Eilen aamulla oli tuskaista punnertaa punkan pohjalta. Vatsaa väänsi. Ohimoa kiristi.

Ei ollut krapula. Ei noidannuoli. Ei orastanut vesikauhu, keripukki tai paiserutto.

Silkkaa kauhua se oli. Halusin olla jossain kaukana, vaikka Jemenissä panttivankina. Olin nimittäin lähdössä kertomaan asiakkaalleni totuuden.

Toimeksiantajani tuotekehitys oli törmännyt seinään. Neljä vuotta ja monta miljoonaa oli palanut. Tuote oli viittä vaille valmis, mutta ostajia ei löytynyt. Rahoittajat olivat vetäytymässä.

Niinpä lupasin muutamia viikkoja sitten, että etsisin projektille uuden suunnan.

Haastattelin tilaajani johtajat. Tutkailin rapakon taa, sieltä usein pilkistää muun maailman tulevaisuus jo vuosia etukäteen.

Juttelin asiantuntijoiden kanssa. Kuulin tutkimuksista, jotka porautuivat kuluttajien arkeen. Yritin löytää piilossa vaanivan tarpeen, johon iskisimme.

Idean tulevaisuus näytti päivä päivältä synkemmältä. Lopulta oli uskottava.

Tuote on teknisesti hieno. Mutta kukaan ei tarvitse sitä.

Olen pakertanut tuotteistajan hommia 12 vuotta putkeen. Ensimmäistä kertaa jouduin nostamaan kädet pystyyn. Mielestäni koko bisnes pitäisi ajaa alas heti. Hyvää rahaa ei pitäisi heittää huonon perään.

Toimeksiantajani odotti siis strategiaa, joka johtaisi menestykseen. Sen sijaan päätin kääntää peukalot kohti kanveesia.

Ei sellaista viestiä ole mukava viedä. Entä jos olisin väärässä? Jokaisella meistä on sokeat pisteemme. Mikä jumala minä muka olen?

Kyse oli sentään asiastaan innostuneiden ihmisten työpaikoista.

Eilen esittelin havaintoni. Kerroin perusteluni. Lopuksi ehdotin niskalaukausta.

Viestini ei tietenkään ollut lainkaan se, jota yleisöni oli toivonut. Taatusti järkytin. Toisaalta jokainen tiesi, että rokon reunalla oli kiikuttu jo jonkin aikaa.

Tuntia myöhemmin yksi johtajista soitti. Hän jutteli joistain munista ja kiitti rehellisyydestä.

Asiantuntijan tehtävä on olla jotain mieltä – ja perustella näkemyksensä.