Ystäväni osti spinning-pyörän kellariinsa. Siellä hän nyt vispaa pimeät talvikuukaudet. Olen itsekin harkinnut monesti samaa.

Kuitenkin olen päätynyt siihen, että käyn mieluummin polkemassa kuntosalilla. Siis yhdessä 39 muun kahelin kanssa niin, että ohjaajamme tsemppaa meitä salin etuosassa.

Ratkaisustani seuraa monenlaista riesaa. Matkustan pyörän luokse joka toinen päivä monta kilometriä. Alleni sattunut ratsu on usein rämä tavalla, jota en koskaan omalle kalustolleni sallisi.

Maksan rääkistä yli 60 euroa kuukaudessa. Viereeni saattaa tunkea atleetti, joka ei osaa käyttää pesukonetta. Musiikki on usein sietämätöntä räimettä. Pukuhuoneen lattia lainehtii kurassa. Vessat ovat varattuja.

Toisin sanottuna oma mankeli olisi ilman muuta järkevä hankinta. Mutta kun istun usein päivät yksin näppiksen ääressä, haluan välillä ihmisten ilmoille.

Mikä on mittari, jolla seuran arvon voisi laskea euroiksi?

Viime torstaina vietin päivän seminaarissa Tampereella. Luvassa oli kaksi tärkeää puhujaa: Clayton Christensen ja Seth Godin. Lisäksi olisi mukava tavata tuttuja.

Kun Christensenin esityksen piti alkaa, kävi ilmi, että hän olikin paikalla vain virtuaalisesti. Äijä jutteli meille videoyhteyden avulla Bostonista!

Olin kusetuksesta tyrmistynyt! Miekkonen oli nimittäin listattu ohjelmaan puhujaksi siinä kuin kaikki muutkin.

Mutta mitä väliä sillä on, onko esiintyjä itse paikalla? Eikö se ole oleellista, mitä hän sanoi? Olihan yleisö paikalla nimenomaan siksi, että se oppisi jotain uutta – vai oliko?

No eihän se ole lainkaan sama asia. Videoita voisin töllöttää juutuupista kotonakin vaikka vuorokaudet läpeensä. Olisin halunnut elvistellä kaikille vastaantulijoille, että olen nähnyt yhden kuuluisimmista guruista.

Mikä on mittari, jolla live-esityksen arvon voisi laskea euroiksi?

Naputtelen tänäänkin kaikenlaista some-kamaa. Kursseilleni osallistuvat kysyvät usein, miten mittaan tuloksia. Lisääkö blogini tai visertelyni myyntiä? Kannattaako uhrata moiseen satoja tunteja vuosittain?

Mutta kun kirjoitan blogia myös omaksi ilokseni. Tasaisesti kasvavat lukijamäärät hivelevät egoani. Samalla syntyy aineistoa kirjoihini. Saan paljon fiksua palautetta, jota en muuten koskaan tavoittaisi.

Toisaalta käy usein ilmi, että ensimmäinen kontaktini uuden asiakkaani kanssa on syntynyt tietämättäni jo vuosia sitten. Hän on törmännyt alun perin joko kirjaani, kolumniini tai blogiini. Siitä ajatus on lähtenyt itämään.

Mikä on mittari, jolla vuosia vanhojen tekstien arvon voisi laskea euroiksi?

Olen pähkinyt viime kuukausina visaista kysymystä. Ovatko koulutukseni viihdettä? Vai ovatko oppimistulokset tärkeintä? Yllättäisinkö yleisön pistokokeilla?

Osallistujien palautteista päätellen usein on tärkeintä se, että ruoka oli hyvää ja salin lämpötila sopiva. Tilaaja taas arvioi onnistumistani sillä, miten hyvin kuulijat ilmoittavat viihtyneensä.

Mikä on mittari, jolla seminaaripäivän arvon voisi laskea euroiksi?

Kaltaiselleni insinöörille luontainen vimmattu mittaaminen tuottaa äärimmäisen harvoin mitään hyödyllistä. Haahuilemme 99,99-prosenttisesti tunteidemme ohjaamina joka tapauksessa.

Maailman mutkikkaimmat prosessit ovat jalostuneet jo miljoonia vuosia ilman, että yksikään kamreeri on niitä sorkkinut.