Olin vetää juhannuspultit, kun luin Kauppalehteä kesäkuun 23. päivänä. Takasivulla toimittaja Kaija Ahtela kirjoitti nobelisti Daniel Kahnemanin kirjasta Thinking, Fast and Slow.

En oikein saanut selvää, oliko kyseessä varsinaisesti kirja-arvio. Juttu oli hyvin kirjoitettu ja asiantuntevan oloinen. Mutta sen loppu kyllä lipsahti vähättelyn ennätykseksi:

“Neurologisen tiedon ja mielen teorian valossa Kahnemanin jaottelu emotionaaliseen ja rationaaliseen järjestelmään on täysin absurdi ja virheellinen. Rationaalista ajattelua ei ole ilman emootiota.”

Toimittajamme vielä kuittaa, että kenties Kahneman on sortunut juuri niihin laiskoihin yleistyksiin, joista hän varoittelee muita.

Olen lukenut Kahnemanin tiiliskiven nyt kahdesti. Seuraavaksi ajattelin lukea sen kolmannen kerran.

Miksi haluan päntätä kymmeniä tunteja samaa opusta? No siksi, että se mielestäni tärkein kaikista lukemistani bisneskirjoista.

Ahtelan kommenttien perusteella epäilin aluksi, ettei hän ole itse lukenut teosta alkua pidemmälle. Olisivatko hänen juttunsa ainekset peräisin jopa Amazonin lukija-arvioista tai muiden toimittajien teksteistä?

Googlaamalla löysin kuitenkin maininnan, että Ahtela on opiskellut psykologiaa Helsingin Yliopistossa. Hän on siis asiantuntija. Ehken voi ohittaa hänen näkemystään kevytmielisesti.

Ahtelan moitteet ovat kuitenkin luonteeltaan tosi tuttuja. Törmään vastaaviin vähän väliä työssäni. Se johtuu siitä, että tuotteistajan kuuluu oikoa nurkkia:

“Rajataanpas tuosta asiakaskuntaanne vaikka noin! Ja vielä tuosta lisää. No nyt näyttää paremmalta!”

“Eikun hei turpa umpeen nyt, taas näyttää asiakkaan näkökulma unohtuvan kokonaan.”

“Tuo nykyinen hinta on aivan epäuskottava, triplataan se heti. Ja pyöristetään vähän ylöspäin, eikö niin?”

“Vihaako joku tätä nimeä? Ei vai? Hyvä homma, se on sitten juuri valittu uudeksi nimeksi, kiitos!”

“Läiskäistään siihen vielä tm-merkki perään, sehän vakiintui tuotemerkiksi jo monta minuuttia sitten.”

“Joo, kiitos, tosi hienolta kuulosti. Muttei yksikään teidän asiakkaistanne ymmärrä tuosta mitään.”

Lienee selvää, mitä hardcore-asiantuntijat moisesta menosta tuumivat. Reaktiot voi kiteyttää tähän parkaisuun:

“Asia ei ole noin yksinkertainen. Tuo on mustavalkoista ajattelua!”

Mielestäni Kahnemanin suurin ansio on juuri hänen kirjansa kuvaamassa yksinkertaistuksessa. Hänen kaksiosainen mallinsa on nerokas.

Ihmisen päässä majailee ensinnäkin vikkelästi ja automaattisesti toimiva koneisto, jota voi kutsua myös alitajunnaksi. Lisäksi aivoistamme löytyy hidas osa, joka vastaa tietoisen mielen pohdinnoista ja niin sanotusta järkevästä ajattelusta.

Koska järkevä, tietoinen pohdinta on raskasta työtä, aivot siirtävät mielellään monet pulmat alitajunnan hoidettavaksi – ilman että ihminen huomaa sitä itse lainkaan. Energiaa kuluu vähän, koska nyt päätökset syntyvät aivojen syövereissä valmiiden sääntöjen ja yleistysten perusteella.

Alitajunnan puolella syntyy siis tulosta tosi nopeasti. Mutta kuten arvata saattaa, sen hintana on tietty suurpiirteisyys. Kahneman onkin tutkinut juuri tiedostamattoman mielen toistuvia virheitä.

Mielestäni Kahnemanin malli selittää tukuttain muiden kuuluisien bisneskirjojen kuvaamia, ihmisten näennäisen järjettömään käytökseen liittyviä ilmiöitä. Siis niitä, joita Arielyn, Cialdinin tai Heathin veljesten kirjat ovat pullollaan.

Mutta voin hyvin kuvitella, että esimerkiksi työkseen aivoja leikkelevä neurologi saa nobelistin aatteista näppylöitä. Maailman mutkikkaimman koneiston toiminnot pitäisi runnoa kahteen laatikkoon. Tulos olisi aivan liian mustavalkoinen.

Tuotteistaja on palkkansa ansainnut, kun asiantuntija alkaa rukoilla mutkikkaampia tuloksia.