Taiteilija Virpi Kanto kirjoitti lehteen, että Taiteilijan työtä ei pidä määritellä vain rahalla (HS 28.5.2017):

“Kuvanveistäjän ammatissa pitkään toimineena olen tyrmistynyt siitä, kuinka Heikki Pursiainen esitti röyh­keästi, että tuet eivät ole tai­teilijoita varten vaan taiteen ­kuluttajia varten.”

Kantoa harmitti Pursiaisen kirjoittama essee Taiteen valtiontuesta pidetään kiinni kynsin hampain, vaikka se vaarantaa taiteen vapauden (HS 21.5.2017) .

Lisäksi Kanto purnasi, että “taiteesta on vaikea keskustella, jos ei ymmärrä taiteen luonnetta, itseisarvoa tai vapautta taiteessa”.

Sitä jaksan aina ällistellä, miten joku pokkana selittää, että juuri hänen valitsemallaan ammatilla on jokin itseisarvo. Eikö Virpi Kanto todellakaan hahmota, miten röyhkeän itsekeskeinen moinen ajatus on?

Missä tahansa muussa työssä on aivan selvää, että tulosten täytyy hyödyttää muita olentoja tavalla tai toisella. Muuten ammatti siirtyy historiaan hyvin pian.

Taiteilija Kanto kysyi hyvän kysymyksen:

“Kaatopaikalleko kaikki, mikä yleisöä ei miellytä, pitäisi kuskata?”

Jos Kanto ei halua pitää veistoksiaan omana ilonaan, kaatopaikka tai kierrätyskeskus olisi varmasti erinomainen vaihtoehto. Eivät sitten jää suutareiksi osoittautuneet tekeleet pihapiiriä rumentamaan tai perikunnan riesaksi.

Myös säveltäjä Kalevi Aho oli eri mieltä Pursiaisen kanssa (Valtiontuki on turvannut taiteen vapauden, HS 28.5.2017). Ahokin haluaa päättää ihan itse, mikä on hyvää taidetta:

“Ongelmallinen on kuitenkin hänen [Pursiaisen] vaatimuksensa, että tuettavan kulttuurin pitäisi olla tarpeeksi monen kuluttajan mielestä arvokasta. Miten pystyy etukäteen näkemään, mikä tulee olemaan tarpeeksi monen mielestä arvokasta, ja kuka tällaisen arvioinnin pystyy tekemään ennen kuin teosta on edes luotu?”

Taiteilijoiden kannattaisi miettiä asiaa niin kuin eräs toinen luovaa työtä tekevä ammattiryhmä tekee. Tarkoitan tuotekehittäjiä. Tältä Ahon kommentti kuulostaisi insinöörin lausumana:

“On aivan älytöntä vaatia, että koneemme olisi hyödyllinen kuluttajien mielestä. Mistä me voimme tietää, millaisia vimpaimia ihmiset ostavat? Kuka sen muka pystyy arvioimaan ennen kuin laite on edes valmis?”

Virpi Kanto toteaa, että “taiteen vapaus ja merkitys on siinä, ettei lopputulosta voi tietää etukäteen.” Mutta sama pätee myös muihin tuotekehitysprojekteihin.

Ei kukaan voi tietää, tuleeko tuotteesta hitti vai floppi. Mutta ei insinööri silti vaadi, että juuri hänen huonojen tuotteidensa kehityskulut pitäisi maksaa verovaroistamme.*

Jari Parkkinen ilmaisi usein toistuvan huolen kirjoituksessaan Taiteen valtiontuen pienentäminen ei lisäisi taiteen vapautta (HS 24.5.2017):

“Taiteen ja kulttuurin historiassa on useita tapauksia, joissa jokin teos ei ole ollut arvostettu omana aikanaan, mutta sen arvo on ymmärretty myöhemmin. Seitsemän veljestä riittänee tässä esimerkiksi. “

Käännän tämänkin kommentin insinöörikielelle:

“Olemme vain edellä aikaamme. Eihän se meidän vikamme ole, jos nykyisin elävät asiakkaat ovat juntteja. Haluammekin kehittää ratkaisuja, joista jotkin saattavat olla keräilijöiden mielestä arvokkaita sadan vuoden kuluttua. Yhtiömme pitäisi investoida pomminkestäviin varastotiloihin.”

Sinänsä en ihmettele lainkaan Heikki Pursiaisen esseen herättämiä reaktioita. Ne ovat kovin tuttuja sekä poliitikkojen, radioyhtiöiden johtajien että esimerkiksi lääketehtaiden rahoittamien tutkijoiden kommenteista.

Itse uskon ns. kultaiseen sääntöön:

Kullan omistaja määrää säännöt.

Silti ammattilainen toisensa jälkeen väittää silmät ymmyrkäisenä, ettei rahoittajan mielipide vaikuta hänen valintoihinsa millään lailla.

Taiteilijaa ei asiakkaan mielipide kiinnosta – mutta tämän kuuluu maksaa taiteilijan elanto siitä huolimatta.

*No joo, myös ikävän moni insinööri mankuu tukiaisia sen sijaan, että hän ottaisi riskin omilla rahoillaan.