Talouselämä-lehti haastatteli presidentti Martti Ahtisaarta. Toimittaja kysyi, ovatko suomalaiset laiskoja. Mitä nobelisti vastasi?

Ennen kuin paljastan Ahtisaaren vastauksen, pitkästytän hetken muistelmillani 40 vuoden takaa Tampereelta. Osallistuin hiihtokilpailuihin kolmannella luokalla kansakoulussa.

Kömpelö kun olen, kaaduin aika pian syvään hankeen. Siteet menivät ihan solmuun. Kun olin vihdoin päässyt takaisin tolpilleni, kisat olivat jo ohi. Tulin viimeisenä maaliin.

Sen jälkeen en ole vapaaehtoisesti ilmoittautunut yhteenkään urheilukilpailuun. Ennen kuin viime syksynä. Ihmettelen vieläkin, miten niin pääsi käymään.

Osallistuin maastopyöräkilpailuihin. Nyt olin tulostaulukon mukaan toiseksi viimeinen perille jaksaneista 108:sta pyöräilijästä. Trendi on siis nouseva!

Mielenkiintoisinta – ja pelottavinta – oli kuitenkin se, että itsepetos ei enää auttanut. Vaikken tietenkään kuvittele olevani huippu-urheilija, kokemus murskasi kaikki illuusiot muka hyvästä kunnostani.

Joukkoa vetäneet pyöräilijät olivat aivan uskomattomia koneita tällaiseen tavalliseen konttorirottaan verrattuna.

Meillä Edisteellä on välillä havaittavissa aivan vastaavia kuvitelmia. Siis että olisimme jotenkin kovia bisnesmiehiä. Veikkaan, että kyse on harhasta. Se johtuu siitä, ettei Suomessa ole todellista kilpailua.

On tavattoman vaikea asettaa itselleen vaatimuksia, kun vertailukohta puuttuu. Elämme täällä Pohjois-Albaniassa omassa lintukodossamme ilman, että kukaan panee meitä todella lujille.

Luultavasti vain Kiinan tai USA:n markkinoille yrittävät suomalaiset myyntimiehet tietävät, mitä on oikea kilpailu.

Me lullukat pullukat kotimaassa voimme pitää pään puskassa. Maito tulee kaupasta, sähkö tunkee töpselistä ja rahaa saa seinästä. Ei meitä kukaan kiritä lähellekään huippusuorituksia.

Mihin tuo maastokisa sitten vaikutti? Kun olin selvinnyt ensimmäisestä järkytyksestä, aloin vähitellen pohtia revanssia, perkele:

  1. Koska jalat pettivät, ryhdyin kalastelemaan lihaskuntoa punttisalilta.
  2. Koska kevyt kaveri nousee mäkiä tehokkaammin kuin läski, pudotan painoani vähintään 6 kiloa viimevuotisesta.
  3. Koska rasvaprosentti ei kutistu summamutikassa, nykyisin lasken joka ainoan nielemäni kalorin.
  4. Koska energia loppui viimeksi kesken, seuraavaan kisaan starttaan reppu täynnä hiilihydraatteja.
  5. Koska jäykkäperäinen maastopyörä on toivoton kompura pahassa juurakossa, uusi fillari on nyt täysjousitettu.
  6. Koska todellinen kuntoni on vain arvailujen varassa, menen lähiviikkoina ergometritestiin.

Kaikki tämä on seurausta siitä, että puolivahingossa jouduin vertailtavaksi ja mitattavaksi.

Entä mitä presidentti Ahtisaari vastasi, kun Talouselämä-lehti (1.4.2011) jututti häntä? Ovatko suomalaiset laiskoja?

Mara vastasi näin:

“Emme me laiskoja ole. Ehkä meidän pitäisi olla kunnianhimoisempia.”

Täsmälleen! Lisäisin vielä, että kenties meidän pitäisi mitata suorituksiamme useammin. Silloin paljastuisi, miten järkyttävän vähän meillä sitä kunnianhimoa onkaan.

Mittaa ja vertaa suoritustasi, vaikka se on tuskallista. Muuten elät itsepetoksen vallassa.

* Joo, käyntikortti pitäisi uusia. Olen jättänyt siihen painetun lukeman jo kauas taakse.