Tietokirjailija, tekniikan tohtori ja entinen vihreiden kansanedustaja Eero Paloheimo kirjoitti kymmenisen vuotta sitten sarjan oivia kolumneja Taloussanomiin. Törmäsin niihin, kun tallensin kesällä arkistojani Evernoten hellään huomaan.

Erityisen ajankohtaiselta tuntui kirjoitus “Hyvin vointi valtiossa” (5.3.2005). Paloheimo ehdottaa ajatusleikkiä yhteiskunnasta, josta on poistettu kaikki vaikeudet, eriarvoisuus, riskit, yllätykset, piikittely, ilkeydet, todellinen tuska, kärsimys, nälkä, jano, väysymys, turvattomuuden tunne – ja saman tien myös tulevaisuuden unelmat.

Mitä jäisi jäljelle?

Vaikeudet tarkoittaisivat osallistumista tosi-tv-lähetykseen. Kärsimystä ihminen tuntisi hammaslääkärissä. Eksotiikkaosasto hoituisi etnisessä ravintolassa.

Tulos on näennäisen miellyttävä. Harmi vain, että ihminen ei kestä täydellistä tylsyyttä sen enempää kuin häkkiin suljettu villieläin.

Tuloksena on valtio, jossa itsemurhataan, erotaan puolisoista ja masennutaan ennätyksellisen usein. Lapset tarvitsevat mielenterveyspalveluja, juontajat haastattelevat toisia juontajia ja teollisuus tuottaa turhuutta.

Hymyilevä pahuus on pahuuksista julmin.

Miksi Paloheimon kirjoitus tuntui niin ajankohtaiselta?

Ensinnäkin on kiinnostavaa seurata, miten munattomat johtavat Suomea. Heistä jokainen lienee yhtä mieltä, että kusessa ollaan koko porukka. Silti reissumme päin betoniseinää vain jatkuu. Ikään kuin ihmiset eivät kestäisi enää lainkaan ikäviä päätöksiä ja rankkoja otteita.

Väitän, että moni suomalainen on kuin addikti, joka hiljaa sisimmässään haluaisi jo katkaisuhoitoon. Hän toivoo, että joku muu tekee ikävät päätökset, koska hän ei itse siihen pysty.

Mutta kuten moni lähipiiristään tietää, alkoholistin tai peliriippuvaisen täytyy olla todella pahassa jamassa ennen kuin hän suostuu pyytämään apua. Siksi poliitikkojenkin on turha käydä utelemassa ihmisiltä, haluaisivatko he tuntea tuskaa edes hetkellisesti.

Lisäksi silmään osui Hesarin kirjoitus (10.8.2014): Kuluva vuosi poikkeuksellisen synkkä – harraste­turmissa kuollut kymmeniä.

Jutussa Sukeltajaliiton toiminnanjohtaja Sari Nuotio kertoo havainnosta, joka puoltaa Paloheimon näkemyksiä:

“Erikoista on, että mitä enemmän onnettomuuksista puhutaan ja kirjoitetaan, sitä enemmän laji kiinnostaa. Kun sukellusonnettomuuksia on tapahtunut ja niistä on uutisoitu, sukelluskursseille on tullut enemmän ihmisiä.”

Samaa sarjaa on taivastelu nuorten miesten kuolonkolareista. Pitäisi kuulemma valistaa, ettei kaahaaminen ole järkevää. Sormea heristelevän tantan kaaliin ei millään mahdu, että kaksikymppinen bemarikuski nimenomaan etsii läheltä piti -tilanteita illasta aamuun.

Tuhoisa hyssyttely yleistyy myös firmojen neuvotteluhuoneissa.

Esimiehet eivät enää uskalla ehdottaa duunareilleen uusia projekteja. Stressaantunut asiantuntija saattaisi ärähtää. Niinpä suomalainen yritys voi tehdä vain sitä, mitä se on tehnyt tähänkin saakka.

Tapaan yhä useammin hienotunteisia markkinoijia, jotka eivät halua puhua ikävistä asioista. Se tarkoittaa jopa sitä, ettei asiakkaiden pulmista ei saa pukahtaa sanaakaan. Muuten ostajat pahoittavat mielensä.

Pumpuliin paketoidulle suojelukohteelle on vain pahuksen vaikea myydä mitään, jos kauppias ei voi tarjota ratkaisua johonkin ongel…eikun anteeksi, siis haasteeseen. Edes ongelma-sanaa ei saa enää käyttää, koska siinä on niin ikävä klangi.

Paloheimon mukaan gorillat oireilevat eläintarhoissa, koska niillä on liian hyvä olla. Ihmisen geeneistä 98,5 prosenttia on samoja kuin gorilloilla.