Yritin ajaa keskeneräisen rakennuksen parkkihalliin. Tallin ovi pysyi kiinni. Ei auttaneet seesamit eikä sadan desibelin kiroilu.

Peruutin ramppia ylämäkeen. Pian tömähti.

Kotteroni takaikkuna oli kieltämättä tanakasti kurassa. Eikä insinöörinpenteleen nikkaroima peruutustutka jaksanut noteerata keskisuuren majakan kokoista lippuautomaattia lainkaan. Onneksi uhrikseni päätyi vain hengetön peltiheikki.

Kun pääsin toimistolle, autokaupan värväämä telemarkkinoija soitti. Hän aloitti puhelunsa juuri niin kuin Celectuksen toimitusjohtaja Mika Aittamäki kertoo Ville Tolvasen blogissa.

“Onko huono hetki?”

Teki mieli tokaista, että mitäpä luulisit. Ja että kaikkein viimeiseksi haluaisin rupatella autoista juuri nyt.

Humanitäärisistä syistä kuitenkin jupisin vain jotain epämääräistä. Mutta soittajan seuraava kysymys vasta mahtava olikin:

“Me lähetettiin bisnemalleista esite tuossa muutamia viikkoja sitten. Tuliko se perille?”

Jouduin tunnustamaan nolona, ettei kirje ollut osunut tutkaani (äh, jostain syystä tuli tutka mieleen).

Entä sitten?

No sitä vain, että miten itsetuhoinen puhelinmyyjä voi olla? Kuinka keskustelun olisi tarkoitus jatkua, jos asiakas ei ole noteerannut jotain satunnaista paskapostia?

Ei sitä mersukauppiaskaan ollut miettinyt.

Puhelimesta hyökyi korvia raastava äänettömyys, kun myyjä yritti etsiä hätätietä. Hän oli ihan itse maalannut itsensä nurkkaan.

Lopetin yhä kiusallisemmaksi ajautuneen “keskustelun” niin nopeasti kuin kehtasin.

Taas kerran telemarkkinoija oli jättänyt käsikirjoituksensa puolitiehen. Kannattaisiko ottaa huomioon esimerkiksi sellainen kohtalaisen yleinen mahdollisuus, että asiakas vastaa kysymykseen kieltävästi?

Tällaiset episodit vahvistavat käsitystäni, että puhelinmarkkinoinin aika on ohi. Vielä jonain päivänä naureskelemme menneille vuosikymmenille, jolloin joku saattoi noin vain soittaa ja ryhtyä tyrkyttämään.

Hyvä myyjä miettii etukäteen, miten hän reagoi kieltävään vastaukseen.