Hesari harjoitti taas eilen (5.10.2012) lievää törkeämpää tekstimainontaa. Se haastatteli samaan firmaan kuuluvan tv-kanavan (Nelosen) uusia toimittajia.
Silmääni pisti, miten samalla tavalla sekä 47-vuotias Niina Hyrsky että 43-vuotias Katja Ståhl vastasi kysymykseen ”Miksi halusitte Nelosen uutisankkureiksi?”.
Niina Hyrsky: ”Mutta sitten ajattelin, että jos tämänikäiselle naiselle tulee tällainen tarjous, josta on mahdollisuus oppia ja samalla tehdä myös toimittajan työtä ja juttuja, niin ilman muuta.”
Katja Ståhl: ”Sitten yksi kaverini sanoi, että kelaa, minkä ikäinen olet ja kuinka usein sulle tulee tuollaisia tarjouksia.”
Molemmat siis kertoivat, että hiukan yli nelikymppisenä he ovat mielestään ikäloppuja kehäraakkeja.
Kumpikin katsoi pelastautuneensa turvasatamaan, kun sellaista heille vielä vanhuuden partaalla armollisesti tarjottiin.
Jäin pohtimaan, mistä moinen alistunut terminaaliasenne saattaisi olla peräisin.
Yksi mahdollinen syy on yleinen ilmapiiri. Tiedotusvälineet – tai ainakin lehtien yleisönosastot – toitottavat jatkuvasti sitä, miten yli viisikymppisten on mahdotonta löytää uusia töitä.
Olisiko näin syntynyt itseään ruokkiva kierre? Monet hokemat tuppaavat muuttumaan todeksi.
Yhä nuoremmat alkavat pitää itseään vanhoina. Se lietsoo tappiomielialaa. Ikä on aina myös asennekysymys.
Fyysisestä tai henkisestä rappiosta ei voi olla kyse. Etenkin suomalaisen naisen keskimäärinen elinikä ryntää vauhdikkaasti kohti satasen haamurajaa.
Sitä paitsi tulemme näkemään jo lähivuosina, että eläkeikä on pakko nostaa 70 vuoteen. On aivan samantekevää, mitä demarit ja ay-pamput siitä tuumivat. Muuten mikään raha ei riitä.
Olen nyt 51-vuotias. Ajattelen muuttuvani viikko viikolta arvokkaammaksi bisnesmielessä. Ehkä opin uusia juttuja entistä hitaammin, mutta opin kuitenkin.
Harmaantuvista hiuksista on ainakin asiantuntijatehtävissä myös etua, koska ikä tuo auktoriteettia.
Jos asiakas ei osta palvelujani, en vain ole osannut dollarisoida tuottamaani hyötyä riittävän uskottavasti. Turha siitä on syyttää mailimittaria tai muita ulkoisia syitä.
Vaikka mistä sitä koskaan tietää. Ehkä alan jo parin vuoden kuluttua jauhaa vanhoja sotajuttuja ja horista muutenkin sekavia.
Jos puhut itsestäsi kuin vanhuksesta, asiakkaasi alkavat pitää sinua vanhuksena.
6 vastausta
Ray Kroc (1902-1984) oli yli viisikymppinen pirtelökonemyyjä törmätessään McDonaldin veljeksiin. Veljekset empivät bisneksen laajentamista mutta Ray näki heti potentiaalin ja hankki franchising-oikeudet, avasi ensimmäisen ”oman” Mäkkärin 1954, laajensi ja osti viimein vuonna 1961 koko yrityksen McDonaldin veljeksiltä itselleen.
Ray Kroc oli kuusikymppinen ukko McDonaldsin aloittaessa ilmiömäisen laajenemisen globaaliksi toimijaksi ja pysyi remmissä pitkälle yli 70-vuotiaaksi.
Aika hyvin meikäläisittäin ikälopulta rahjukselta.
Kun suomalainen pomo ei palkkaa yli 50-vuotiasta, hänellä saattaa olla siihen vissi syy. Itseään ikäloppuna pitävä jäähdyttelijä on usein karmea kulugeneraattori, jonka asennevamma on parantumaton: jonkun kuuluu järjestää hänelle leppoisa loppu(työ)elämä.
Varmaan tuo itsensä vanhaksi kokeminen on kiinni alasta. On bisneksiä, joissa tuotto saadaan naamalla. Heti kun pärstävärkki alkaa rupsahtaa, joutuu tarttumaan ihan mihin tahansa työtarjoukseen. Televisiokasvon ura on kai ulkonäkövetoista ainakin jossain määrin.
Sen sijaan asiantuntijabisneksessä ikä on ilman muuta valtti – kunhan lisäksi pystyy osoittamaan, että on pysynyt kehityksen kärryillä.
Tässä juuri harmittelin kampaajalla, että päänahkani puskee valitettavasti yhä vaaleanruskeaa. Kampaajan mukaan olen ainoa hänen tietämänsä 36-vuotias, joka odottaa harmaita. Jos niitä ei pian ala tulla, aion värjätä rastani.
Onneksi uskottavuutta saa purkista.
Ainakin naiset näyttävät itse ajattelevan, että heidän naamansa rikkovat kamerat!
Ei voi mitään, että tuli mieleeni Seija Sartin mainio kirjoitus ”Naiset tekevät sen itse” (HS Kuukausiliite 5/2008).
Juu, kyllä naiset uskovat voimakkaammin nuoruuden autuaaksitekevään voimaan. Sitten kun siihen vielä yhdistää ammatin, niin käytännössä tv-työtä tekevät naiset pitävät nuoruutta tärkeämpänä kuin asiantuntijatyössä olevat miehet.
Seija Sartti on loistava. Vaikka osa julkkisrepliikeistä oli vähän tarkoitushakuisesti kaivettu esiin, kokonaisuus oli silti vastaansanomaton. Tästä teemasta täytyykin postata tänään.
Yksi asia, mikä iässä pelottaa on – taas kerran – epävarmuus. Minulla tuntuu olevan hyvin vähän sanottavaa näihin blogeihin 🙂 Kaksikymppisenä sitä ajattelee, ”mitä minulla nyt voisi olla tarjota, kun ei ole työkokemusta.” Kolmekymppisenä miettii, että ”Kyllähän nuo muut tekijät osaavat asiansa paremmin.” Neljänkympin jälkeen iskee paniikki, että ”Opettelinkohan oikeita juttuja, kävinkö oikeita kouluja, referenssit ei kelpaa” yms. jne. – Tai näin siis kolmekymppisen mielestä varmaan voisi kuvitella jonkun kymmenen vuotta minua vanhemman ajattelevan 🙂 Työpaikka on helppo mieltää turvasatamaksi, jos kuvittelee olevansa tuuliajolla.