyötä avittaakseen. Tekesiä käytetään apuna kehitystyön ulkoistamiseen. Toisaalta kysymys lienee että jos ei ole ymmärrystä investoida liiketoiminnan kannalta tarpeellisiin juttuihin, onko firman syytäkään olla elinvoimainen?

    Valitettavasti sitä on nähnyt monesti että yrittäjät ostavat aina kulloistakin kuumaa perunaa. Jos olisivat proaktiivisia eivätkä niin jääriä niin voisivat saada oikeaa etua liiketoiminnalleen. Ja sitten ihmetellään kuinka aina tulee joku markkinahäirikkö tai että miksi hinnat ovat niin matalalla. On vaikeaa saada ylituottoja jos ei itse edes yritä kehittää mitään uutta tai olla sopivan ajoissa markkinoilla.

  64. K-ä-y-hän lukemassa internetti sivuni http://www.irene-lyytinen.com, sieltä löytyy yksi taiteilija joka ei kerjää.. avautuu varmaa sinullekin tämä suomalainen taide maailma näiden sivujen jälkeen ihan uudella tavalla, sivut on enkunkieliset, mutta eiköähän insiinöörikin sen verran enkkua osaa että niistä selvityy. Itse on sitä mieltä, että taiteilijoiden pitäisi lopettaa apurahojen hakeminen kuten yrittäjien yritystukien hakeminen, sitten päästäisiin, siihen vapaaseen kilpailuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aiheeseen liittyvät muut kirjoitukset

Crazy chemist with a failed experiment, explosion in laboratory
Jari Parantainen

Vain supertähtien tuotteistaminen unohtui

Jopa maailman tunnetuimpien gurujen asiantuntemus muuttuu rahaksi hyvin nihkeästi – ainakin, jos palvelujen tuotteistaminen unohtui. Freakonomics-kirjan toinen kirjoittaja Steven D. Levitt kertoi hiljattain omasta firmastaan, joka ei menestynyt.

Pölli tästä -blogi on ideavarkaan apaja
Jari Parantainen

Selkopuhe voitti asiantuntijan jorinan

Rooger Doodley pohti Neuromarketing-blogissaan jo kauan sitten, miksi Donald Trumpin viesti tuntuu uppoavan äänestäjiin. Uusimmassa tekstissään (Trump Surprise: Four Neuromarketing Takeaways from the 2016 Election) hän käy läpi muutamia

Pölli tästä -blogi on ideavarkaan apaja
Jari Parantainen

Karisma kumpuaa vikkelyydestä

Harvard Business Review (3/2016) kirjoitti Queenslandin yliopiston professori William von Hippelin tutkimuksesta (juu ei, nimi ei ole aprillipilaa). Tulokset kertoivat, että mitä vikkelämmin koehenkilön pää toimii,

Palvelun tuotteistaminen

Pakerratko insinöörien esimiehenä?

Tämä 120-sivuinen e-kirja neuvoo vaihe vaiheelta, miten puserrat asiantuntijoittesi osaamisesta enemmän kate-euroja tuotteistamisen keinoin.

Teoksen vinkit perustuvat Suomen kokeneimman tuotteistajan käytännön kokemuksiin sadoista insinööritalojen tuotteistusprojekteista 17 vuoden aikana.

Tuotepäällikön pelastuspakkaus

Pärähtävätkö päiväsi tulipalojen sammutteluun? Näperteletkö oikeastaan yksityiskohtien parissa? 

Tämä 73-sivuinen opas kertoo, miten pääset kiireestä eroon lopullisesti. 

 

Tilaa uutiskirjeemme!

Saat vinkit tuotteistukseen sekä uusimmat blogikirjoitukset ja asiakastarinamme. Lähetämme korkeintaan kaksi sähköpostia kuukaudessa.