TBWA Helsingin strategiajohtaja Marco Mäkinen on yksi fiksuimmista työkavereistani kautta aikojen. Pakersimme samassa mainostoimistossa 1990-luvun puolivälissä, kun hän konsultoi Markkinointi & Mainonta -lehden perustajia.

Marcon mielestä markkinat kaipasivat jotain uutta. Kauppalehteä ja Talouselämää hän piti vanhanaikaisina raskaan teollisuuden äänenkannattajina.

Marcon näkökulma tuli elävästi mieleeni, kun lueskelin kevään viimeistä Talouselämä-lehden Peliyritykset 2015 -juttua (18.6.2015). Aviisi esitteli Suomen suurimmat pelifirmat.

Muuten ansiokkaassa tekstissä pisti silmään merkillinen toteamus:

“Talouselämä selvitti Suomen suurimmat peliyritykset nyt neljättä kertaa. Listan ulkopuolelle jää muutamia yli miljoonan tekeviä yhtiöitä, jotka takovat rahaa hyvin pienellä tiimillä.”

Esimerkkinä pudokkaasta aviisi esitteli mäkiautopeli Hill Climb Racingin kehittäjää, joka on kempeleläinen Fingersoft Oy. Se teki viime vuonna kolmentoista miljoonan euron liikevaihdon ja kahdeksan miljoonan liikevoiton.

“Liikevaihdolla mitattuna Fingersoft on Suomen neljänneksi suurin peliyhtiö, mutta 17 työntekijällään se jää listan ulkopuolelle.”

Yritykset oli listattu nimenomaan työntekijämäärän perusteella, koska “liikevaihdot heilahtelevat riippuen pelijulkaisuiden ajankohdasta”.

Eikä siinäkään vielä kaikki:

“Toisaalta joillakin lupaavilla yrityksillä ei ole vielä liikevaihtoa lainkaan, vaikka niillä on jo kymmeniä työntekijöitä.”

Voi jummijammi ja yhden kerran! Näin pahasti menevät puurot ja vellit sekaisin jopa Suomen (ehkä) arvostetuimmassa talousjulkaisussa.

Rovio on listan ylivoimainen ykkönen, koska sillä on upea 700 työntekijän armeija. Kakkoseksi jäi jokin Supercell-niminen rupuyhtiö, koska se työllistää vain kälyiset 170 duunaria.

Kuitenkin Supercellin liiketulos oli viime vuonna 50-kertainen Rovioon verrattuna!

Entä jos Supercell pystyisi hoitamaan hommansa 17 ammattilaisen voimin? Sehän olisi ihan mahdollista, jos putiikki vaikkapa ulkoistaisi osan työvoimastaan.

Supercell putoaisi Talouselämä-lehden listalta, vaikka se teki 515 miljoonan euron tuloksen.

Ymmärrän toki, että talentumilaiset ovat pohtineet pää märkänä, miten hitossa listasta saisi jotenkin edustavan. Mutta että Suomen digitaalisimman toimialan ranking piti perustaa päälukuun. Juuri se toi mieleen ajat, jolloin talouslehtien tärkeimpiä tilaajia olivat teollisuusyritysten patruunat.

Näin epäselvää yritystoiminnan logiikka saattaa olla jopa kokeneille taloustoimittajille. Ajatukset syhertävät luultavasti siksi, että niin monet ihmiset ovat sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän Suomeen syntyy työvoimavaltaisia bisneksiä.

Eiköhän maamme etu ole kuitenkin se, että firmamme pystyvät tuottamaan hyötynsä mahdollisimman tehokkaasti. Työllistäminen on vain liiketoiminnan seuraus ja välttämätön paha – ei suinkaan bisneksen tavoite.

Kun yrittäjä kehuu työllistävänsä paljon porukkaa, hän ylpeilee usein yrityksensä tehottomuudella.

Nyt päivystävä demari jo parkaisee, että mitä sitten teemme, kun lähes kaikki suomalaiset ovat päätyneet kortistoon?

Eiköhän se ole lopulta tulonjakokysymys. Tuskin ratkaisu on sekään, että korvaamme maansiirtoyrittäjän kaivinkoneet multaa lusikoivilla miehillä.

Yrityksesi tehtävä on tuottaa hyötyä mahdollisimman tehokkaasti. Työntekijöiden määrä ei ole mikään kehumisen aihe.