Vielä nelikymppisenä olin aivan mahdoton kitupiikki. Saituus on ankea itsekkyyden muoto, joka ilmeisesti kumpuaa turvattomuuden tunteesta.

Toki säästäväisen ja itaran ihmisen raja on epäselvä. Saita näyttää kuitenkin menevän pihistelyssään helposti niin pitkälle, ettei siinä lopulta ole taloudellista järkeä.

Kun JET rakensi aikanaan ensimmäisen kylmän asemansa Espooseen, avajaisiin saapui saitureita tarjousbensan perässä Riihimäeltä asti. Alennus ei mitenkään voinut kattaa matkakustannuksia.

Monia pihejä yhdistävä tekijä näyttää olevan se, ettei heidän oma aikansa maksa mitään. Mikään ponnistus ei ole liikaa, jos vain pennit venyvät.

Jokainen tuntee jonkun saiturin. Hän ei koskaan tarjoa illallista, mutta putkahtaa heti paikalle, kun joku muu lupaa maksaa viulut. Hän on viimeinen, joka tarjoutuu jakamaan kustannuksia.

Saituri pitää itsestään selvänä, että juuri hänen kuuluu saada alennusta aina ja kaikkialla.

Kitupiikki kuolee mieluummin janoon kuin maksaa jenin senttiä (edes Hans Välimäen) hanavedestä.

Kun saituri on kerran saanut otteen jostain tavarasta, hän ei luovu siitä enää koskaan. Hänen talonsa ja tonttinsa pursuu joutavaa roinaa, koska “tuotakin putkenpätkää voi joskus vielä tarvita.”

Tiettyyn rajaan saakka itsekkyydellä saattaa olla geneettinen tausta. Eräs tanskalainen tutkimus kertoo, että miespuoliset toimitusjohtajat muuttuivat kitsaammiksi, kun he saivat lapsia.

Kun johtaja sai pojan , hän alkoi suhtautua nuivasti palkankorotuksiin. Tuore isä tiukensi nimenomaan miespuolisten työntekijöidensä palkkalinjaa. Tytär ei vaikuttanut hänen käytökseensä yhtä paljon, etenkin jos kyse oli esikoisesta.

Todennäköisesti saituudella on kielteisiä terveysvaikutuksia. Pihistely näyttäisi lisäävän stressihormonien eritystä. Se taas viittaa siihen, että saituri häpeää käytöstään ainakin alitajuisesti.

Entä onko itaruus jotenkin köyhien ongelma? Olisi luontevaa olettaa, että saituus iskee helpoiten, kun tili on tyhjä.

Tiedemiehet väittävät päinvastaista.

Ihminen muuttuu vain itsekkäämmäksi, kun hän saa valtaa tai sosiaalinen asema paranee. Heikoimmassa asemassa olevat lahjoittavat vähistä rahoistaan suhteellisesti eniten.

Jopa pelkkä rahan ajatteleminen näyttää muuttavan koehenkilöitä kitsaammiksi.

Entä voiko saituudesta parantua?

Olen itse elävä esimerkki siitä, että ainakin joskus ongelman voi saada kuriin.

Oletetaan, että itaruuden määrää voisi arvioida asteikolla nollasta kymmeneen. Kaikkein pahin tuntemani kitupiikki saisi arvosanaksi ehkä ysin.

Pihistely oli selkeästi hänen lapsuudenkodistaan peritty elämäntapa. Ajatukset pyörivät koko ajan säästämisen eri keinoissa. Mutta tuttavani ei näyttänyt olevan vielä laitoshoidon tarpeessa.

Itse ylsin pahimmillani ainakin kuutoseen, mikä on kaikkea muuta kuin mukava asia. Nykyisin sijoitun saituusasteikolla ehkä kakkosen tienoille. En ole siis aivan terve, mutta muutos on selkeä.

Millaista hoitoa kitupiikki voisi kokeilla?

Yksi hyväksi havaittu terapiamuoto on aika yllättävä: saiturin täytyy jakaa omaisuuttaan muille.

Tutkimusten perusteella pienetkin lahjoitukset helpottavat itaruuden tuottamaa stressiä. Mutta tiedän toki kokemuksesta, että kuurin alkuvaihe saattaa olla tuskallinen.

Luultavasti juuri pitkäaikainen siedätyshoito on saanut omankin itaruuteni kuriin. Luopuminen on niin palkitsevaa, että tunne selättää saituuden taustalla vaikuttavat voimat reilusti.

Saituus on ikävä vitsaus. Mutta vaivasta on mahdollista parantua. Hoitokeino on yllättävän yksinkertainen.