Eilen eduskunnassa keskusteltiin taas kiivaasti. Monet kansanedustajat tuntuivat uskovan, että maamme vauraus on seurausta hyvin koulutetuista kansalaisista.

Nythän on vain niin, että syyt ja seuraukset saattavat taas kerran mennä suloisesti sekaisin.

Ehkä vauraalla maalla on vain varaa kouluttaa ihmisiään. Mutta siitä on hyvin vähän näyttöä, että jonkin maan menestys olisi juuri koulutuksen ansiota.

Asiaa hämärtää ilmiö, jota kutsun ooppera-efektiksi. Jokaisella sivistyneellä maalla täytyy olla oma pönäkkä lauluteatterilaitos, maksoi mitä maksoi. Muuten kansakunta ei ilmeisesti täytä vakavasti otettavan valtion tunnusmerkkejä.

Aivan vastaavasti jokaisella sivistysmaalla tulee olla yliopistoja, tohtoreita ja perustutkimusta. Muuten se vaikuttaisi joltain kuppaiselta kehitysmaalta.

Nassim Taleb pohtii tätä aihetta yhden luvun verran tuoreimmassa kirjassaan Antifragile: Things That Gain from Disorder. Häntä askarruttavat sellaiset paikat kuin Abu Dhabi. Myös kaikki Dubaissa vähänkään haahuilleet ovat nähneet saman:

Upporikkaat hiekkavaltiot rakentavat öljymiljardeillaan kiivaasti omia paikallisia harvardejaan.

Ajatuksena on tietenkin se, että maahan tuotujen korkeakoulujen keskittymä alkaa jossain vaiheessa tuottaa vaurautta. Se on sinänsä hyvä ajatus, koska öljy loppuu joskus kuitenkin.

Silti jokainen täyspäinen alkaa heti miettiä, että onko sivistys noin vain rahalla ostettavissa ja siirrettävissä konteissa maasta toiseen. Jotain onttoa kuviossa tuntuisi olevan.

Tietysti koulutususkovaisten kannalta ikävintä olisi myönteinen vastaus: kyllä, koulutus on vain kiva sivistysmaan symboli. Miksei yliopistolaitosta voisi ostaa minne tahansa siinä kuin oopperoita tai taidemuseoitakin?

Koulutuksen nimiin vannovien kannalta murheellisinta on kuitenkin se, että faktat eivät tue heidän uskomuksiaan sivistyksen vaikutuksista.

Esimerkiksi yksi kautta aikain menestyneimmistä maista on ilman muuta Sveitsi. Hassua kyllä, sveitsiläisten koulutustaso on hyvin vaatimaton verrattuna muuhun Eurooppaan.

Kirpun kokoinen valtio on sen sijaan tunnettu mestari-kisälli-mallistaan. Viisaus on kertynyt ja siirtynyt polvelta toiselle käytännön työssä ja suullisesti – ei niinkään muodollisen koulutuksen avulla.

Taleb viittaa kirjassaan entisen Maailmanpankin ekonomisti Lant Pritchetin empiiriseen tutkimukseen (Where Has All the Education Gone?). Paperin päätelmät ovat karuja:

Koulutus ei ole mikään patenttilääke niin, että investoinnit opintoihin kasvattaisivat kansalaisten keskimääräistä tulotasoa.

Päinvastainen sen sijaan on ilmiselvästi totta. Mitä rikkaampi maa, sitä enemmän sillä on taipumusta sivistää väestöään.

Pritchet ei kuitenkaan väitä, etteikö koulutuksesta seuraisi monia muita hyötyjä. Totta kai sillä on vaikutusta yksittäisten ihmisten uramahdollisuuksiin. Lisäksi se esimerkiksi vähentää lapsikuolleisuutta.

Kansanedustajamme kuitenkin paasaavat nimenomaan siitä, miten koulutus saa Suomi-nimisen valtion menestymään. Moiset väitteet perustuvat enemmän uskoon kuin tietoon.

Ehkä kansanedustajat tarvitsisivat enemmän koulutusta?

Mitä enemmän maa sivistää kansalaisiaan, sitä epäselvempää on, tekeekö koulutus maasta vauraan.