The Washington Post (17.8.2016) kirjoitti tutkimuksesta, jonka mukaan varasuunnitelmista saattaa olla haittaa. Koehenkilöt suoriutuivat tehtävistään muita huonommin, jos heillä oli käytettävissään jokin heittoistuin epäonnistumisen varalta.

Tiedehenkilöt pohtivat tietysti, mistä tulos johtuu. Kenties varasuunnitelma saa ihmiset velttoilemaan. Selitys kuulostaa uskottavalta.

Vaikka makea porkkana on muodikas juures, ei se sitä tarkoita, että kipakka keppiosasto olisi jotenkin menettänyt tehonsa. Totta kai se panee ihmisen yrittämään, jos vaihtoehtona on vain potutusta ja tuskaa.

Hätäpoistumisteiden haittoja on joka tapauksessa helppo bongata vähän joka paikassa.

Usein hokemani nyrkkisääntö sanoo, että jos firmalla on kaksi fokusta, sillä ei ole yhtään fokusta. Jos yksi tukijalka pettää, johtajalla on aina mahdollisuus heittäytyä toisen varaan.

Lisäksi tallelokerossa saattaa muhia johtajasopimus turpeine irtisanomiskorvauksineen. Jokainen tajuaa, miten viimassa raollaan lonksuva varauloskäynti nakertaa pomon työmoraalia.

Myös idea on alati yleistyvä valepukuinen varasuunnitelma. Innovointi on lukuisten ryhtymisrajoitteisten johtajien ja yrittäjien tapa paeta todellisuutta.

Tulevasta menestyksestä on mahtavaa haaveilla tasan niin kauan, kun kenenkään ei tarvitse tehdä mitään konkreettista – kuten myydä jotain ihan oikealle asiakkaalle.

Entä onkohan ollut kovin hyvä ajatus kaupata opiskelijoille varasuunnitelmia ja varasuunnitelmien varasuunnitelmia?

Saamme jatkuvasti lukea ns. asiantuntijoiden lausuntoja, että nuoria ei pitäisi pakottaa päättämään tulevaa uraansa liian varhain. Mikäli demarit saisivat tahtonsa läpi, nuoria olisivat luultavasti kaikki alle 65-vuotiaat.

Jos tuleva tentti ahdistaa teekkaria, hänen pitäisi kuulemma päästä vaihtamaan johonkin leppoisampaan hänelle paremmin sopivaan suuntaan. Lisäksi kaikki neuvovat, että “valitse sitten ala, jota rakastat intohimoisesti”.

Näin kaikki nuoret päätyvät lopulta muusikoiksi, tanssijoiksi tai valokuvaajiksi. Keski-ikäiset ryhtyvät elämäntaitovalmentajiksi.

Työpaikalla on sama tilanne. Sopiva ammatin ja paikkakunnan yhdistelmä takaa, ettei yhdenkään pomon kanssa ole pakko tulla toimeen.

Aina löytyy lääkäri, joka on valmis määräämään pari viikkoa saikkua masennukseen.

Työn perässä ei ole kenenkään pakko muuttaa. Ja jos mikään muu ei auta, voihan sitä vetäytyä pysyvästi olohuoneen sohvalle narisemaan sosiaaliturvan niukkuudesta.

Asevelvollisuus koskee aina vain pienempää joukkoa. Esimerkiksi ylipainoisia ei harmaisiin edes haluta. Jos ei sotaleikit eivät huvita, ongelma ratkeaa puolen vuoden sipsi-, jäätelö- ja pitsakuurilla.

Tällä viikolla tiedotusvälineissä on puitu kansalaistemme tuskaa, koska urheilijoiksi kutsuttujen suomalaisten viihdetaiteilijoiden Rio-show ei tyydyttänyt.

Ehkä urheilijoillamme on liikaa B-suunnitelmia. Tuskin heistä yksikään ajautuu katuojaan siksi, että hän ei viitsinyt treenata tarpeeksi.

Jopa loputon Nato-vetkuttelumme kuuluu samaan sarjaan. Ei kannata sitoutua mihinkään, koska muuten olisi pakko sitoutua johonkin.

Suomalaiset eivät uskalla polttaa veneitään rannassa. Jos he niin tekisivät, pakotie olisi poikki. Vihollinen olisi pakko voittaa.