Mitä vikaa tässä postilaatikkooni tupsahtaneessa valokuvaajan viestissä on?

“Käy katsomassa töitäni galleriastani [nettiosoitteesta xyz]. Jos jälki miellyttää, otathan yhteyttä.”

Entä tässä, erään toisen valokuvaajan kommentissa?

“Käsittelen siis jokaista luovuttamaani kuvaa n. 10–20 tuntia. Kuvat ovat tietysti hyviä.”

Molempia yhdistää sama ongelma. Ammattilaiset siinä tyrkyttävät laatuvirhettä*. Se taas johtuu siitä, että he eivät ymmärrä asiakkaansa tarpeesta tuon taivaallista.

Hyvän laadun määrittelee nimittäin tilaaja. Se ei ole palvelun tai tavaran toimittajan tehtävä lainkaan.

Kuitenkin valokuvaajat ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että laatu liittyy vain itse kuvan teknisiin ja taiteellisiin ominaisuuksiin. Kaikki on hyvin, kun sommittelu on sopivan rock, valotus kohdallaan ja tarkennus onnistui.

Näkökulma on aivan sama kuin Nokian insinöörillä vuonna 2007. Applen iPhone oli teknisesti onneton verrattuna suomalaiseen huipputuotteeseen. Romu mikä romu. Kukaan ei nähnyt mitään syytä valpastua.

Esimerkkejä vaarallisesta yksisilmäisyydestä tulee vastaan jatkuvasti. Turkulainen ortopediguru Sakari Orava täräytti pari vuotta sitten näin:

“Toki laatu on laaja käsite, mutta välillä kriteereissä mennään nippeleihin, joilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen työn kannalta. Unohdetaan todelliset laatuasiat, eli diagnosointi ja hoito – kaikki muu on täysin sivuseikkaa. Jos verhot ovat väärän väriset tai vihreä pyjamanpaita yhdistetty punaisiin housuihin, se ei merkitse mitään. Epäolennaiseen keskittyminen jaksaa harmittaa tällaista vanhaa kirurgia.”

Jokaisen tuotteistajan kannattaa tutkia Oravan lausuntoa tarkasti. Mielestäni se huokuu suomalaiselle asiantuntijalle tyypillistä, palkanmaksajaansa vähättelevää asennetta.

Nimittäin jos rumat verhot ovat potilaan mielestä laatuvirhe, silloin ne todella ovat sitä. Oravan mielipide ei muuta tosiasiaa miksikään.

Historiassa toistuu kerta toisensa jälkeen sama ilmiö: entisiä ilmiselvästi huonompi tuote tulee ja jyrää vanhat laatutoimittajat lakoon.

Aikanaan Xeroxin insinöörit naureskelivat, kun Canon toi (amerikkalaisten näkökulmasta teknisesti säälittävät) henkilökohtaiset kopiokoneensa markkinoille. Pian japanilaiset kaappasivat koko kopparibisneksen.

Ikea nappasi “surkeilla romuillaan” suomalaisesta huonekalumarkkinasta kolmanneksen saman tien, kun se vihdoin pääsi rantautumaan maahamme vuonna 1996.

Paatuneet hifistit vinkuvat vieläkin, ettei MP3-soittimella voi kuunnella musiikkia. Suhiseva ja napsuva vinyylilätty on parempi.

Valokuvaajat eivät tunnu tajuavan, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Miljoonat maallikot räpsivät matkapuhelimillaan kuvia kaikesta mahdollisesta ihan itse. Tuloksena on ammattilaisen näkökulmasta järjetön määrä kammottavaa paskaa.

Silti kuppaiset kuvat kelpaavat. Tavallinen ihminen määrittelee laadun toisin. Huono on uusi hyvä.

Yhä useammin otos saa olla epäterävä, väärin valottunut suttu. Tärkeämpää on se, että oikea hetki, muisto ja tunnelma jäi talteen. Sitä paitsi huono kuva näyttää aidolta. Siitä ei tule mieleen valheellinen, lavastettu poseeraus.

Päädyin siihen, etten tule löytämään riittävän huonoa valokuvaajaa Noste-iltalento-palvelumme hovitoimittajaksi. Korvaan ammattikuvaajan lentoemännällä.

* Myös ylilaatu on laatuvirhe.

Sakari Oravan lausunto on lainaus Talouselämä-lehden (1.10.2010) välissä julkaistusta LAATU-liitteestä 2/2010.