Lauantaina nousin kuudelta, kävin pisulla & pesulla ja heitin maastopyörän autoni peräkonttiin.

Pakkasin mukaan myös työkalupakin, huoltopukin, pyöräilylehtiä, akkukäyttöisen painepesurin, laatikollisen imelää geeliä ja vaikka mitä.

Puin Goren piukean pyöräilytakin. Suuntasin pirssini keulan kohti Mäntyharjua.

Perillä tapasin parikymmenpäisen porukan matkailuyrittäjiä. Paikallisen elinkeinoyhtiön projektipäällikkö Piia Mäkilä oli masinoinut tuotteistuskoulutuksen.

Emme kuitenkaan aikoneet katsella kaavioita tai jorista akateemisista periaatteista.

Sen sijaan tarkoituksemme oli tuotteistaa pian valmistuvaa, yhteensä yli 120 kilometrin pituista maastopyöräreittiä, joka kulkee Mäntyharjun ja Repoveden kansallispuiston alueella. Raahasin pyörän ja muut rojut seminaaritilaamme.

Sattui nimittäin niin somasti, että olen itse mäntyharjulaisten yrittäjien kohderyhmää. Hetken arpomisen jälkeen he olivat jo saaneet selville, mikä on tällaisen ikälopun maastopyöräilijäksi itseään kuvittelevan pahin ongelma.

Eniten jyrsii tietenkin tylsyys. Samoja kotiseutuja on tylsä sahata vuodesta toiseen. Uusille hienoille reiteille on loputon kysyntä.

Miltä Mäntyharjun pitäisi vaikuttaa uusia polkuja metsästävän pyöräiljän vinkkelistä? Törmäsimme heti näkökulmaan, joka vaivaa tuotteistajia usein.

Miten ihmeessä olisi mahdollista keskittyä vain yhteen kohderyhmään? Paikkakunta vilisee kesäisin myös melojia ja patikoijia. Puhumattakaan tuhansista mökkien asukkaista ja heidän perheenjäsenistään.

Paasasin suu vaahdossa, että kaikille kaikkea -tarjonta ei taatusti tule toimimaan. Tuloksena olisi vain tavallinen ei paljon mitään kenellekään -limbo.

Toisaalta asiakasryhmät eivät sulje toisiaan automaattisesti pois. Ruokaa, majoitusta ja muita palveluja tarvitsevat sekä pyöräilijät että melojat.

Seuraavaksi listasimme isoja ja pieniä asioita, jotka tekisivät Mäntyharjusta maastopyöräilijän taivaan:

  • Reitin on oltava pitkä. Reilusti yli sadan kilometrin lenkki on sellainen, että siihen pärähtää koko päivä kovakuntoiseltakin polkijalta.
  • Pyörävuokraamo tuskin on  oleellinen. Tosiharrastajat toisivat oman kaluston mukanaan.
  • Korjaamo tai ainakin varaosaliike sen sijaan olisi hyvä juttu. Jostain olisi löydyttävä vararenkaita, ketjuja, vaijereita sun muita kilkkeitä.
  • Majoituspaikan tarjoamat työkalut ja huoltopukki olisi kova juttu. Samoin laatikollinen kertakäyttöisiä kumihanskoja (eipä kikatella!).
  • Entä missä kuraiset fillarit voisi pestä? Saisiko ajokit jonnekin yöksi varmaan talteen?
  • Voisiko majapaikan yöpöydällä odottaa pino maastopyöräilyyn keskittyneitä lehtiä?
  • Saisiko paikallisesta kaupasta energiageeliä tai muuta taskuun tai reppuun mahtuvaa evästä?
  • Löytyisikö huoneesta pussillinen juomapulloon tarkoitettuja mineraalitabletteja?

Päivän aikana tuli puheeksi myös toinen tavallinen hidaste. Olisiko uutta reittiä mahdollista markkinoida ennen kuin se on kokonaan valmis?

Itse olen sitä mieltä, että tietenkin voi. Tulevasta tuotteesta kannattaisi pitää meteliä kuukausia, jollei vuosia etukäteen. Muuten hyvää myynti- ja markkinointiaikaa valuisi hukkaan aivan turhaan.

Päivän lopuksi pohdimme sitä, miten pyöräilijät löytäisivät Mäntyharjun alun perin. Päädyimme aika ilmeiseen ratkaisuun, että netti olisi kaikki kaikessa. Semminkin, jos asiakas on venäläinen tai vielä kauempaa ulkomailta.

Kumihanskat eivät maksa paljon mitään. Mutta ne kertoisivat vieraalle, että yrittäjä on todella miettinyt hänen näkökulmaansa.