Haastattelen työnhakijoita toisinaan. Jos vieraani myöhästyy, käännytän hänet jo tuulikaapista kotiinsa. Toivotan mukavaa loppuelämää.
Tyly käytökseni johtuu siitä, että tutkaani osui jäävuoren huippu. Jos näen sellaisen, tiedän heti, että pinnan alla vaanii 90 prosenttia lisää epämieluisia asioita. Yleistäminen on fiksua.
Jos työhaastattelu ei tunnu hakijan mielestä tärkeältä, tuskin hän ottaa mitään muutakaan tosissaan.
Van Halen oli 1980-luvulla luultavasti ensimmäinen bändi, joka alkoi rakentaa megatuotantoja. Heidän kiertueensa rekvisiittaa varten tarvittiin yhdeksän 18-pyöräistä rekkaa. Muut pärjäsivät kolmasosalla siitä.
Yhtyeen laulusolisti David Lee Roth on kertonut, miten hän tuotteisti jäävuoren huipun.
Monet esiintymispaikat olivat Van Halenin näkökulmasta aivan alamittaisia. Rakennukset olivat usein peräisin 1950- tai 1960-luvulta. Niiden ovetkin olivat niin pieniä, että kalusto oli kärrättävä sisään tuskallisen pienissä erissä.
Etenkin bändin sähkönkulutus oli hirmuinen. Koko osavaltion valot himmenivät, kun konserttilavan jättispotit täräytettiin päälle.
Tekniset asiat menivätkin usein aivan pieleen. Romahtelevat rakenteet ja savuavat sulakkeet johtivat jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin.
Niinpä myös yhtyeen raideri paini omassa sarjassaan. Jos se muilla muistutti vihkosta, Van Halen lähetti keikkajärjestäjälle kiinalaisen puhelinluettelon paksuisen sopimuksen.
Keskellä tuhtia paperikasaa vaani yllätyspykälä: backstagelta oli löydyttävä tölkillinen m&m-karkkeja. Mutta purkissa ei saanut olla yhtäkään ruskeaa m&m:ää. Muuten promoottori joutuisi maksamaan sakkona koko palkkionsa takaisin.
Kun David Lee Roth marssi keikkapaikalle, hän kävi ensimmäiseksi tarkistamassa m&m-tilanteen.
Jos purkissa oli ruskeita nappeja – tai purkkia ei ollut lainkaan – hän tiesi heti, ettei järjestäjä ole lukenut raideria!
Roudariporukka osasi varautua vaikeuksiin. Sillä aikaa Van Halen pani huoneensa backstagen puolella päreiksi*. Se oli kuulemma välttämätöntä, jotta järjestävä seura alkaisi suhtautua tilanteeseen vakavasti.
Kun tapaat asiakkaan ensimmäistä kertaa, hän etsii vaistomaisesti jäävuoren huippuja. Jos sellaisia osuu hänen tutkaansa, tuotteesi laatumielikuva romahtaa.
* David Lee Roth kertoo videolla eräästä tapauksesta, jonka vahinkojen arvoksi hän väittää pariasataa taalaa. Muista lähteistä löytyy suurempiakin summia, jotka nousevat yli kymppitonnin. Mutta pääasia onkin hyvä tarina.
4 vastausta
Eli mikä on tarinan opetus? Pidä jäävuoresi huippu pinnan alla piilossa?
Myöhästynyt työnhakija tai epäilyttävältä vaikuttava palveluntarjoaja on toki viisasta hylätä jo alussa. Mutta entäpä jos vastassa on viekas kettu? Kakku, joka on silkkoa sisältä? Jäävuoren huippuun tuijottaminen karsii vain selkeimmät tapaukset.
Monet esittelevät jäävuoren huippua, vaikkei pinnan alla olekaan mitään. Silloin asiantuntija tai myyjä todella ampuu itseään jalkaan. Hän ei saa edes sellaisia keikkoja, jotka hän voisi toimittaa aivan asiallisesti.
Toisaalta on kiinnostavaa pohtia, miten Van Halenin m&m-menetelmää voisi käyttää omassa bisneksessä hyväksi. Se vain saattaa olla todella vaikeaa, kuten juuri työntekijöiden rekrytointibisnes osoittaa.
Esimiehet, rekrytointikonsultit ja psykologit yrittävät jäävuorenhuippujen perusteella arvata, millainen työntekijä mahtaa todella olla. Ja kuten tiedetään, tulokset ovat surkeita. Ennakkoarviot ennustavat työnhakijan menestystä tuskallisen heikosti.
Pyrin aina olemaan paikalla vähintään 10 minuuttia ennen tapaamisaikaa. Jos löytyy, luen henkilöstölehteä tai muuta yrityksen odotustilan pöydälle esilletuomaa materiaalia. Nämä kun pitävät näytillä olevia eepoksia tärkeinä, joten sieltä saattaa löytyä jotain olennaista. Ja väillä löytyykin hyvää small-talk-ainesta palaverin alkuun.
Silloin tällöin joutuu tapaamisiin, jossa paikalle on kutsuttu useampi taho ja jostain syystä jotkut kokevat oikeudekseen myöhästyä. Anteeksiantamatonta sikailua muiden kustannuksella sanoisin.
Annoin aikanaan yhdelle egolle potkut, kun tämä ei ymmärtänyt sovittuja kellonaikoja ollenkaan, päivämääristä puhumattakaan. Kehtas vielä ihmetellä syytä – käsittämätön itsekeskeinen narsisti. Näen painajaisia herrasta vieläkin.
Suomalainen kulttuuri on hyvä tuntea kun täällä hakee töitä, mutta maailma laajenee ja monet kulttuurit tekevät töitä yhdessä. Pitää ymmärtää myös muita kuin omaa kulttuuria, ja joissakin normaaliuden ja kunnioituksen merkki on ettei tulla liian aikaisin ettei anneta liian innokkaan tai nenäkkään vaikutelmaa, vaan tuodaan esille että itsekin on rento ja normaali.
Osaamista on se kun tuntee eri kulttuurien toimintatapoja, ja osaa ennakoida irlantilaisten tai italialaisten rennompi kellonkäyttö (mikä on kello?!) saksalaisiin ja sveitsiläisiin (kellonvalmistajamaa) verrattuna, jolloin kukaan ei vedä hernettä nenään – kunhan kaikki käyttäytyvät kulttuurilleen stereotyyppisesti ja ennakoitavasti.
Sitten on niitä, jotka syntyvät Saksaan tai Suomeen, mutta omaavat biologisen rytmin joka toimii Etelä-Eurooppalaisella hitaudella ja rentoudella. Eivät he aina ole narsisteja ja epäkohteliaita toisten ajankäyttöä kohtaan, heillä vain saattaa olla vajavainen kyky adaptoitua valtakulttuurin ajankäyttörytmiin. Vähän niinkuin savolainen joka 40 vuotta Helsingissä asuttuaan viäntää edelleen vain lapsuutensa kotiseudun murteella.
On hyvä osata tunnistaa syy käytöksen takana, ja nostaa kissa pöydälle kertoen että mikä on työpaikan tms odotus, ja että siihen on kaikkien kyettävä. Ei ole hakijankaan edun mukaista hakeutua paikkaan jossa minuutin myöhästyminen aiheuttaa verenpaineen nousua ja pilaa työpäivän ilmapiirin. Silloin vain eivät rytmit kohtaa, ja oikeampi paikka on muualla.
Tässä aamuvirkkujen lehmänlypsäjien vetämässä demokratiassa iltavirkut – saati todelliset yökukkujat – ovat pahasti vähemmistönä, ja joutuvat yhtenään kärsimään biologisen rytminsä raiskauksesta, kunnes tajuavat jonain päivänä lopettaa kahdeksasta neljään työt ja siirtyä yrittäjiksi, joiden toimisto ei aukea ennen kuin on klo 10-11 juonut kahvia, venytellyt, viivytellyt, pyörinyt ja häärinyt saaden vihdoin aamutoimet sinne päin suoritettua ja päätettyä vihdoin avat puhelimen klo 11-12 aikoihin, ja katsoa kun aamuvirkut ovat jättäneet soittopyyntöjä klo 06.39 alkaen.
Mitä sitä ei tekisi ylläpitääksensä mielenrauhan ja terveyden – ja voidakseen elää siinä missä aamuvirkku enemmistö, joka ei lue sähköpostejaan enää klo 19 jälkeen vaan valmistautuu yöpuulle pikku hiljaa hiljentäen tahtia.