Etsi kirjoituksia
Close this search box.
Pölli tästä -blogi on ideavarkaan apaja

Teatteriväki ei usko tuotteeseensa

Jari Parantainen
Jari Parantainen
Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Koulutan & konsultoin. Aiheina tuotteistaminen ja hinnoittelu. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. [email protected] ✆ 050 5229 529

Paavo lähetti vinkin. Ylen Strada-ohjelmassa oli käsitelty kiinnostavaa aihetta:

Pitäisikö huonosta kulttuurituotteesta saada rahat takaisin?

Toimittaja Ivan Puopolo kysyi hyvän kysymyksen. Miksi teatteri tai elokuvateatteri ei voisi tarjota yhtä hyvää asiakaspalvelua kuin kuluttajakaupat?

Gigantti, H&M, Ikea ja monet muut yritykset tarjoavat vaihto- ja palautusoikeutta, vaikkei tuotteessa olisi mitään vikaa.

Puopolo lähetti kyselyn kuudelletoista teatterinjohtajalle:

”Olisitteko valmiit siihen, että tyytymätön katsoja saisi väliajalla poistua näytelmästä, missä tapauksessa hänelle palautettaisiin lipun hinta takaisin (kokonaan tai osittain)?”

Vain puolet kiireisistä teatterinjohtajista ehti vastata. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kieltäytyivät palauttamasta asiakkaansa rahoja.

Useimpien selitys oli mahtava: he eivät voi tietää, miksi katsoja oli tyytymätön!

Puopolo iski heti vastapalloon:

Mitä väliä sillä on, miksi katsoja on tyytymätön!?

Ei Gigantissakaan kysytä, miksi asiakas on tyytymätön, kun hän palauttaa ostamansa telkkarin liikkeeseen.

Seuraavaksi Espoon Kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen pääsi ääneen. Hänen mukaansa ”kysymyshän on provokatoorinen ja populistinen.”

Monen yritysjohtajan tapaan hän perusteli kielteistä linjaansa kustannuksilla. Näyttelijät näyttelevät, vaikka osa yleisöstä poistuisikin. Heille olisi kuitenkin maksettava samat palkat.

Mielestäni Helmisen vähättelevä vastaus paljastaa, miten halutonta teatteriväki on ottamaan vastaan todellista asiakaspalautetta.

Toimittaja Puopolo löi löylyä kiukaalle. Helminen siis pelkäsi kassavirtansa puolesta. Johtuiko se siitä, että katsojien tyytymättömyys on tiedossa?

Helmisen mukaan kyse ei ollut siitä, vaan että tämä nykyinen on ”järkevä ja yleismaailmallinen käytäntö”. Toisin sanottuna hän parkaisi koiruuksista narahtaneen pikkupojan tapaan, että ”oli siellä piparipurkilla muitakin”.

Helsingin Kaupunginteatterin ohjaaja Kari Heiskanen oli vielä neuvottomampi. Hänen ajatuksensa harhailivat likimain näin:

”Kyllä tässä nyt itsekin luotetaan näytelmiin. Ei ole kyse siitä, että rahat pitää antaa takaisin. Kyllä tämä on ihan laatutavaraa, jota täällä suolletaan. Ei tämä ole mikään varsinainen ongelma.”

Heiskanen osaa kyllä näytellä jämerää johtajaa tosi hyvin. Mutta en ehkä päästäisi häntä oikeiden asiakkaiden kimppuun.

Ainoa rahojen palauttamiseen suostunut oli Porin Teatterin johtaja Patrik Drake. Hän väitti putiikkinsa tuottavan niin hyvää teatteria, ettei kukaan lähde kesken esityksen.

Tosin kun Drake mietti tarkemmin, hänenkin perustelunsa lässähtivät. Suomalainen katselija on kuulemma niin häveliäs ja kohtelias, ettei tämä kehtaa lähteä kesken esityksen. Ja vaikka joskus niin käykin, karkuri ei kehtaa tulla pyytämään rahojaan takaisin.

Puopolo esitti tiukan kysymyksen. Voisiko Drake luvata, että seuraavassa ensi-iltaan napsahtavassa näytelmässä olisi rahat takaisin -takuu?

Drake alkoi kiemurrella. Lopulta hänkin vastasi kuin suomalainen edustusurheilija:

”Yritän parhaani, sanotaan näin.”

Ohjelman päätteeksi Ivan Puopolo reklamoi Musiikkitalon konsertista, jossa hän kuuli laulajan äänen vain puolet ajasta. Saisiko hän rahansa takaisin lipusta, joka oli maksanut 22,50 euroa toimituskuluineen?

Helsingin Musiikkitalon johtaja Katja Leppäkoski liittyi jonon jatkoksi. Hän väisteli vastuuta, kiitti palautteesta ja lupasi välittää terveiset konsertin järjestäjälle – eli Helsingin kaupunginorkesterille.

Jos myyjä uskoo tuotteeseensa, tietenkin hän uskaltaa antaa sille tyytyväisyystakuun.

33 vastausta

  1. Naulan kantaan! Teatteriesimerkistä tulee mieleen n. 10 vuoden takainen keskustelu erään yliopistokaupungin ylioppilasteatterin johtohahmon kanssa. Taiteilija valitteli kapakassa kaljapäissään, että heidän pitäisi saada ylioppilaskunnaltaan taikka kaupungilta enemmän tukea toiminnalleen. Minä totesin, että minusta olis myöskin kiva, että joku muu maksaisi mun harrastukset ihan viimeisen päälle.

    ”Mitä tarkoitat?” No lähinnä sitä, että miksi ette tee semmosia numeroita, jotka kiinnostaisi maksavaa yleisöä.

    ”Ei me olla mikään speksi. Ei me voida kosiskella yleisöä! Me tehdään vakavasti otettavaa taidetta! Idiootti!”

    1. Jaakko, kuvaat tilannetta osuvasti. Keskuudessamme on yksi toimiala, jonka monilla työntekijöillä on varaa hymähdellä palkanmaksajiensa palautteille.

      Tosin puusilmäisyys saattaa olla paikallinen ongelma.

      Muualla maailmassa aivan normaalia esimerkiksi se, että opiskelijat arvioivat opettajiensa työtä jatkuvasti. Suomessa voimme vain haaveilla sellaisesta.

      1. Jari, pahoittelen hieman OT, mutta Suomessa suoritetaan Työ- ja elinkeinohallinnon toimesta Työvoimakoulutusta, jossa homma on juuri näin kuin kaipasit. Hallinto alihankkii koulutuksia oppilaitoksilta ja yksityisiltä koulutuksien järjestäjltä.

        Opiskelijat arvioivat opettajia jatkuvasti täyttämällä viikottain palautelomakkeita. Näitä palautteilla valvotaan toimintaa tilaaja-toimittaja akselilla.

        Sen sijaan opiskelijat eivät saa omasta oppimisestaan tai osaamisestaan mitään palautetta, koska ei ole mitään testejä, kokeita tai palautekeskusteluja.

        1. Myös osa opettajista esim. TTY:llä käyttää ns. kaiku- järjestelmää, jolla pyritään saamaan palautetta kursseista. Ja olen saanut (joutunut) kirjoittamaan lyhyen parin sivun esseen kurssista periatteella että mitä opin, miten kurssia voisi muokata ja miten opetus onnistui. Eli kyllä hyvä opettaja oppilaitoksesta riippumatta haluaa palautetta ja yksi tapa on lisätä pakollisiin kurssisuorituksiin osio, jossa pyydetään kehitysehdotuksia.

  2. ”Vakavan taiteen” tekemisessä homman jujuun kuuluu se että yleisöllä on välillä epämukava olla paikallaan ja siitä palkitaan sitten myöhemmin kun tilannetta ruvetaan purkamaan. Samaten villi kokeilu jää vähemmälle tai kokonaan pois jos ruvetaan vaatimaan että kaikkia esityksiä jää valtaosa yleisöstä katsomaan loppuun asti. Kyllä kansallisoopperakin tekee niitä tuttuja salintäyttäjiä kuten joutsenlampea ja toscaa aivan loistavalla laadulla. Nuo vetävät kerta toisensa jälkeen salit täyteen ja niitä katselevat sekä aiheeseen vihkiytyneet että ummikot, molemmat tyytyväisenä esitykseen. Ongelmana tuolla tiellä on se ettei siten tule koskaan luotua mitään uutta merkkiteosta alalle ja samat klassikot alkavat puuduttaa aika nopeasti. Teatteri, baletti eikä oopperakaan ole yhtään sen helpompia aloja luoda uusia merkkiteoksia joita tutkitaan hartaudella vielä vuosienkin päästä kun mikään muukaan ala eikä esimerkiksi taluostieteen merkkiteoksia tule ellei koko alan tutkimukseen käytetä resursseja. Kaikki teokset eivät ole upeita mutta upeita ei voi saada ilman sitä merkittävää osuutta huonompia.

    Suomessa korkeakulttuuria on haluttu tarkoituksella tukea koska täällä ei vain ole riittävästi yleisöä ylläpitää niin suuria teattereita kun nyt pidetään. On hiukan eri juttu ylläpitää oopperataloa Helsingissä kun Wienissä tai New Yorkissa ihan jo ihmisten määrän pohjalta. Se, että onko tällainen tukeminen järkevää vai ei on aivan erillinen keskustelunsa. Myös uusien esitysten markkinointi on hankalaa kun markkinointivaiheessa ei ole vielä mitään tietoa että mitä lopputuloksesta tulee. Tutuista klassikoista on helppo luvata mainospuheissa kun on kuitenkin aika tarkkaan tiedossa mitä lopputulos pitää sisällään kun taas uusissa teoksissa ei ikinä tiedä että mitä sieltä pinnalle putkahtaa.

    Tiedän että tartuin provokaatioon mutta halusin tuoda aiheesta tämänkin näkökulman esille. Gigantin telkkariin vertaaminen ei oikein luonnistu kun se formuloiden selostaja on ihan yhtä ärsyttävä riippumatta että minkä telkkarin läpi kisoja katselee. Idean tasolla tuo ”rahat takaisin” idea on varsin mielenkiintoinen, teattereiden kanssa telkkarivertaukseen sopisi paremmin vaikka hyvitys lahjakorttina. Jos ei esitys miellytä, voi ulos kävellessään saada lipun johonkin toiseen esitykseen. Ongelmaksi jäisi tosin edelleen se että joissain teoksissa juuri on tarkoitus että katsojalle tulee paikoin epämiellyttävä olo. Jos kynnys poistua salista on riittävän pieni niin myöhemmin tuleva tilanteen purku ei enää katsojaa tavoita ja lopputuloksena on huono fiilis katsojalle ja huonot katsojaluvut esitykselle vaikka se olisi yleisöä ihmisenä kasvattava ja teoksena loistava.

    1. Kiitos Ossi, hyvää pohdintaa!

      Rahat takaisin -takuun idea on olla reilu. Miksi kulttuuriväen täytyisi pitää kynsin hampain kiinni kerran ansaan astuneesta asiakkaastaan – siis vaikka lahjakortin avulla?

      Eikö olisi suoraselkäistä todeta, ettei ostaja ole saanut vastinetta rahalleen ja piste.

      Oikeastaan teatterin pitäisi hyvittää vielä enemmän kuin lipun hinta, sillä asiakkaalle on koitunut muitakin kuluja (hukkaan menneen ajan lisäksi).

  3. Samaa logiikkaa käyttäen myös ruokakauppojen tulisi antautua asiakkaidensa oikuille. Esimerkiksi jos ostaisin keksipaketin, söisin pari, mutta en pitäisikään keksin mausta tai huomaisin sen ainesosaluettelon sisältävän minua allergisoivia ainesosia, tulisi tämän mallin mukaan kaupan hyvittää tuote minulle, jopa silloin kun en tarkemmin selittäisi palautukseni syytä. Muutenhan kauppias ”ei usko tuotteeseensa”.

    Toisin sanoen, minkä vuoksi kulttuurialan mallina tulisi olla kulutushyödykkemarkkinat? Mielestäni osuvampi vertauskuva löytyy tosiaankin ruokatavaroiden puolelta, ei sielläkään osittain kulutettua tuotetta voi palauttaa, mahdollisesti pelkkiin makuasioihin perustuen, kun tuotteella ei ole mitään uudelleenmyyntiarvoa siinä vaiheessa. En tiedä, mitä vaatekaupat palautustuotteilleen tekevät, mutta en usko hävikin olevan siinä kovin suuri. Toisaalta toimivaa palautuselektroniikkaa myydään Gigantissa laarikaupalla, koska käytetty tuote ei pilaa sen myöhempää käyttöä.

    Tämän vuoksi kulttuurialan käytäntöjen puolusteluissa ei tarvitse mennä edes niin pitkälle, että puhutaan työntekijöiden palkoista. Ennemminkin tarvitaan paljon vahvempi argumentti sille, miksi osittain kulutettu ja uudelleenmyyntikelvoton tuote tulisi saada palauttaa täysimääräistä korvausta vastaan ilman perusteluita. Miksi kulttuuri-instituutioiden tulisi kantaa vastuu myös tuotteisiin liittymättömistä seikoista, kuten katsojien makumieltymyksistä ja mielenailahteluista?

    Teattereidenkin kun luulisi palauttavan rahoja esimerkiksi siinä tilanteessa, että esitys keskeytyy vaikka sähkökatkokseen ja tuote on siinä mielessä ”virheellinen”.

    1. Kiitos Ville kommentistasi! Hauskaa, että mainitsit juuri keksipaketit. Muistan nimittäin muutaman vuoden takaa erään asiakkaani menestyksekkään keksikampanjan, joka perustui nimenomaan vapaaseen palautusoikeuteen.

      Toisin sanottuna asiakas sai lähettää keksinsä takaisin mistä tahansa syystä. Valmistaja maksoi rahat takaisin.

      Vastaavia tuotteita löytyy päivittäistavarakaupasta nykyisin vaikka kuinka paljon.

      Toisin kuin kuvittelet, Giganttiin palautettu telkkari ei ole sellaisenaan myyntikelpoinen. Itse asiassa ei ole lainkaan selvää, että sitä voidaan myydä uutena enää lainkaan.

      Mutta jos haluat, voimme ottaa vertailukohdaksi muut palvelut – sillä palvelutuotehan teatteriesityskin on.

      Esimerkiksi omassa bisneksessäni annan asiakkailleni aina täyden takuun. Jos koulutukseni ei miellytä, tilajan ei tarvitse maksaa mitään.

      Asiakkaistani esimerkiksi Fortumin voimalaitospalveluja tarjoava Fortumin osasto palauttaa asiakkaalle jopa 300 000 euron veloituksensa, jos asiakas ei ole tyytyväinen mistä tahansa syystä.

      Hiljattain Vuoden Yritykseksi valittu Vincit Oy kertoo menestyksensä avaimeksi juuri sataprosenttisen takuun. Jos ostaja ei ole it-projektin tuloksiin tyytyväinen, lasku menee silppuriin.

      Me muut siis uskallamme ottaa tuhansien tai kymppitonnien riskin, koska uskomme palveluumme.

      Teatterin johtaja sen sijaan ei uskalla ottaa edes muutaman kympin tai satasen riskiä. Hän ei tunnu uskovan tuotteeseensa.

      1. Tietty osalla valmistajista on palautusoikeus, mutta siihenkin on laskelmoitu, ettei monikaan jaksa palauttaa parin euron keksipakettia postitse odottaakseen monta viikkoa myöhemmin saapuvaa tilisiirtoa. Palautus on yleensä tehty tarkoituksellisen hankalaksi kuluttajan hyötyyn nähden. Teatteri- ja kulttuurilipuissa tietty pelataan isommilla summilla, oopperaliputkin voivat kustantaa useampia satoja, jolloin hyöty väärinkäytöksistä palautuksen vaikeammankin palautusprosessin edessä saisi ihmisiä liikkeelle ja tuottaisi hävikkiä, johon keksinvalmistajakaan ei välttämättä suostuisi.

        Lisäksi suurin osa tällaisista tyytymättömyyteen liittyvistä palautuksista tulee hoitaa valmistajan tai maahantuojan kanssa, enemmistö ruokakauppiaista ei virheetöntä ja osittain kulutettua tuotetta suostu hyvittämään.

        Gigantin palautustuotteiden uudelleenmyyntiprosenteista en osaa sanoa, mutta kyllä niitä telkkareitakin siellä myydään. Ei toki uusina, vaan merkattu palautustuotteiksi peittelemättä avattuja paketteja. Sama on elektroniikkavalmistajien, kuten Applen, laita, myyvät palautustuotteita refurbished-tuotteina ainakin jenkkikaupassaan.

        Ja siis teatterintekijät eivät ota riskejä? Etenkin yksityisteatterit, kuten Linnateatteri Turussa, ottavat jo suuret taloudelliset riskit esityksiä valmistellessaan, sillä iso osa teatteriesityksen kuluista—esityslisenssit, työntekijämaksut myös harjoitusajalle, materiaali-, puvustus-, lavastus- ym. kulut—syntyvät jo ennen kuin yhtään lippua on edes myyty. Yksikin huonosti menestynyt näytelmä voi vetää teatterin sen vuoden osalta tappiolle. Eikö teatteriesitykseen investoiminen ole juurikin sitä kaipaamaasi riskinottoa?

        Lisäksi taidealasta puhuttaessa nousee esiin kysymys, miksi puhumme pelkästään taloudellisesta riskinotosta? Kuten alla olevassa kommentissa Riku mainitsee, vaikkei teatteriesitys miellytä katsojaa, se ei välttämättä ole epäonnistunut. Jos taidetta tuotettaisiin vain massojen ehdoilla ja heitä miellyttääkseen, moni kokeilevampi esitys jäisi varmasti tekemättä ja meillä olisi paljon enemmän brändättyjä suuria massoja viehättäviä, viattomia Duudsoni-, Risto Räppääjä- ja Fingerpori-esityksiä. Eihän kampaajakaan palveluissaan uskalla olla kovin kokeileva, koska keskivertoasiakas ei aina olisi tulokseen tyytyväinen. Hän tietysti suostuu palauttamaan rahat tyytymättömälle asiakkaalleen, mutta myös pelkistää tuotteensa välttääkseen turhat taloudelliset riskit. Mutta kärsiikö sisältö?

        Ainakin vielä tällä hetkellä taidetta tuetaan valtion kulttuuripolitiikalla ja sille siis nähdään myös muutakin kuin taloudellista arvoa.

        1. Taide voidaan jakaa helposti kahteen eri osioon: suppeaan tuotantoon ja laajaan tuotantoon. Suppean tuotannon tekijät pyrkivät olemaan erillään kysynnästä ja tuottamaan puhtaasti taiteellisia esityksiä. Laajassa tuotannossa sekä kulttuurillinen että taloudellinen pääoma kohtaavat.

          Suppealla puolella kerätään taiteellista arvostusta ja kulttuurellista pääomaa toisin kuin laajassa tuotannossa. Toteutetaan taidetta taiteen vuoksi -ideologiaa, jossa kielletään muiden kuin taiteellisten arvojen olemmassaolo.

          Harva taiteilija haluaa toimia laajalla puolella, koska siellä joudutaan luopumaan taloudellisten arvojen takia taiteellista arvoista. Fingerporien ja Risto Räppääjien tekijät eivät ole taiteilijoita, vaan rahan perässä juoksijoita.

          Kuitenkin jos ajatellaan toiselta kantilta, suppean tuotannon esityksiä voisi ajatella yritystoiminnassa tuotekehityskuluiksi. Ne pitää repiä normaalista toiminnasta (eikä suinkaan Tekesiltä). Vuoden kokonaisbudjettiin pitää päästä ilman odotusta avustuksia.

          Perustalousmatikalla pystyy laskemaan helposti teatterin tuoton ja siihen kohdistuvat kulut. Ja tuotosta voi repiä rahaa tuotekehitykseen, eli niihin markiginaalisiin tuotantoihin, joissa tärkeintä on taide. Talous ja taide voivat kohdata jopa kapitalistisessa maailmassa.

          Mutta laitosteattereissa lähdetään siitä, että esitykset saavat tuottaa tappiota 76 %, koska se osuus tuetaan valtion, kunnan yms. osuuksilla. Pikkuteattereissa sama tappio saa olla 47 %, koska sekin tuetaan. Esim. yllämainitussa Linnateatterissa tuki lienee 614 000 euroa eli he rahoittavat noin puolet toiminnastaan tuilla.

          Omasta mielestäni kyse on siitä, että talous ja taide eivät saa olla samalla viivalla, kun puhutaan laitosteattereista tai hiukan pienemmistä yksiköistä. Koska kulttuurin tekeminen on tärkeää, yhteiskunnan pitää rahoittaa sitä vain periaatteen vuoksi. Taiteentekijöiltä ei saa vaatia sitä, että tehdään myös matalakultuuria, jotta korkeakulttuuria voidaan toteuttaa.

  4. Ehdottomasti kannatettava ajatus. Laajentaiisn tämän ehdottomasti myös elokuvateattereihin. Tai itse asiassa järkevämpi tapa olisi laskuttaa vasta esityksen jälkeen niitä asiakkaita, jotka ovat olleet tuotokseen tyytyväisiä – tällöin vältyttäisiin turhalta valuutan liikuttamiselta. Samaan tapaan kuin esim ravintoloissa tehdään.

  5. Jari provosoi, mutta tässä myös menee kaksi pointtia sekaisin. Jälkimmäiseen jossa laulajan ääntä ei kuulunut pitäisikin soveltaa rahat takaisin periaatetta (päänäyttelijän sairastuminen, sähkökatkos yms. toimivat samalla).

    Sen sijaan jos teatteriesitys ei miellytä katsojaa ei voida suoranaisesti vetää johtopäätöstä, että se olisi epäonnistunut. Mikäli on taipuvainen suhtautumaan fanaattisesti Suomen kirjallisuuden ”pyhiin teoksiin”, ei ehkä kannata mennä katsomaan sitä Kristian Smedsin tuntematonta sotilasta. Tai ehkä kannattaa koska saa juuri sitä mitä haluaa: polttoainetta paheksunnalle.

    Parhaat taidekokemukseni ovat ensin olleet sellaisia, että olisinkin vaatinut rahani takaisin. Esim. Miles Davisin On The Corner. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen teki mieli heittää koko levy roskiin. Vuosien varrella levy on avautunut ja on tällä hetkellä ehdottomasti kärjessä miehen tuotannossa. Samoin ”huonot” teatteriesitykset ovat jättäneet paljon syvemmän muistijäljen kuin sellaiset jotka ovat olleet vaan ok. Pitäisikö itseasiassa minun maksaa osasta jälkikäteen enemmän?

  6. Kyllä teatteriväki uskoo tuotteisiinsa. Uskovat niin hyvin, että uskaltavat toteuttaa niitä julkisilla avustuksilla. Samanlaisella avustuksella saisi minkä tahansa liiketoiminnan toimimaan eli sillä että tuki kattaa suuriman osan kuluista.

    Jonkun Tampereen Teatterin lipputulot on noin 1,9 miljoonaa vuodessa ja julkinen tuki jotain 4,7 miljoonaa vuodessa. Eli lipunmyynti ei kata kunnolla edes henkilöstön palkkoja, sillä saadaan keskivuosiansioksi jotain 21000 euroa. Siis palkka+työnantajakulut yhden teatterimaakarin osalta saa olla 21 000 vuodessa.

    Todellisuudessa samainen teatteri saa tuloa lipunmyynnistä jotain 400 000 euroa kiinteistömenojen poistamisen jälkeen. Eli aikas vähän.

    Käytännössä puheteattereilla lipputulot täyttävät kassasta noin 24 % ja muut tulot noin 4 % eli loput jäävät tuilla maksetuiksi. Pikku- ja ryhmäteattereilla lipputulot ovat jotain 53 %.


    Eli samalla periatteella kuin teatterit, niin joku Parantaisen Jari pitäessään monologia (pienteatteri) asiakkaille saisi 47% laskun loppusummasta valtion ja kunnan tukea ja velottaisi asiakkailta vain vain 53% koulutuksen eikun monologin hinnasta. Ei taitaisi oikein mennä yleisen oikeustajun mukaisesti. Mutta toisaalta kouluttaminen ei ole taidetta vaikka se onkin joidenkin videoiden mukaan melkoista performanssia.

    Eli voisiko ajatella, että teatteri-ihmiset ovat mieltäneet taiteen tekemisen tärkeämmäksi kuin puhuttelevan taiteen tekemisen. Eli jos taide puhuttelee, niin sitä myös arvostetaan maksamalla lipputuloja. Mutta jos vain tehdään taidetta taiteentekemisen vuoksi, niin silloin tiedetään, että valtio ja kunta kyllä tukee.

    Ja lopuksi, kun ei saa verrata taidetta terveydenhuoltoon, niin jätän vertailun tekemättä. Eli pohdin vain, että mitä saadaan aikaiseksi vanhustenhuollossa esimerkiksi Tampereella, jos kunnalliset teatterituet ovat kolmelle alueen teatterille noin viitisen miljoonaa. Tai jos sama tuki yhteiskunnalta on noin 13 miljoonaa.

    Mielestäni ei pitäisi pohtia edes sitä, että miksi lipun hintaa ei saa takaisin vaan sitä, että millä puolitetaan tukien määrä ja kuinka silloin vielä saadaan aikaiseksi teatteria joka puhuttelee.

    Kari…

    P.S. Teatterien tilastot on aina hyvää luettavaa: https://www.tinfo.fi/dokumentit/teatteritilastot_2012_web_1508131237.pdf

  7. Pakko pistää provosointiin hiukan vastapalloa.

    Muistaakseni taannoin Retoriikan kesäkoulussa oli esiintyjänä muuan Jari Parantainen. Kyseisessä tilaisuudessa ei tainnut olla rahat takaisin -takuuta. Tarkoittiko tämä sitä, että järjestäjä ei luottanut Parantaiseen sun muihin tipan vertaa?

    Vai voisiko tässä olla taas kysymys tuotteen määritelmästä. Ehkä järjestäjän tuote oli tuo tilaisuus itsessään, ei sen sisältö. Voisiko myös ajatella että teatterin tuote on tuo tilaisuus nähdä näytelmä, eikä varsinaisesti itse näytelmä. Näin monet tuntuvat ajattelevan. Siksi ”teknistä” vajaavaisuutta pidetään korvattavana, mutta sisällöllistä miellyttämättömyyttä ei.

    1. Sami, olet valitettavasti väärässä. Kyllä Retoriikan kesäkoulun rehtori Antti Mustakallio olisi voinut vaatia rahansa takaisin. Olisin työntänyt laskuni mutinoitta silppuriin.

      Mutta sitä en voi päättää, millä ehdoilla asiakkaani myy omaa palveluaan.

      Muistan tilaisuuden poikkeuksellisen hyvin siksi, että esitykseni oli (ainakin omasta mielestäni) heikko. Olin jälkikäteen hiukan kahden vaiheilla, olisiko Antille pitänyt hyvittää sessio joka tapauksessa. Asiaan vaikutti kuitenkin keskinäiseen sopimukseemme liittyvä erikoispykälä, jota en paljasta tässä.

      1. Tuossa kommentissani otin esimerkiksi nimenomaisesti asiakkaasi myyntitavan. Takuutahan ei ollut. Itselläsi toki on.

  8. Jotkut uskovat kulttuurituotteisiinkin. Audible.com antaa jäsenille vuoden(!) palautusoikeuden, jos ei äänikirja syystä tai toisesta miellyttänyt. ”No questions asked—except one: How can we help you find a better listen?”

    Itse olen kaksi kertaa hyödyntänyt tuota oikeutta, eikä hommaa todellakaan ole tehty vaikeaksi. Toisella kerralla riitti pari klikkausta. Toisella kerralla jouduin laittamaan sähköpostia asiakaspalveluun, mutta silloinkin no problem -vastaus tuli viidessätoista minuutissa. Tuo on oikeasti asiakaspalvelua.

    https://www.audible.com/mt/glg-info

  9. Olenko ainoa joka ei ajattelee asian hyväksikäytön näkökulmasta? Jos vaatekaupassa tuotteen saa palauttaa, on tuotteella vielä jälleenmyyntiarvoa. Jopa Gigantti voi myydä kierrossa olleen tuotteen 0-katteella, joten se voi sietää ”tappion” osana markkinointiaan.

    Mutta jos jo kulutetusta tuotteesta saisi rahat takaisin, kuinka moni vaatisi rahat takaisin silkkaa itsekkyyttää ja itaruuttaan? Paljonko palveluntarjoajan pitäisi nostaa hintojaan kattaakseen palautuksen kulut? Kuten edellä mainittiin teatteribusineksessa kaikki kulut ovat jo syntyneet.

    1. Aina löytyy ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen palautusjärjestelmiä ”väärällä tavalla”. Veikkaisin, ettei heitä kuitenkaan ihan hirveästi ole eikä järjestelmiä voi muutenkaan heidän mukaansa suunnitella.

      Kuinka paljon toisaalta saataisiin uusia asiakkaita tutustumaan tuotteeseen? Jos otetaan esimerkiksi aiemmin mainitsemani Audible. En ollut vielä pari vuotta sitten koskaan ostanut äänikirjaa, enkä kuvitellut ostavanikaan. Audible koukutti minut ensin ilmaisella näytteellä ja sitten mainitulla palautusoikeudella kuukausimaksulliseksi jäseneksi. Nyt olen ostanut 32 äänikirjaa, joista tosiaan kaksi palauttanut. En tiedä miksei sama toimisi teatterissa, museoissa, jääkiekkomatseissa jne…?

      1. Kiitos Juho-Ville, kuvaat osuvasti, miten rahat takaisin -takuu hyödyttäisi sekä ostajaa että myyjää. Teatterinjohtajien reaktiot kertovat vain siitä, etteivät he ymmärrä ihmisten ostokäytöstä lainkaan.

      2. Ymmärrän täysin tämän rahat takaisin takuun markkinointiidean ja se toimiikin mielestäni tavarakaupassa hyvin. Olen juuri tästä syystä niin Gigantin ja Bauhausin asiakas mielummin kuin Mustanpörssin ja K-Raudan. Mutta molempien tuotteet voidaan myydä uudelleen, jos ei muuten niiin ainakin alennettuun hintaan.

        Kuvailemasi Audible on helppo esimerkki, koska heidän tapauksessaan palauttava asiakas on kuluttanut vain hieman sähköä. Heillähän saattaa olla copyright-lisenssien haltijoiden kanssa sama diili, joilloin menetetään vain operoinnista (verkko)= tapahtuvat kulut.

    2. Ari: Jättäisitkö sinä maksamatta palvelusta tai tuotteesta, johon olet kaikin puolin tyytyväinen ja haluat jatkossakin toimia tarjoajan kanssa?

      1. Entä miksi ihmeessä teatterikappaleeseen tyytyväinen katsoja ottaisi hatkat kesken esityksen?

      2. Jaakko: Kysymyksesi vastaa puolestani. En jättäisi.

        Oikea kysymys mielstäni on: ”Ari: Jättäisitkö sinä maksamatta palvelusta tai tuotteesta, jonka hyödyn olet jo kerran saanut, etkä palvelua uudelleen tarvitse? “

        Pidän kuitenkin relevanttina pohtia sitä, paljonko valtaa asiakkailleen antaa. Onko kenelläkään kokemusta näistä myyntitavoista, joissa asiakas saa päättää paljonko itse suostuu maksamaan? Eikös jokin asiantuntija / puhetapahtuma ollut ”hinnoiteltu” näin?

        1. Ainakin jotkut maksa mitä haluat -periaatteella toimivat ravintolat ovat raportoineet, että asiakkaat maksavat sapuskoistaan keskimäärin enemmän kuin entisen kiinteän hinnaston aikoina.

          1. Mielenkiintoista olisi nähdä miten toimisi palautusjärjestelmä, jossa kuluttaja saisi tyytymättömänä vapaalipun saman teatterin seuraavaan esitykseen ja teatteri valtiolta tukena hyvitetyn lipun hinnan, jos kuluttaja arvioituaan seuraavan näytöksen pitäisi sitä parempana kuin edellistä.

            Esitykset kehittyisivät/muuttuisivat kuluttajien toivomusten mukaan ja taidepiiritkin saisivat mahdollisesti hieman lisää näkyvyyttä / nostetta.

  10. Yksi ainut vasta argumentti tulee mieleen:

    Loppuun myytyä teatterilippua ei voi aina verrata esimerkiksi vaatteiden palautukseen, koska jos tyytymätön asiakas haluaa kesken kaiken poistua, ei uusi mahdollisesti nimenomaisesti teatteriesityksestä enemmän kiinnostunut voi enää ostaa palvelua, vaan lippurahat menevät hukkaan. Vaatteet voi ostaa uusiksi, mutta uuteen teatteriesitykseen liittyy aina uudet kustannukset.

    1. Mielestäni kyse ei ole siitä, tuleeko myyjälle kuluja. Niitä tulee tavalla tai toisella lähes kaikille myyjille, oli bisnesmalli miltei mikä hyvänsä.

      Sen sijaan pitäisi pohtia, voisiko takuulupaus tuottaa enemmän myyntikatetta kuin takuun lunastamisesta koituvat kulut sitä syövät. Jos takuu edistää myyntiä riittävästi, tietenkin se kannattaa ottaa käyttöön.

      Kulttuuriväki ei kuitenkaan usko tuotteseensa edes sen vertaa, että uskaltaisi testata asiaa. Jutellaan vain loputtomasti musta tuntuu -pohjalta.

      1. Joo, olet ehkä oikeassa, toi esittämäni loppumyyntijuttu on varmaan väärä focussi asiassa ja sitä paitsi marginaalinen ilmiö teatteriesityksissä.

  11. Kysymys on nimenomaan palveluasenteesta – ei kuluista. Pari esimerkkiä kuluttajakaupasta:

    1. Kävin tässä valittamassa kesken talven rikkoutuneista tyttäreni keskikalliista talvitöppösistä. Vuosien mittaan kohtuullisen tutuksi tullut kenkäkauppias (saamarin kitupiikki) kehtasi torpata valitukseni kuitin puutteeseen, vaikka tunnisti minun naamani ja tuotteet myymikseen. Piti siis tehdä toinenkin reissu kuitin kanssa mokoman asian takia. Arvatkaa lisääkö meidän asiointia liikkeessä, vaikka varmaan hän olikin juridisesti ”oikeassa”.

    2. Erään kerran vuonna vuosituhannen vaihteessa Claes Ohlsonilta ostamani DVD-soitin brakasi kesken takuukauden. Liike oli silloin Suomessa melko uusi. Vaimoni kävi palauttamassa risan vehkeen. Hän sai rahat takaisin, syvimmät pahoittelut ja kilometrikorvauksen vaivan palkaksi. Clasu O:sta on tullut meille lähes hovihankkija edustamissaan tuoteryhmissä.

    1. Mainitsemasi kitupiikin mielenmaisema on jotain sellaista, josta kilpailu toivottavasti pitää huolen. Tuollainen simputus ja itse keksittyihin sääntöihin vetoaminen haiskahtaa niin neuvostoliittolaiselta.

      On se vain kumma, että ruotsalaiset ketjut ymmärtävät leipoa konsepteihinsa reilun asenteen melkein alasta riippumatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aiheeseen liittyvät muut kirjoitukset

Kuinka kalastat ruutanoita
Tommi Elomaa

Kuinka kalastat ruutanoita?

Miten myyt asiakkaille, jotka säästävät pysyäkseen hengissä? Millaisella syötillä ruutana käy koukkuun kiinni?

Kolme viheliäistä kysymystä yrittäjälle
Riikka Nurmi

Yrittäjän kolme viheliäistä kysymystä

Mitä tehdä, jos asiakas pyytää jotain, mitä en osaa, ja josta en tiedä, miten se tehdään? Miten asetan hinnan oikein, ettei palveluni ole liian halpaa eikä kallistakaan? Mitä vastaan, kun asiakas kysyy miksi palvelusi on niin kallis?

Palvelun tuotteistaminen

Pakerratko insinöörien esimiehenä?

Tämä 120-sivuinen e-kirja neuvoo vaihe vaiheelta, miten puserrat asiantuntijoittesi osaamisesta enemmän kate-euroja tuotteistamisen keinoin.

Teoksen vinkit perustuvat Suomen kokeneimman tuotteistajan käytännön kokemuksiin sadoista insinööritalojen tuotteistusprojekteista 17 vuoden aikana.

Tuotepäällikön pelastuspakkaus

Pärähtävätkö päiväsi tulipalojen sammutteluun? Näperteletkö oikeastaan yksityiskohtien parissa? 

Tämä 73-sivuinen opas kertoo, miten pääset kiireestä eroon lopullisesti. 

 

Tilaa uutiskirjeemme!

Saat vinkit tuotteistukseen sekä uusimmat blogikirjoitukset ja asiakastarinamme. Lähetämme korkeintaan kaksi sähköpostia kuukaudessa.