Luin eilen tuoreimmasta Inc-lehdestä kiinnostavan haastattelun. Jon Oringer on koodari, joka perusti useimmille markkinoijille tutun Shutterstock-kuvapankin vuonna 2003.

Tuo yhden miehen voimin käynnistynyt firma näyttää olevan tänään (14.3.2014) markkina-arvoltaan karvan alle kolme miljardia taalaa. Työntekijöitä on nykyisin runsaat 300, mikä on tietysti hupaisan pieni määrä. Yhtiö on myös siitä poikkeuksellinen, että se on ollut kannattava alusta saakka.

Kuten monet hyvät liikeideat, tämäkin sai alkunsa yrittäjän omasta tarpeesta.

Oringer huomasi, että nettikäyttöön oli todella vaikea ostaa valokuvia. Lisenssiehdot olivat peräisin ajalta, jolloin kuvien hinnat määräytyivät yleensä painosmäärien ja maantieteellisten rajojen perusteella.

Niinpä yrittäjämme päätti rakentaa oman kuvapankin. Hän latasi sinne aluksi 30 000 itse ottamaansa valokuvaa. Sitten hän alkoi välittää myös muiden otoksia. Nykyisin valikoima lähestyy 35 miljoonaa. Kuvaajia Shutterstockin tallissa on yli 55 000.

Shutterstockin kilpailijoista erottuva innovaatio oli tilausmalli. Voit ladata Shutterstockista esimerkiksi 25 kuvaa päivässä kiinteään 199 euron kuukausihintaan.

Shutterstock oli ensimmäinen, joka alkoi myydä myös videoita samaan tapaan kuin valokuvia. Vuonna 2006 se oli vielä nappikauppaa. Kunnon videokameratkaan eivät olleet läheskään niin yleisiä kuin nykyisin.

Incin toimittaja kysyi Oringerilta, mikä on bisneksen suurin myytti. Yrittäjällä oli siitä vissi mielipide:

“Se että pääomasijoitus olisi tarpeen bisneksen käynnistämiseksi. Aloitin Shutterstockin ilman mitään ulkopuolista rahoitusta.”

Kun Oringer ei huolinut sijoittajia kelkkaansa, hän joutui käyttämään jokaisen dollarin niin tehokkaasti kuin mahdollista. Lisäksi hän omistaa firmastaan edelleen niukan enemmistön, vaikka se pörssiyhtiö onkin.

Mielestäni on virkistävää lukea vaihteeksi sellaisestakin yrittäjästä, joka ei ole suostunut luovuttamaan valtaansa ulkopuolisille rahoittajille saman tien. Nykyisin kun vaikuttaa siltä, että vain onneton luuseri panttaa yhtiönsä osake-enemmistöä.

Ainakin itseäni vaivaa sellainen ongelma, että jos joku muu sanoo viimeisen sanan, en millään pysty ottamaan bisneksestä täyttä vastuuta. Tuskin olen ainoa maailmassa, joka reagoi samalla tavalla. Motivaatio valahtaa sukkiin saman tien.

Olenkin aivan saletti, että moni pääomasijoittajan kelkkaan hypännyt omistaja huomaa muuttuneensa yhtäkkiä pahaiseksi palkkarengiksi.

Toki liksa saattaa olla muikea. Mutta pallo on jalassa. Elämä on lyhyt. Perustaja joutuu näyttelemään innostunutta hampaat irvessä jopa vuosikausia.

Pääomasijoittaja ei ole ystäväsi. Toki ensikontakti tuntuu uskomattoman hyvältä. Mutta päädyt vain osaksi hänen salkkuaan.