Lounastin vanhan tuttavani kanssa. Ari Iskanius on yksinyrittäjä, joka konsultoi autoliikkeiden johtajia ja kouluttaa heidän myyjiään.

Olen aina ihmetellyt, miten autokauppiaan rukkaset putoavat heti, kun hän on luovuttanut pirssin käyttööni. Miksi joudun vuosikaudet asioimaan vain yrmyopistosta valmistuneiden huollon työnjohtajien kanssa?

Ari tiesi vastauksen. Hän oli nimittäin ehdottanut automyyjälle, että tämä voisi sopia huolloista asiakkaidensa kanssa suoraan. Näin syntyisi luonteva tilaisuus pitää yhteyttä säännöllisesti.

Myyjä oli vastannut tyrmistyneenä, että ei nyt helvetissä!

“Silloinhan kaikki alkaisivat vinkua minulta autoja koeajolle joka kerta, kun asiakkaan oma pirssi on verstaalla rassattavana!”

Kun Arin huimaus oli hellittänyt, hän esitti kainon kysymyksen:

“Eikö tämä liikkeenne ole nimenomaan yrittänyt keksiä tuhatta ja yhtä keinoa, joiden avulla saisitte ihmiset kokeilemaan uusia mallejanne?”

Keskustelu ei johtanut muutoksiin. Myös johtajat pitivät ajatusta aivan älyttömänä. Kierot asiakkaat kuulemma käyttäisivät tilannetta heti hyväkseen.

Autokauppias aprikoi, että hänellä on vain kolmenlaisia kollegoja: niitä, jotka osaavat laskea ja niitä, jotka eivät osaa.