Etsi kirjoituksia
Close this search box.

Ovatko suomalaiset laiskoja?

Jari Parantainen
Jari Parantainen
Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Koulutan & konsultoin. Aiheina tuotteistaminen ja hinnoittelu. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. [email protected] ✆ 050 5229 529

Talouselämä-lehti haastatteli presidentti Martti Ahtisaarta. Toimittaja kysyi, ovatko suomalaiset laiskoja. Mitä nobelisti vastasi?

Ennen kuin paljastan Ahtisaaren vastauksen, pitkästytän hetken muistelmillani 40 vuoden takaa Tampereelta. Osallistuin hiihtokilpailuihin kolmannella luokalla kansakoulussa.

Kömpelö kun olen, kaaduin aika pian syvään hankeen. Siteet menivät ihan solmuun. Kun olin vihdoin päässyt takaisin tolpilleni, kisat olivat jo ohi. Tulin viimeisenä maaliin.

Sen jälkeen en ole vapaaehtoisesti ilmoittautunut yhteenkään urheilukilpailuun. Ennen kuin viime syksynä. Ihmettelen vieläkin, miten niin pääsi käymään.

Osallistuin maastopyöräkilpailuihin. Nyt olin tulostaulukon mukaan toiseksi viimeinen perille jaksaneista 108:sta pyöräilijästä. Trendi on siis nouseva!

Mielenkiintoisinta – ja pelottavinta – oli kuitenkin se, että itsepetos ei enää auttanut. Vaikken tietenkään kuvittele olevani huippu-urheilija, kokemus murskasi kaikki illuusiot muka hyvästä kunnostani.

Joukkoa vetäneet pyöräilijät olivat aivan uskomattomia koneita tällaiseen tavalliseen konttorirottaan verrattuna.

Meillä Edisteellä on välillä havaittavissa aivan vastaavia kuvitelmia. Siis että olisimme jotenkin kovia bisnesmiehiä. Veikkaan, että kyse on harhasta. Se johtuu siitä, ettei Suomessa ole todellista kilpailua.

On tavattoman vaikea asettaa itselleen vaatimuksia, kun vertailukohta puuttuu. Elämme täällä Pohjois-Albaniassa omassa lintukodossamme ilman, että kukaan panee meitä todella lujille.

Luultavasti vain Kiinan tai USA:n markkinoille yrittävät suomalaiset myyntimiehet tietävät, mitä on oikea kilpailu.

Me lullukat pullukat kotimaassa voimme pitää pään puskassa. Maito tulee kaupasta, sähkö tunkee töpselistä ja rahaa saa seinästä. Ei meitä kukaan kiritä lähellekään huippusuorituksia.

Mihin tuo maastokisa sitten vaikutti? Kun olin selvinnyt ensimmäisestä järkytyksestä, aloin vähitellen pohtia revanssia, perkele:

  1. Koska jalat pettivät, ryhdyin kalastelemaan lihaskuntoa punttisalilta.
  2. Koska kevyt kaveri nousee mäkiä tehokkaammin kuin läski, pudotan painoani vähintään 6 kiloa viimevuotisesta.
  3. Koska rasvaprosentti ei kutistu summamutikassa, nykyisin lasken joka ainoan nielemäni kalorin.
  4. Koska energia loppui viimeksi kesken, seuraavaan kisaan starttaan reppu täynnä hiilihydraatteja.
  5. Koska jäykkäperäinen maastopyörä on toivoton kompura pahassa juurakossa, uusi fillari on nyt täysjousitettu.
  6. Koska todellinen kuntoni on vain arvailujen varassa, menen lähiviikkoina ergometritestiin.

Kaikki tämä on seurausta siitä, että puolivahingossa jouduin vertailtavaksi ja mitattavaksi.

Entä mitä presidentti Ahtisaari vastasi, kun Talouselämä-lehti (1.4.2011) jututti häntä? Ovatko suomalaiset laiskoja?

Mara vastasi näin:

”Emme me laiskoja ole. Ehkä meidän pitäisi olla kunnianhimoisempia.”

Täsmälleen! Lisäisin vielä, että kenties meidän pitäisi mitata suorituksiamme useammin. Silloin paljastuisi, miten järkyttävän vähän meillä sitä kunnianhimoa onkaan.

Mittaa ja vertaa suoritustasi, vaikka se on tuskallista. Muuten elät itsepetoksen vallassa.

* Joo, käyntikortti pitäisi uusia. Olen jättänyt siihen painetun lukeman jo kauas taakse.

21 vastausta

  1. Tästä tulee mieleen prof. Hans Roslingin esitys Aasian taloudellisesta noususta. Rosling oli ollut ruotsalaisessa yliopistossa aina ylimmässä neljänneksessä kun tenttituloksia katsottiin, mutta Intiassa tämä olikin alimmassa neljänneksessä. Mikä oli intialaisten salaisuus? Se, että he tekivät kovemmin töitä. Tenttikirjat luettiin ainakin kahdesti, tai kolmesti, tai neljästi. Ruotsissa kirjat luettiin ehkä kerran ja sitten siirryttiinkin Systembolagetin kautta viettämään iltaa. Ks. koko video https://www.youtube.com/watch?v=0PFoxJDPy5s .

    Samaan liittyy juttu, jota parikymppinen tyttökaveri Facebookissa kertoi. Tämä oli kuullut jonkun eläkeläisrouvan puhuvan lähijunassa kaverinsa kanssa, että ”kyllä se on huono miniä, kun ei edes aluslakanoita silitä”, ja ihmettei sitten, tekeekö joku niin. Tämähän kertoo melko karua kieltään siitä, että toiselle ihan ihmeellinen ja poikkeuksellinen asia oli toiselle itsestäänselvyys.

    Veikkaan, että edes pelottomuudestaan tunnetut herrat Parantainen ja Apunen eivät uskalla miettiä, mitä tämä tarkoittaa insinööribisneksille.

    Nythän kun kyse ei ole enää siitä, että eurooppalaisten pitäisi mennä Aasiaan, vaan kun ne tulevat tänne! Ja mikä pahinta, luonnonlait ovat Intiassa ja Kiinassa ihan samat kuin Suomessa. Tekniset kilkkeet toimivat ihan samoin täällä kuin sielläkin. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että intialainen ja kiinalainen insinööri voivat aivan hyvin kilpailla suomalaisten insinöörien kanssa, ihan täällä Suomessa. Ja ne ovat vielä ahkerampia ja tekevät samat hommat paremmin ja halvemmalla. Ja se on heille normaalia. Pelottaako jo?

    1. Kiitos Jussi, hyvää ravistelua!

      Näin se on, että vielä toistaiseksi olemme saaneet kökkiä täällä kaikessa rauhassa. Maamme on hyvä esimerkki siitä, että vasta tuleva kunnon kriisi pakottaa muuttumaan.

      Vaalitkin ikävä kyllä sotkevat asioita. Poliitikkojen kielet ovat nyt niin ruskeina, että tosiasioista ei voi puhua juuri kukaan. Mutta aika pian selviää hitaimmallekin, ettei meillä ole enää varaa porsastella vanhaan malliin. Ei ole ollut enää pitkään aikaan.

      Totta puhuen Ahtisaari oli turhan kohtelias. Me suomalaiset olemme myös niin helkkarin laiskoja.

  2. Jari,

    Olin aikoinaan puhujana HJK:n 100 v. valmennusseminaarissa. Minua ennen puhui Antti Muurinen. Antti kertoi Suomesta ulkomaille pelaamaan lähtevistä jalkapalloilijoista, jotka kaikki kertoivat samaa tarinaa: meininki on ihan eri, täytyy tehdä tosissaan töitä.

    Jotta kannattaa tehdä tosissaan töitä täytyy oppia jotain uutta, josta seuraa uutta ymmärrystä, uusia ajatuksia ja lopulta uusia tekoja. Toisin sanoen: kognitiivisessa systeemissä täytyy tapahtua muutos. Vaikeinta on silloin kun koko yhteisön pitäisi muuttaa kognitiotaan (puhumattakaan yhteiskunnasta).

    Minun työtäni on tuon kognition muuttaminen siten, että voittaminen (enkä tarkoita sitä mitä luulette) on, ei pelkästään tavoite vaan läsnä jokaisessa hetkessä, jossa tavoitteeseen tähtääviä asioita tehdään ja harjoitellaan.

    Mutta miksi tämä on niin h..vtin vaikea asia suomalaisille? Tämä kunnianhimo, pyrkiminen ja voittaminen? Minkälaisiin tuloksiin päästäisiin, kun energiatasoa nostettaisiin vaikka vain hiukan ja se kohdennettaisiin tarkemmin? Meikäläisten osaamismäärällä ei voi kuvitella muita kuin ihan loistavia tuloksia.

    Sano Jari, mikä meissä on se, joka estää pyrkimästä ainutlaatuiseen, upeaan ja riemuvoittoihin?

    1. Cristina, tosi paha rasti tuo hyvä kysymyksesi!

      Eräs siivousliikkeen vetäjä kertoi, että jotkut asiakkaat toivovat, että siivoojat tulisivat ihan tavallisella siviiliautolla heidän pihaansa.

      Auton kyljessä ei missään tapauksessa saa näkyä siivousliikkeen logoa tai mainoksia. Muuten naapurit tulevat kateellisiksi.

      Itse en keksi parempaa yksittäistä selitystä kuin sen, että suomalaiset oikeasti pyrkivät lannistamaan ne, joilla näyttää menevän paremmin. Ja tämähän ei ole pelkkää omaa kuvitelmaani.

      Toistan tähän otteen, joka löytyy toissapäiväisestä Hesarista. Siinä nurmijärveläinen Jorma Lindén kertoo äänestäjän mielipiteensä Kotimaa-osaston haastattelussa:

      “Lindénin mukaan verotuksen pitäisi tasata tehokkaammin tuloeroja, sillä Suomessa on liikaa ihmisiä, joilla menee todella hyvin tai ainakin liikaa ihmisiä, joilla menee todella huonosti.”

      Oli tuo miten freudilainen lipsahdus tahansa, pelkään pahoin, että aivan samalla tavalla ajattelee vähintään 5 miljoonaa suomalaista.

      Tästä tuhoisasta, lannistavasta kateuden muodosta on kyse. Kaipaisin moisen tilalle paljon enemmän sellaista kannustavaa kateutta, joka saisi ihmiset itsekin yrittämään enemmän.

      1. No juu, aivan! Jos sanoisi, että ”toivon, että Suomessa olisi paljon rikkaita ja onnellisia ihmisiä” niin heti olisi satapäinen lauma syyttämässä köyhien syrjimisestä. Miksi sellainen ajattelu ei luonnistu, jossa todettaisiin, että rikastuminen ja onnellisuus (joita voi olla kumpaakin tai vain toista) on ok, kunhan ei vahingoita toisia eikä varsinkaan sorra heikompia? Suuresti onnistuminen pitäisi olla kaikkien mielestä hieno juttu, sillä lopulta voittamisen hedelmät putoavat yhteiseen koriin.

        Erääseen lehteen on piakkoin tulossa juttu, johon pääsin vaikuttamaan siten, että häviämisen taito muutettiin voittamisen taidoksi. Halleluja! Toimittaja oli seurannut vanhempien keskustelupalstoja, joissa yleinen mielipide tuntui olevan, että lapsi pitää opettaa häviämään, sillä maailma on paha paikka ja täynnä pettymyksiä. Mutta hei! Miettikääpä tätä: sitä saa mitä tilaa ja sitä olet mitä jatkuvasti teet. Kuinka paljon aikaa ja panostusta kuluu taidon kehittämiseen? 10000 tuntia sanovat viisaat. Jos tuo määrä käytetään häviämisen taidon kehittämiseen niin saamme todella monta hyvää häviäjää tähän maahan. Paljonko meitä auttaa, jos nyökyttelemme toisillemme ”ensi kerralla menee paremmin”.

        Hyvä voittaja ei ole huono häviäjä.

        1. Eräs arvostamani toimitusjohtaja julkaisi myyjiensä tulokset firman seinälle niin, että ne päivittyivät tosiaikaisesti.

          Meni noin vuorokausi, kun listan jumbosijalla ollut myyntireiska oli tuplannut tuloksensa!

          Kun olen kertonut moisen tulosvertailun maagisesta vaikutuksesta muille toimitusjohtajille, jopa he alkavat usein hymähdellä: ”Tuo on nyt tuollaista amerikkalaisille sopivaa temppuilua.”

          Ei Suomessa saa kuulemma toimia niin, koska siitä saattaa joku pahoittaa mielensä.

          Itse en oikein keksi, kenen tuossa esimerkkini tilanteessa olisi pitänyt loukkaantua. Ei se listan viimeisenä nököttänyt myyjä ainakaan ollut. Sillä sikäli kuin tiedän, hän ei enää palannut hännänhuipuksi.

          Suomalaisia firmoja vaivaa aivan valtava palautteen pelko. Kaikki väittävät haluavansa enemmän palautetta, mutta se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa.

          Kaikki haluavat kyllä palautetta – mutta vain niin kauan kuin se on myönteistä.

          Vastaavasti useimmat esimiehet ovat aivan turhaa joukkoa, sillä he eivät uskalla antaa todellista palautetta kuin kännissä.

  3. Paitsi laiskuutta, meiltä puuttuu myös rohkeutta. Rohkeutta loistaa, eli paitsi olla hyviä, niin pitäisi osata myös näyttää siltä. Tiedän tapauksen, jossa eräs jenkkiläinen firma ryhtyi myymään ohjelmistoaan ja suomalainen kilpailija jäi toiseksi. Nyt ohjelmiston käyttöönotossa käy ilmi, että juu parasta -80 luvun sössökoodia on kaupattu ja vielä kalliimpaan hintaan kuin teknisesti edistynyt suomalainen vaihtoehto. On tietysti mahdollista että se jenkkiläinen ohjelmisto ei ehkä koskaan pyöri.

    Mutta miten on mahdollista, että parempi ja halvempi jää nuolemaan näppejään. Ei se ainakaan kielitaidosta ole kiinni?

    1. Kiitos Ville, olet aivan oikeassa!

      Aika vaikeaa on niin kauan kuin Janten laki jyrää Suomessa entiseen tapaansa. Vain todella paatuneet kovanaamat uskaltavat olla (millään tavalla näkyvästi) ylpeitä itsestään.

    2. Ville,

      Olen niin samaa mieltä! Rohkeus on sitä, että ponnistaa sisäisen esteradan aitojen yli ja venyttää omaa uskalluksen sfääriä aina uusiin ulottuvuuksiin. Ja juuri tuo, että uskaltaa näyttää hyvältä on osa sitä mielenvaikutusvoimaa joka johtaa houkuttelevaan ja vaikutusvaltaiseen olemukseen.

      Mitä pitäisi tehdä, että muutos saadaan aikaiseksi? Puoluetta ei viitsisi perustaa, raportteja ja komiteoita on jo liiankin kanssa, analyyseista ja puheista puhumattakaan.

      Olen mukana eräässä sijoitusklubissa, jossa keskustellaan sijoittamisen autuudesta. Klubi on kohtalaisen suljettu, koska jäsenet kokevat, että sijoittamisesta ei voi Suomessa puhua ääneen. Aivan käsittämätöntä – on aivan sallittua kertoa, että pistää loton vetämään, mutta ei että sijoittaa työhön, osaamiseen, resursseihin ja toimintaan?!?! Sijoittajakin muuten lopulta saa kiksit onnistumisesta ja voittamisesta, ei niinkään pankkitilin kasvusta (se on vain seuraus).

  4. Jos sinä ja Antti olisitte suuntautuneet kehittämään Edisteen omaa organisaatiota mahdollisimman hienoiksi, olisitte onnesta mykkänä, kun sanoisin, että ”olette todella onnistuneet kehittämään hienon prosessiorganisaation”. Mutta paljonko tuo auttaisi tuloksen tekemiseen? Kokemuksesta voin sanoa, että fokus organisaation kehittämiseen ei auta yhtään mitään.

    Keskustelin muutama kuukausi sitten suuren suomalaisen jalkapallopomon kanssa. Hän kehui kovasti Suomalaista Jalkapalloa. Sanoin hänelle, että suomalainen jalkapallo ei ole erityisen menestynyt. Sijaluku taisi tuolloin olla n. 80. Hän katsoi minua todella kieroon ja sanoi, että kuka nyt tilastoihin viitsii tuijottaa. No jaa, sanoin – ethän voi kieltää, että Ruotsi on menestynyt erinomaisesti jalkapallossa. Tähän suuri pomo: ”no niin ku ne on voittanu niin paljo”. Ohhoijaa…

    Palaute uppoaa vain otolliseen maaperään.

    1. Keskustelukumppanisi harrastaa aivan mainiota kehäpäättelyä! Palautetta voi väistellä ja itsepetosta harjoittaa hyvin monin eri tavoin.

      Tuosta prosessiorganisaatiosta olet varmasti aivan oikeassa. Ikävä kyllä esimerkiksi puuduttavan tylsä, mutta jostain kumman syystä hirmuisen menestynyt Tom Petersin ja Robert Watermanin vanha hittikirja In Search Of Excellence taitaa uskotella juuri päinvastaista. Sen viesti on osunut suoraan miljoonien prosessiorganisaatioelukoiden sieluihin.

      1. Niinno. Voittaminen on valmistautumisen taitoa. Että onhan se prosessi tärkeä. Ongelma tulee siinä, että jos voittaminen tai tuloksen tekeminen (kummin vain) ei ole läsnä prosessissa niin prosessi ei johda siihen mitä halutaan. Prosessi (tai muu) organisaatioelukat keskittyvät niin antaumuksellisesti sen prosessinsa viilaamiseen, että tarkoitus ja päämäärä tuppaavat unohtumaan ja prosessista tulee itsetarkoitus.

        Prosessia pitäisi kehittää palvelemaan voittamista eikä päinvastoin. Urheilussa tämä tarkoittaa, että esim. lihaskuntoa treenataan palvelemaan sitä mihin pyritään eikä vain lihaskunnon vuoksi. Miksi jääkiekossa joku kukkakepin näköinen tykittää simona maaleja kun taas se lihaskimppu ei saa edes syöttöjä osumaan kohdilleen?

        Yksi lempisitaattejani on Sun Tsun: Voittava soturi voittaa ensin ja lähtee sitten taisteluun. Häviävä soturi menee taisteluun ja yrittää kamppailla tiensä voittoon.

        1. Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Viittauksellani tarkoitan juuri tuota, että prosessien viilausbisneksestä on tullut monille itsetarkoitus jo ammoisina aikoina. Kun firman kulttuuri keskittyy siihen, todellinen kilpailuetu hämärtyy nopeasti.

          Monien kiroama valtion tuottavuusohjelma on muuten mainio esimerkki tästä. Kun suomalaiset virkamiehet ovat vaalineet prosessejaan sata vuotta, totta kai hekin sokeutuvat. He itse eivät keksi ensimmäistäkään tapaa, miten toimintaa muka voisi tehostaa.

          Jos jokin 1930-luvulla säädetty laki edellyttää virkamiehiltä jotain, sitten se on niin. Usein pykäliä on tietoisesti tai tiedostamatta tulkittu jo vuosikymmenet niin, että se työllistäisi mahdollisimman monta tyhjäntoimittajaa.

          Niinpä työntekijät eivät näe tuottavuusohjelmassa muuta ideaa kuin että väkeä on vähennettävä. Mutta samat työt on tehtävä entistä pienemmän porukan voimin. Todellista asiakkaan tarvetta tai Suomen kilpailuetua siinä syöksykierteessä ei ehdi muistella enää kukaan.

          Mittaamisen herättävästä vaikutuksesta oli esimerkki Hesarissa toissapäivänä. Suutarilan terveysaseman henkilökunta oli kuvitellut, että heidät tavoittaa puhelimitse aika hyvin.

          Kun asiakkaamme Palmia asensi terveysasemalle takaisinsoittojärjestelmän, karu totuus paljastui. Puheluja tuli joka päivä valtavasti, mutta vain aniharva soittajista pääsi koskaan läpi.

          Apulaisylilääkäri Pia Luukkonen totesi näin:

          ”Määrä oli ihan järkyttävä.”

          Mittaaminen on tuskallista, koska se tappaa illuusiot. On pakko kääriä hihat ja ryhtyä töihin. Tietämättömänä laiskottelu olisi tietenkin paljon mukavampaa.

          1. Jari! Tuohon ei voi muutakuin nauraen lisätä muistelot tulosjohtamisesta. Tuloksenteon sijaan keskityttiin pohtimaan tulos/panos ajattelua ja varsinkin niiden eroa.

            Nuorena opiskelijana kävin biokemian laitoksen kirjastossa. Piti kysyä jotain. Kirjastonhoitaja tiuskaisi, että eihän täällä saa töitä tehtyä kun te opiskelijat ramppaatte kokoajan häiritsemässä.

  5. Kysehän on nimenomaan johtamisesta ja asennemuutoksesta. Mauro Berruton aikainen Suomen lentopallo on tästä hyvä esimerkki. Kuten Christinakin totesi, palaute uppoaa vain otolliseen maaperään ja jos kuvitellaan jo olevamme riittävän hyviä(tarvitaan asennemuutos), ei paraskaan palaute(johtaminen) auta yhtään.

    Villen mainitsemaan rohkeuteen viitaten, jos pelätään liikaa epäonnistumista, niin silloin vaikea olla rohkea. Siksi ajatus epäonnistumisesta pitäisi unohtaa, huippugolfaritkin miettivät ainoastaan onnistunutta suoritusta.

    Evoluutiokin on kilpailua ja kilpailu erittäin luonnollista, kun se tuodaan mukaan bisnekseen niin silloin kuvitellaan ainoan motivaattorin olevan raha ja siksi kilpailukin Suomessa mielletään bisneksessä pahaksi asiaksi.

    1. Petteri, kiitos mielipiteestäsi!

      Tässä tullaan juuri siihen pelkurin ja rohkean eroon. Sellainen ihminen, joka ei pelkää, on tyhmä. Rohkeakin siis pelkää, mutta hän hallitsee pelkonsa. Ja se on muuten opittavissa oleva taito.

      Kuuluisa keltainen ajattelija Homer Simpson on sanonut asiasta osuvasti: “Trying is the first step to failure”. Kun asenne on pahimmillaan tuo, kannattaa pysyä koko päivä peiton alla.

  6. Tuli mieleen rakkaus lajiin, kuten urheilupiireissä sanotaan. Tähän liittyy myös harjoittelu, jota pitää tehdä niin urheilijoiden kuin insinöörin tai ekonomin siis minkä tahansa ammattilaisen!

    Palloliiton alaisuudessa toimivat juniorivalmentajat Suomen eri alueilta tapasivat vuonna 1990 tai jotain. Siellä keskusteltiin, kuinka paljon 13 – 15 vuotiaat jalkapalloilijat harjoittelevat. Pääkaupunkiseurat kertoivat junioreiden harjoittelevan ohjatusti 4 tai jopa 5 kertaa viikossa, noin kaksi tuntia kerralla, yhteensä enintään 10 tuntia. Omatoimisesti ei juuri kukaan harjoitellut.

    Palloliiton vastuuvalmentaja heitti kysymyksen lahtelaiselle juniorivalmentajalle. ”Teillähän on sen niminen juniori kuin Jari Litmanen, kuinka paljon hän ja hänen ikäluokkansa harjoittelee?”

    Tähän Jarin tunteva valmentaja: ”Niin, Jarin isä vie hänet Suurhalliin aamulla töihin mennessä puoli kasilta, josta Jari sitten meneen kouluun ysiksi. Koulun jälkeen Jari menee hallille joko yksin tai kaverien kanssa aina pallo mukanaan. Jari käy välillä kotona tankkaamassa ja illalla tulee joukkueen harjoituksiin jne.”

    Valmentaja laski viikon harjoiteluajan, jota Jarille kertyi jopa yli kuusi tuntia päivässä. Viikossa reilusti yli 30 tuntia jne.

    No, Jari oli yksi maailman parhaista ja vielä yli 40-vuotiaana yksi Suomen parhaista. Voiko tätä sanoa kunnianhimoksi vai rakkaudeksi?

    Harjoittelu tekee mestarin. Minä uskon tämän pätevän muihinkin ammattilaisiin!

    1. Lasse, kiitos mainiosta tarinasta! Monet ahkerasti harjoittelevat pitävät tosiaan loukkauksena sitä, että joku kutsuu heitä lahjakkaiksi.

      Lahjakkuuspuhe onkin kätevin tapa vähätellä onnistujan omaa panosta, sitkeyttä, tuskaa ja vaivaa. Hänhän on vain onnekas hannuhanhi, joka on saanut ilman omaa ansiotaan hyvät geenit.

      Näin ”kehuja” voi jatkaa itsepetostaan. Mitä sitä turhaa itse ahkeroimaan, kun toisilla on niin paljon paremmat lähtökohdat ja perimä.

      1. Pakko kommentoida tähän myös, että sen oikeasti lahjakkaan nuoren osa ei ole myöskään erityisen helppo. Peruskoulu-lukio-aikoinani olin matemaattisissa aineissa ikäluokkani kärkeä Suomessa, enkä ainakaan ahkeran harjoittelun tuloksena. Jälkeenpäin ajatellen harmittaa, että ennen yliopistoaikoja ainoastaan kilpailutyyppisissä tilanteissa joutui tekemään oikeasti aivotöitä pärjätäkseen – muilta osin Suomessa lukionkin oppimäärä on kautta linjan naurettavan helppo YO-kirjoitukset mukaan luettuna.

        Mutta – kun tuli aika valita jatko-opintosuuntaus, mitä tapahtuikaan? Paikallisen yliopiston matematiikan laitoksen ihmiset kävivät muiden ohella pitämässä esittelypuheensa, josta tuli selväksi lähinnä se, että kyseinen laitos kaipaa lisää opiskelijoita enemmän kuin opiskelijat laitosta. Mielenkiinnon herättelyn ja motivoinnin sijasta hommaa yritettiin myydä lähinnä vastuuntunnon ja syyllistämisen kautta.

        Yllättäen päädyinkin sitten valitsemaan opiskelulinjani harrastukseni pohjalta. Talentin (ki)innostuksen tappaminen tuntuu olevan suomalaisten erikoisosaamista.

  7. Martti Ahtisaari on hyvä esimerkki ihmisestä joka on tehnyt asioita omaan tahtiinsa ja omien nuottien mukaan – varmaan hänellekin on aikojen kuluessa sanottu että eihän tuosta mitään tule, mutta jollei yritä niin ei myöskään tule mitään. En usko että kysymys on laiskuudesta vaan uskalluksesta ja yrittämisestä, klassinen suomalainen ajattelumallihan on ”mitä muut meistä / minusta ajattelevat” – ja mitä väliä sillä on? Ajatelkoon mitä ajattelevat.

    Ja toinen klassinen suomalainen ajattelumalli on tässä keskustelussa: kun päästään toteamaan missä suomalaiset ovat huonoja niin riemu repeää keskuudessamme. Niinhän kyllä minäkin nyt teen.

    Kun Newsweek valitsi Suomen maailman parhaimmaksi maaksi, niin sitäkään ei voitu hyväksyä…

  8. Ihan pakko tulla vielä kommentoimaan tähän kirjoituksen loppuun tuota Jarin kirjoituksen urheiluosuutta. Vinkkaisin nimittäin Jari sulle ensimmäiseksi sen, että jotta selviät seuraavalta pyörälenkiltäsi seuraavan kerran vähän nopeammin maaliin, niin älä panosta liikaa noihin hiilareihin.

    Nykyään onneksi aloitetaan puhumaan jo rasvojen merkityksestä kestävyysurheilussa entistä enemmän. Ja tämä kuulemma oli tiedossa jo Lasse Virenilläkin.

    Oma kokemukseni tämän kohdalla käynnistyi siitä, kun kaksi ja puoli vuotta sitten jouduin polvileikkaukseen ja lääkäri kertoi, että unohda Tukholman maraton, koska juoksutreenit voivat alkaa aikaisintaan huhtikuun alusta. En luvannut unohtaa maratoonia, koska kavereiden kanssa oltiin päätetty, että nyt se juostaan läpi.

    Aloitin kyselemään ravinnon perään, koska päättelin, että jos en pysty treenaamaan juoksua, niin voin ainakin ravita kehoa kunnolla ennen kevään muutamaa lenkkiä ja itse maratoonia. Sain paljon apuja Harjun Jukalta (www.tahtikunto.com) ja Jukka avasi mulle tätä rasvojen maailmaa.

    Pääsin aloittamaan lenkkeilyn huhtikuun alussa ja ehdin juoksemaan ennen maratooni noin 100km. Lähdettiin kohti Tukholmaa ja samalla kun kaikki muut vetivät laivalla pastapöydästä posket turvoksissa pastaa ja keräsivät urheiluliikkeiden myyjiltä taskut täyteen geelipatukoita, niin meikäläinen veti tiskiin avokadot, kaikenmaailman vihreät, muut rasvat ja kunnon lihat. Urheilujuomana itselläni oli vettä, johon oli sekoitettu merisuolaa, hunajaa ja sitruunaa. Päätin myös ostaa täysin uudet lenkkarit vielä maratoonia edeltävänä iltana.

    Eli tein kaikki melkeinpä jokaista nykyistä suositusta vastaan. No mikä oli lopputulos? Juoksin elämäni ensimmäisen maratonin aikaan 4:26 ja keskisyke oli 138. Vuotta myöhemmin, eli viime keväänä, pääsin jo treenaamaan vähän enemmän ja aikani painui jo alle 4 tunnin, keskisykkeen pysyessä samaisena 138. Voitin muuten viime kerralla itsensä Alexander Stubin, joka joutui keskeyttämään pakin sekoamiseen. Sanoi haastattelussa, että taisi olla viimeinen hiilaritankkaus hänellä… Täytyy silti myöntää, että Stubin vaimo voitti vielä meikäläisen…

    Mitä tästä kaikesta opimme ja mitä Jari sä voit soveltaa pyöräilyharrastukseen? Kaikkea ei kannata tehdä aina sen yleisen suosituksen mukaan. Paljon parempia tuloksia saa aikaan, kun tekee sellaisia valintoja ja hyödyntää sellaisia menetelmiä jotka toimivat ja luovat parempia tuloksia. Tämä pätee niin myyntiin kuin markkinointiinkin.

    Ja jos rasva asiat kiinnostavat kestävyysurheilun kohdalla enemmän, niin ei muuta kuin googlettamaan. Brittien triathlon lehtikin jo kirjoitteli pari vuotta sitten tyyliin, että rasvalla mennään lujaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aiheeseen liittyvät muut kirjoitukset

Vinkit kriisijohtamiseen
Minna Elomaa

Nesteestä nosteeseen – TOP 10 vinkit kriisijohtamiseen

Tuotteistuksen kolme vaihetta on lupaus, lunastus ja paikkaus. Paikkausvaiheeseen päästään, jos jotain menee pieleen. Kokosin omista kokemuksistani vuosien varrelta kriisitilanteen haltuunottoon vinkit, joita olen arjessa

fossiili-3
Jari Parantainen

Valtuutetun vaarallinen johtamisvinkki

Päätä ensin tavoitteet ja vasta sitten resurssit. Jos annat resurssien ohjata tavoitteita, organisaatiosi päätyy muiden fossiilien seuraksi aika pian.

Palvelun tuotteistaminen

Pakerratko insinöörien esimiehenä?

Tämä 120-sivuinen e-kirja neuvoo vaihe vaiheelta, miten puserrat asiantuntijoittesi osaamisesta enemmän kate-euroja tuotteistamisen keinoin.

Teoksen vinkit perustuvat Suomen kokeneimman tuotteistajan käytännön kokemuksiin sadoista insinööritalojen tuotteistusprojekteista 17 vuoden aikana.

Tuotepäällikön pelastuspakkaus

Pärähtävätkö päiväsi tulipalojen sammutteluun? Näperteletkö oikeastaan yksityiskohtien parissa? 

Tämä 73-sivuinen opas kertoo, miten pääset kiireestä eroon lopullisesti. 

 

Tilaa uutiskirjeemme!

Saat vinkit tuotteistukseen sekä uusimmat blogikirjoitukset ja asiakastarinamme. Lähetämme korkeintaan kaksi sähköpostia kuukaudessa.