Marssin eilen vaimoni kanssa lounaalle Stockmannin yläkertaan Helsingissä. Valitsin listalta ison caesarsalaatin, joka oli höystetty murhatun kanan palasilla.

Tuli tuttu tenkkapoo: paljonko lautasella mahtoi olla kaloreita? Parempi puoliskoni veikkasi jopa tuhatta, koska kastike on käytännössä majoneesia – eli silkkaa rasvaa. Itse olin jo siinä vaiheessa naputellut kännykkäni lokiin 600 kaloria.

No, miksi lukemalla olisi väliä?

On sillä sen verran merkitystä, että jos olen vastaavalla tavalla jatkuvasti optimisti, kerään etureppuuni vuodessa 20 kiloa lisää läskiä. Siis pelkästään lounaistani.

Entä pitäisikö menyyssä lukea, paljonko annos sisältää kaloreita? Mielestäni se olisi erinomaista palvelua, jolla ravintola voisi erottua edukseen.

Asiaa pohtinut työryhmä kuitenkin päätyi loppuvuodesta 2014 siihen, ettei syöttölöiden tarvitse vaivautua moiseen turhuuteen.

Terveysasiantuntijat olivat kyllä kaloritietojen kannalla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Ritva Prättälä totesi Hesarissa (29.11.2014), että asia olisi tärkeä suomalaisten ylipainon vuoksi:

“Ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon kaloreita he kasaavat lautaselleen. Tämä olisi yksi tapa kertoa asiasta niille, jotka ovat asiasta kiinnostuneita.”

Ideaa puolsivat esimerkiksiksi sosiaali- ja terveysministeriö, Kuluttajaliitto ja Sydänliitto. Mutta “elinkeinopuoli” vastusti. Se tarkoittanee ravintolayritysten edustajia.

Hesari oli rustannut uutisensa kaveriksi hauskan gallupin, joka oli varmasti kaikin tavoin epätieteellinen. Mutta kiinnostava se oli silti.

Toimittajat olivat kysyneet neljältä lounastajalta arvioita heidän annostensa kaloreista (ilman juomia). Ravintolat olivat Chicos, Mäkkäri ja Subway.

Arvaukset menivät näin (suluissa todellinen lukema):

  • 280 (450)
  • 500 (1000)
  • 1500 (1117)
  • 350 (360)

Tuloksista voi todeta, että kaksi viimeksi haastateltua oli joko hyvin tarkasti kartalla tai jopa turvallisella tavalla väärässä. Sen sijaan ensimmäinen kaksikko oli aivan kaseikossa.

Sapuskan todellinen energiamäärä oli jopa kaksinkertainen lounastajan omaan arvioon verrattuna!

(Muistutan varmuuden vuoksi, että luet bisnesblogia. Tarkoitukseni ei ole tarjota virikkeitä ruokauskontojen fanaatikoille tai muille kajahtaneille. Ole hyvä ja pura traumojasi vaikkapa Suoli24:n “keskusteluryhmissä”.)

Jostain tahdonlujuudesta tai automaattisesta biologisesta kontrollista viisastelevat eivät tiedä, mistä puhuvat. Johan se on päivänselvää, että miljardien ihmisten kivikautinen säätömekanismi on aivan susi.

Itsekin pystyn vetämään helposti tuhat kaloria ylimääräistä joka päivä ilman, että kroppani varoittelisi ylikuormasta kertaakaan. Pikemminkin päinvastoin, mässäily on tosi kivaa.

Maailmanlaajuinen läskivyöry tarjoaa vain yhden esimerkin siitä, miten surkea laskuri ihmisen korvien välissä nököttää. Asiaa mutkistaa se, että tässäkin asiassa kuvittelemme olevamme parempia kuin olemmekaan.

Usein siteeramani tiedemieskaksikon Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn monet kuuluisat tulokset käsittelevät juuri sitä, miten huonoja ihmiset ovat arvioimaan vaikkapa pieniä riskejä. Ja että ongelma koskee myös tieteen harjoittajia itseään, vaikka he kuinka olisivat tilastotieteen ammattilaisia.

Mitä tapahtuu, kun kerron vaikkapa satunnaiselle lounasseuralle siitä, että pidän kirjaa syömisistäni? Samat kommentit alkavat toistua aika pian:

  1. Kaloreiden laskeminen ei kannata, koska täsmällistä kalorilukemaa on mahdotonta tietää.
  2. Kirjaaminen on aivan liian vaivalloista. Sitä paitsi se on ahdistavaa.
  3. Parempi tapa on noudattaa dieettiä X – eli jättää ruokavaliosta Y:n kokonaan pois.
  4. Kyllä peili aikanaan kertoo, jos tulee ahmituksi liikaa.
  5. Kannattaa syödä vain nälkäänsä.

Toisin sanottuna ihmiset keksivät vikkelästi selityksiä, miksi pää kannattaisi tunkea hanuriin. Ilmeisesti tieto todella lisäisi tuskaa.

Lähes identtiset jorinat toistuvat yritysjohtajien puheissa päivittäin. Vain yksittäiset sanat vaihtuvat, mutta ajatus säilyy:

  1. Markkinoinnin tuloksia ei kannata ennustaa, koska arvauksiahan ne kuitenkin olisivat.
  2. Koulutuksen vaikutuksia on vaikeaa – tai jopa mahdotonta – mitata. Mutta onneksi kaikki tietävät, että hyvä koulutus takaa työpaikan.
  3. Me sovellamme japanilaisten lean-oppeja (tai jotain muuta bisneksen muotivirtausta).
  4. Raportit kyllä kertovat, jos strategia ei toimi.
  5. Pitää vain ostaa halvalla ja myydä kalliilla.

Nämä ovat sentään vielä näennäisen järjellisiä väistöliikkeitä. Mutta joskus vastaväitteet ovat niin käsittämättömiä, että on parasta vain hymyillä kohteliaasti ja haihtua paikalta.

Jotain ahdistavaa lukuihin kuitenkin selvästi liittyy. Ehkä mittaaminen tuottaisi niin epämiellyttäviä tuloksia, että olisi pakko käynnistää iso saneeraus.

Sitä myös kalorilukemia välttelevät ihmiset pelkäävät. Mittaaminen on joka kerta yhtä tyrmistyttävää: vuorokauden kiintiö tulee tosi helposti täyteen jo lounaalla!

Sitä paitsi johtajien töräytykset kertovat siitä, etteivät edes parhaiten palkatut ja koulutetut ammattilaiset ymmärrä, mitä mittaaminen ylipäätään tarkoittaa. Puhumattakaan siitä, mihin numeroiden pyörittely tähtää – tai milloin se tosiaan on aivan turhaa.

Palaankin lähiaikoina aiheeseen. Kärsimättömät ammentakoot insipiraatiota erinomaisesta teoksesta How to Measure Anything: Finding the Value of Intangibles in Business*. Opuksen kirjoittaja Douglas W. Hubbard on mutkikkaiden bisnesten mittaamiseen erikoistunut yhdysvaltalainen konsultti ja kouluttaja.

Et voi luottaa aivojesi kirjanpitoon, koska pääkoppasi tärkeimpiä tehtäviä on haalia ja säästää energiaa. Mittaaminen saattaisi pakottaa sinut raskaisiin töihin.

PS. Hesarin laatimaan minigallupiin liittyi muuten hauska (tai traaginen) yksityiskohta: kukin neljästä koekaniinista oli saanut kuvansa lehteen. Ei liene vaikea arvata, ketkä kaksi olivat potrettiensa perusteella selvästi ylipainoisia, ketkä taas hoikassa kunnossa.

* Antille kiitos oivasta lukuvinkistä!