Asiakkaani kertoi isästään, joka kauppaa eläkepäiviensä ratoksi koivuhalkoja. Paikallinen huoltoasemayrittäjä ehdotti, että papparainen pussittaisi puitaan myös hänen myytäväkseen.

Eläkeläinen innostui, kun hän kuuli bensiksen tarjouksen. Hän saisi muutamasta pienestä halkonipusta yhtä paljon rahaa kuin siihen saakka koko peräkärryllisestä!

Mutta sitten halkomaakari tuli kysyneeksi, mitä huoltoaseman hintalapuksi tulisi. Kävi ilmi, että yrittäjän perkele aikoi myydä kapulat autoilijoille tuplataksalla ostohintaan verrattuna.

Pappa perui koko diilin. Hän ei suostunut törkeästi ryöstettäväksi.

Se ei enää merkinnyt mitään, että hän olisi itsekin tienannut paljon entistä enemmän.

Tekniikka & Talous -lehdessä (11.10.2013) oli juttu Rfid-seuranta vaatii yhteistyötä. DI Ville Hintikka oli tutkinut väitöskirjaansa varten, miksi tuo radiolla toimiva tunnistustekniikka ei tunnu yleistyvän sitten millään.

Jutun lopuksi toimittaja uteli, mikä oli mahdollisesti yllättänyt tutkijamme. Vastaus ei yllättänyt:

“Ulkopuolisen näkökulmasta melko vähäpätöiset tekijät vaikuttivat siihen, ettei tekniikkaa päätetty ottaa käyttöön. Yritykset esimerkiksi pelkäsivät, että toinen toimitusosapuoli hyötyy enemmän tai yritys joutuu riippuvaiseksi toisesta osapuolesta.”

Hintikka on tyypillinen insinööri sikäli, ettei arkipsykologia kuulu hänen vahvuuksiinsa. Muuten hän ymmärtäisi, ettei liikehenkilön sisuksia raastava kateus todellakaan ole mikään “vähäpätöinen tekijä”.

Kaiken maailman joutavilla tuottolaskelmilla on pyyhitty hanurit, kun tutkimukseen osallistuneet johtajat ovat alkaneet jakaa kakkua halkokauppiaan tavoin. Totta kai bisneksen tärkein periaate on estää muita hyötymästä minun kustannuksellani.

Väitän, että alvariinsa ylistetty verkostoituminen on vain joidenkin ituhippi-idealistien päiväunta. Se ei yksinkertaisesti voi toimia, jos jokainen osapuoli haluaa aina eniten.

Epäitsekäs suomalainen bisnesmies on harvinainen kuin askeesissa kökkivä eläkeyhtiön johtaja.