Länsi-Savon pääkirjoitus 9.9.2018 totesi, että maataloustuottajat kaipaavat muutakin kuin empatiaa. Savosta suomennettuna se tietenkin tarkoittaa, että kolmen miljardin maataloustuki ei vielä riitä.

Lehti toistaa harhaista sanomaa, joka lienee alun perin MTK:n lobbareiden keksintöä:

“Pysyvä lääke olisi kuitenkin synnyttää nykyistä oikeudenmukaisempi, tuottajan ansiota kasvattava tulonjako elintarvikeketjuun.”

Koska ruisleipä on suomalaisille rakas, se on noussut yleiseksi esimerkiksi maanviljelijöiden riistämisestä:

“Heikoimmilla ruokaketjussa on kuitenkin tuottaja. Kuvaavaa on, että esimerkiksi ruisleivän hinnasta maanviljelijän osuus on kolme prosenttia! (Maaseudun Tulevaisuus 22.9.2017).

Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä on täysillä mukana. Hänen aloitteestaan saimme ruoka-asiamiehen, jonka tehtävä on valvoa elintarvikeketjun toimintaa.

Toisin sanottuna asiamiehen tehtävä on vaania, löytyykö teurastamosta, myllystä, meijeristä, leipomosta, tukusta tai K-kaupasta ilkeää porukkaa, joka yrittää salaa riistää maatalojen kilttejä emäntiä ja isäntiä.

Koko tämä “ajattelu” on silkkaa huuhaata. Se saa jokaisen täyspäisen ihmisen itkemään verta.

(Jos uskot homeopatiaan ja jätät lapsesi rokottamatta, älä turhaan lue tämän enempää. Et kuulu kirjoitukseni kohderyhmään).

Mutta miksi vaikkapa tuon kuuluisan kolmen prosentin tuijottamisessa ei ole mitään järkeä?

Otetaanpa esimerkki, joka toivottavasti valaisee asiaa.

Kuvitellaan, että perustan yrityksen, joka myy vessapaperitelineitä. Niillä on kohtalaisen tasainen kysyntä, joka tuskin sakkaa tulevaisuudessakaan – ei ainakaan niin kauan, kun ihmiset jatkavat paskomistaan.

Tiedän, että erikoistuminen on fiksua. Rajaan asiakaskuntani niin, että pystyn keskittymään juuri sen erityisiin tarpeisiin.

Päätän siis myydä vessapaperitelineitä Karibian risteilyaluksiin. Siinä on bisnes, jossa rahaa riittää kuin roskaa.

Etsin toimialaluettelosta yrityksiä, jotka toimittavat kylppäri- ja huussimoduuleja Mayerin Turun telakalle. Alan markkinoida niille maailman laadukkainta vessapaperitelinettä. Sen valmistuskustannukset puristan kolmeen euroon.

Pian tajuan, että vessapaperitelineitä valmistaa moni muukin. Kilpailu on ankaraa. Erottuminen on vaikeaa.

Lopulta saan kuitenkin ison tilauksen neljän euron kappalehintaan. On sekin ihan OK, katetta jää vielä neljännes.

Olen hetken aivan tyytyväinen tilanteeseeni.

Sitten äkkään uutisista, että voi helkkari: asiakkaani – eli kylppärimoduuleja myyvä yritys – on noussut Kauppalehden listaamien menestyjien joukkoon.

Katala konepaja saa lähes seitsemän tonnia jokaisesta laivaan toimittamastaan kontista. Jo alkaa silmissä sumentua.

Itse saan vain neljä euroa per kylppäri. Sehän on surkeat 0,06 prosenttia tuotteen loppuhinnasta!

Ei siinä vielä kaikki: Meyer Turku saa risteilijästä 900 miljoonaa euroa!!

Nyt vasta pahalta tuntuukin.

Vaikka myisin kolmetuhatta telinettä laivaa kohden, osuuteni risteilijän hinnasta on kuppaiset 0,0013 prosenttia!!!

Mutta aina vain synkempää on luvassa.

Risteilijöitä ostava Royal Caribbean Cruises tahkoaa vessapaperitelineideni ansiosta yhdeksän miljardin dollarin liikevaihtoa!!!!

Laskimesta loppuu tila, kun yritän laskea, miten pieni oma osuuteni on. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, miltä moinen kölin alta vetely tuntuu.

Lienee selvää, että Suomeen tarvittaisiin toilettiteollisuusministerin lisäksi toilettiasiamies. Hänen tehtävänsä olisi valvoa, että tulot jakautuisivat reilummin valtameriristeilijöiden alihankintaketjussa.

Onneksi hätäni huomataan. Pian saan kutsun A-studion suoraan lähetykseen. Pääsen istumaan toilettiteollisuusministerin viereen.

Heilutan wc-paperitelinettäni toimittajan nenän edessä ja kysyn, miten on mahdollista, että jotkut telakkamogulit käyttävät pienyrittäjän tilannetta näin julmasti hyväkseen.

No niin, se siitä. Eiköhän esimerkkini idea tullut selväksi.

Jos joku lisää lopputuotteen arvoa vain vähän, on aivan oikein, että hän saa lopputuotteen hinnasta vain pienen osuuden.

Ilmeisesti maatilojen emäntien ja isäntien ego tekee tepposia. Heidän itsekeskeinen näkökulmansa synnyttää harhan, että pellon viljeleminen olisi jotenkin arvokkaampaa työtä kuin se onkaan.

Toki myönnän, että vessapaperitelinetehtailijan tilanne on erilainen kuin viljelijän.

Valtio tai EU ei nimittäin korvaa toilettitarvikefirman tappioita vain siksi, että jonain vuonna telakoilla sattuu olemaan niukasti tilauksia.

Surkuhupaisinta maataloustuottajien narinassa on se, että he ovat tietenkin itse syyllisiä huonoihin tuloihinsa.

Jos tuhannet kasvattavat täsmälleen samanlaista ruista, totta kai he ihan itse kilpailevat hintansa pohjamutiin.

Ei emäntä tai isäntä itsekään osta kahdesta yhtä hyvästä lannoitteesta kalliimpaa vain siksi, että tyyriimmän tuotteen valmistaja uikuttaa tiedotusvälineille huonoja katteitaan.

Miksi viljan ostajan silti pitäisi maksaa maajussille markkinahintaa enemmän?

Emännällä tai isännällä on tuotekehitysongelma. Mutta hän on kyvytön myöntämään sitä. Siksi hänen täytyy etsiä syyllistä arvoketjun muista osapuolista.