Kuuntelin hiljattain lounaspöydässä ihmiskunnan eliitin keskustelua. Asiantuntija harmitteli, että Kutsuplus-palvelu loppui vuodenvaihteessa. Se kun oli hänen mielestään tosi näppärä juttu.

Tuo innovaatio oli siis pääkaupunkiseudulla pikkubusseihin perustuvaa kutsuliikennettä, joka maksoi asiakkaille 5 euroa per reissu. Lisäksi jokaista matkaa tuettiin verovaroin kymmenillä euroilla.

Aikanaan naureskelin, että tietenkin Kutsuplus oli asiakkaiden mielestä mahtava konsepti. Ja että sekin olisi varma hitti, jos joku olisi niin idiootti, että hän alkaisi pyörittää “ilmaista” lounasravintolaa.

En tullut ajatelleeksi, että arki on aina tarua ihmeellisempää. Tietenkin poliitikot ovat hoksanneet noin ilmeisen liikeidean jo ammoisina aikoina.

Hesari kirjoitti keksinnöstä ihailevaan sävyyn jutussa Tonni puuroa Helsingin puistoihin (10.6.2016). Kaupunki jakelee leikkipuistoissaan noin 200 000 ilmaista lounasta joka kesä.

Palvelu on sota-aikojen peruja. Vuonna 1942 oli tavoitteena ruokkia köyhien perheiden lapsia. Mutta kun virkamiehelle on kerran keksitty jokin työ, hän ei tietenkään luovu siitä vapaaehtoisesti enää koskaan. Niinpä sulkeiset jatkuvat vielä nyt 74 vuotta myöhemmin.

Lehden mukaan “puistoruokailua on yritetty säästösyistä lopettaa, mutta nyt se ei hetkeen ole ollut uhattuna”. Päinvastoin, sapuskaa on vaivihkaa alettu tarjota entistä pidempään, lähes koulujen alkuun saakka elokuussa.

Puistoruokailu on mainio esimerkki siitä, millaisista avuttomista älykääpiöistä keskiluokkamme koostuu.

Haluamme lähettää rahamme byrokraateille, jotta he keittäisivät meille ohrapuuroa.

Juttu kuvaa samalla puolivahingossa mekanismia, jonka vuoksi neuvostoliittolaisessa marketissa oli aina väärä määrä tavaraa. Myös suomalaiset virkahenkilöt yrittävät arvailla tuotteidensa menekkiä etukäteen:

“Sää vaikuttaa eniten. Puistoista laitetaan viestiä, että näyttää hellepäivältä, tuokaa kymmenen kiloa enemmän ruokaa.”

Maalaisjärki sanoisi, että ehkä vanhempien kannattaisi keittää puuroa lapsilleen silloin, kun tenavat ovat nälkäisiä. Sen sijaan puistotäti utelee etanalta, onko huomenna pouta.

Koska pöperö ei saa loppua kesken, sitä on varmuuden vuoksi kokattava aina liikaa. Lämmintä ruokaa ei saa kierrättää, vaan hävikki menee armotta roskiin.

Moinen yksityiskohta ei tietenkään häiritse planeettamme ekokriisistä syvästi huolestunutta äiskää tai iskää pätkän vertaa.

Eniten jäin kuitenkin ihmettelemään säätilan ja köyhyyden suhdetta. Miksi vähävaraisten lasten ravinnontarve lisääntyy aurinkoisella säällä? Katoaako kurjuus vastaavasti kylminä päivinä?

Jos itse kärsisin nälästä, kipittäisin kyllä popsimaan puuroni, satoi tai paistoi.