Etsi kirjoituksia
Close this search box.
Vesihana solmussa

Tieteilijät vinkuvat kuin viljelijät

Jari Parantainen
Jari Parantainen
Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Koulutan & konsultoin. Aiheina tuotteistaminen ja hinnoittelu. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. [email protected] ✆ 050 5229 529

Tunnustan, etten ymmärrä tieteellisestä julkaisutoiminnasta tuon taivaallista. Mutta se saattaa olla pelkästään hyvä asia.

Nimittäin tieteilijöille aihe saattaa olla liiankin läheinen. Ainakin sellainen vaikutelma syntyy, kun sivusta seuraan heidän reaktioitaan. Ne ovat usein hämmentävän alkeellisia.

Hesari otsikoi aiheesta tammikuun lopussa (28.1.2019) näin:

”Suomalais­tutkijoiden pääsy satoihin tiede­julkaisuihin loppuu tällä viikolla – Tiede­lehti­neuvotteluissa ei tulosta”

Kyse on siis siitä, että kotimaiset korkeakoulut ja tutkimuslaitokset pitävät joidenkin arvostettujen tiedekustantajien tilausmaksuja liian kalliina.

Helsingin yliopiston ditaalisten ihmistieteiden apulaisprofessori Mikko Tolonen kuvasi tilannetta Hesarille tähän tapaan:

”TUTKIMUSORGANISAATIOT eivät ole suurten kustantajien raha-automaatteja, eikä jatkuville vaatimuksille lisärahasta voida taipua”

Mistään roposista ei tosiaan ole kyse, sillä Suomen yliopistojen vuosilasku oli jo pari vuotta sitten yhteensä noin 35 miljoonaa euroa (HS 30.7.2017).

Tietysti jokainen maallikko ihmettelee, että eikö tiedeyhteisö ole kuullut sellaisesta innovaatiosta kuin WWW? Sehän on sentään Cernistä lähtöisin alun perinkin, eli tiedemiesten jo 1990-luvulla keksimä näppärä julkaisusysteemi.

Jos joku on kirjoittanut mahtavan tieteellisen artikkelin, miksi hän ei siis julkaise sitä netissä saman tien?

No, sehän ei riitä, että joku vain roiskaisee tekstinsä nettiin.

Ensinnäkin artikkeli pitäisi saada ensin vertaisarviointiin. Toisin sanottuna jonkun täytyy organisoida raati, jossa vittumaiset kollegat yrittävät keksiä tekstistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat puutteet.

No, sekään tuskin on sinänsä ongelma. Kai nyt jokainen saa ja osaa kutsua sopivia tiedehenkilöitä mihin kustannustoimitusprojektiinsa haluaa. Jos rahaa ei ole siihenkään, sitten varmaan pitäisiä käydä oravannahkakauppaa tavalla tai toisella.

Mutta nyt tullaankin asian kovaan ytimeen:

Artikkelista tulee sitä arvostetumpi, mitä hienompi kustantaja sen julkaisee.

Hieno tarkoittaa tässä sitä, että jotkut kustantajat ovat arvostetumpia kuin toiset. Se taas näkyy käytännössä niin, että tieteilijät itse haluavat juttunsa tiettyjen kustantajien tiettyihin julkaisuihin.

Kustantajalla taas on kaikki intressi myydä niukkuutta. Se karsii juttuja armotta. Sikäli kuin arvaan, julkaisijan myös kannattaa värvätä niin tiukkapipoisia vertaisarvioijia kuin ikinä mahdollista.

Kun jokin tutkimus tai artikkeli sitten läpäisee erittäin tiukan seulan, se on käytännössä auktorisoitu. Se on saanut arvovaltaisen hyväksytty-leiman kanteensa.

Julkaisunsa ansiosta tiedehenkilöstä tulee entistä arvostetumpi. Hän saa helpommin apurahoja ja parempia työtarjouksia. Luultavasti myös hänen seuraavat tekstinsä ylittävät riman kerta kerralta sujuvammin. Menestys kasautuu, kuten niin usein muissakin bisneksissä.

Kun yhä useampi tutkija haluaa hengentuotteensa tiettyyn julkaisuun, tietenkin kierre alkaa ruokkia itseään. Se ei ole tietenkään sattumaa, vaan siihen kustantaja on pyrkinytkin.

Julkaisija on rakentanut niukkuutta jopa vuosikymmeniä.

Kuitenkin tiedeväki saattaa purnata vaikkapa Twitterissä näin:

Tässäkin Heidi Laine ajattelee, että julkaisija on vanhanaikainen ja tehoton, koska se pyytää artikkelin julkaisemisesta jopa 10–30 tuhatta euroa. Yllättävän moni fiksu tieteenharjoittaja sortuu vastaavaan kömpelöön päättelyyn.

Taustalla on taas kerran kaikille tuotteistajille ja hinnoittelijoille tuttu harha, että jonkin tuotteen tai palvelun hinta määräytyisi sen tuotantokustannusten perusteella. Niinhän ei tietenkään ole.

Tiedejulkaisut veloittavat nimenomaan niukkuudesta, auktorisoinnista ja prestiisistä. Niiden omilla kuluilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Veikeää tässä on se, että tietenkin kallis hinta jo sinänsä luo prestiisiä. Se on siis osa konseptia. Jos jokin julkaisu olisi halpa, se tuskin olisi yhtä arvostettu.

Tieteilijät vinkuvat kuin viljelijät. Molemmat ryhmät ovat yhtä sokeita sille, että todellinen hintaongelma johtuu niiden sisäisestä kilpailusta. Mitään salaliittoa tai monopolia ei ole olemassa. Sekä viljelijät että tieteenharjoittajat aiheuttavat ahdinkonsa ihan itse.

8 vastausta

  1. Luulen että tässä tapauksessa tuo vinkuminen on hieman erityyppistä kuin viljelijöillä. Eivät tutkijat noita maksuja omasta pussistaan kaiva eli ei noilla maksuilla sinällään ole tutkijoille ihan älytöntä merkitystä. Luulen että tuo vinkuminen perustuu enemmänkin koko mallin järjettömyyteen (?) liittyvään seikkaan ja luulen että noi kustantajien voittolukemat koetaan yleisesti epäoikeudenmukaisiksi ja saavutettua valta-asemaa väärinkäyttäviksi. Tuo vallan keskittyminen puolestaan on tullut vähän jopa salakavalasti historian saatossa.

    Tämä malli on kuitenkin melko vaikeaa purkaa. Yliopistojen johto haluaa tuloksia joita mitataan tietyillä julkaisuilla. Ja nuo julkaisut ovat julkaisijoiden omaisuutta. Samaan aikaan yliopistojen johto kuitenkin painii näiden maksujen suuruuden että julkaisutavoitteiden paradoksin välillä. Tutkijat sitten oletettavasti yrittävät julkaista siellä mitkä parhaiten tukevat näitä julkaisutavoitteiden toteutumista.

    Maailmalla on aika laajalti myös yritetty vastata tähän kritiikkiin. En tiedä miten tietyillä aloilla tässä ollaan onnistuttu mutta periaatteessa tutkijat voivat tämän mallin kyllä muuttaakin – ovathan ne paradoksaalisesti näiden julkaisujen tuottajia ja käyttäjiä samanaikaisesti. Tuskin Facebookinkaan käyttäjät narisevat siitä kuinka kallista siellä on mainostaa, mutta narisevat kyllä miksi heidän henkilötietojaan hyödynnetään kaupallisessa mielessä. Ainoa vaihtoehtohan tässä narisijalla on joko lopettaa palvelun käyttö, perustaa uusi alusta tilalle tai liittyä johonkin alustaan joka toimii toisenlaisella mallilla.

    1. Kiitos Tumpe, hyvää pohdintaa jälleen kerran!

      Ironista tässä on se, että kokemukseni perusteella tieteenharjoittajat ovat erityisen hanakoita naureskelemaan vaikkapa sille, että miksi joku maksaa Applen puhelimesta niin paljon ”ylihintaa”.

      Kuitenkin koko he itse arvostavat tiettyjen julkaisujen brändiä niin paljon, että tällaiseen tilanteeseen on päädytty.

  2. Oma kokemukseni on että nuo iPhonen hinnoille naureskelijat ovat yleisemmin ottaen DI:ksi kouluttautuneita, mutta se tästä kokemusasiantuntijuudesta.

    Julkaisun brändihän muodostuu tutkijoiden omasta kokemuksesta. Jos oman jutun saa liian heiveröisesti läpi, on kokemus heikko. Brändi tässä tapauksessa muodostuu siitä että sinne on vaikea saada juttu läpi. Vähän kuin Harvardiin on vaikea (?) päästä opiskelemaan.

    Mm. Berkeley on lähtenyt vastaiskuun isoa kustantajaa vastaan. Jos arvovaltaiset yliopistot lähtevät masinoimaan tällaista niin asiaan voi tulla merkittävää liikehdintää ja muutosta. Kustantajan kannattaa muistaa että myös brändit ovat katoavaisia, varsinkin jos merkittävä vaikuttajaryhmä saa taakseen muitakin. Kuitenkin tämä akateeminen yhteisö on käytännössä näiden ainoa työtä tekevä resurssi näille julkaisijoillekin. Varmaan siinä joku raja on mihin asti yritetään rautakankea kiskoa:

    https://news.lib.berkeley.edu/elsevier-outcome

  3. Tutkijat haluavat artikkelinsa tiettyihin julkaisuihin. Nämä julkaisut siis selvästi tarjoavat jotain arvoa. Sen verran olen seurannut artikkelien julkaisua sivusta, että 10.000€ vaikuttaa aika edulliselta siihen nähden kuinka noita artikkeleja hierotaan. Ne artikkelit eivät nimittäin mene kokeneiltakaan tutkijoilta sukkana sisään, vaan koko prosessi iterointeineen voi kestää vuosia. Se lopullinen artikkeli jotain ihan muuta kuin se ensimmäinen versio ja sillä lopullisella artikkelilla on tosiaan se arvostettu laatusertifikaatti.

    Tiedejulkaisulle on tietenkin rakennettavissa vaihtoehto, joka sisältää samat komponentit:
    – Yliopisto palkkaa kustannustoimittajan hinkkaamaan tekstiä
    – Yliopisto värvää vertaisraadin ja koordinoi sen toiminta
    – Yliopisto palkkaa markkinointitoimiston markkinoimaan kustannustoimittajan ja vertaisraadin hinkkaamaa tekstiä

    Jos yllä oleva prosessi siis kestää vaikka vuoden, niin mihin asti luulette 10.000€ piisavan? Puoliväliin? Ekaan kvartaaliin?

    1. Eikö kustantajat ole jo nuo työt ulkoistaneet yliopistoväelle?
      No joo, isoin työ on nimenomaan tuolla kustannustoimittajalla. Aina silloin tällöin toki yliopistoyhteisö hoitaa kustantajan puolesta senkin homman.

      Mutta että kustannustoimittaja hinkkaisi tutkijoiden tekstiä, tapahtuuko tätä oikeasti? Tai että kustantajat markkinoisivat niitä erityisesti?

      Ja tuo 10 000 euroa on hinta yhden julkaistun artikkelin osalta, veikkaisin että vuoden aikana kyllä yhdessä julkaisussa julkaistaan aika monta artikkelia + yliopistojen vuosimaksut päälle + erikseen kerättävät maksut lukijoilta? Jos katsotaan kustantajien voittoja niin hyvin ovat osanneet oman tuottavuutensa maksimoida (pienet resurssit ja työ ulkoistettu asiakkaille)

      Kyllä tässä varmaan on kyse myös osaltaan veronmaksajien edun valvonnasta (ainakin osalla tutkijoita, yliopiston johdolla voi olla eri intressit). Jos veronmaksajat maksavat isoja summia siitä että tutkimusta ylipäätään tehdään ja siihen päälle vielä lätkäistään lisämaksut siitä että niitä saadaan julkaista + lukemisesta vielä erikseen, niin ei se ainakaan avoimen tiedon periaatteisiin kovin hyvin sovi. Varsinkin kun tuo varsinainen työ teetetään tutkijoilla (ja tutkijat hoitavat tekstiin ja osittain markkinointiin liittyvät asiat itsenäisesti).

    2. Tumpe: Helsingin yliopisto käyttää vuodessa 680 miljoonaa, josta 400 miljoonaa on julkista rahaa. Miten me tiedämme, onko tuo raha käytetty tehokkaasti? Julkaisut ovat varsin hyvä keino arvioida sitä, tuottavatko sadat miljoonat mitään.

      Lohdutukseksi voi myös todeta, että en usko yhdenkään Natureen kelpaavan julkaisun jäävän julkaisematta kustannusten takia. Ja esim. Helsingin Yliopistolla on sopparit, joihin sisältyy Naturen kirjoittajamaksut. Nyt kun Natureen kirjoittaminen on ’ilmaista’, niin Suomesta varmaan julkaistaan pää märkänä!? (you wish…)

  4. Sori vaan mutta en ymmärrä ollenkaan miten tämä liittyy tähän aiheeseen…

    Totta kai jokaisen julkisenkin organisaation tuotoksia pitää mitata. Pitää tietää paljon julkaistaan ja missä julkaistaan, paljon maistereita valmistuu, paljon tohtoreita valmistuu, paljon erilaista sidosryhmätyötä tehdään jne. Toki mittaamiseen liittyy aina myös ongelmia, oli kyse sitten for-profit tai non-profit organisaatiosta. Ei mulla ole esimerkiksi mahdollisuutta arvioida veronmaksajana minkälaista opetusta ja ohjausta jossain Helsingin yliopiston tietyllä alalla saa. Itse toki toivon että sieltä valmistuu fiksuja lääkäreitä, juristeja jne. ja että siellä tuotetaan ja hyödynnetään uusimpia tutkimustuloksia. Yksi kysymys on että mikä arvo esimerkiksi hyvän tutkimuksen tulkitsijalla on? Kuinka paljon arvoa laitetaan sille että myös muiden tekemiä tuloksia osataan hyödyntää? Onko se vähemmän arvokasta kuin oman tutkimuksen tuottaminen? Kuinka paljon sitä mitataan tai paljon siitä palkitaan? Onko tutkimuksen luku- vai kirjoitustaito tärkeämpää?

    Ei tietenkään Naturessa julkaiseminen jää mistään kymppitonneista kiinni, se on täysin varma asia. Varmaan moni olisi valmis laittamaan vaikka velkarahaa siihen kiinni jos täytyisi koska se olisi varsin kelpo investointi tutkijan uran kannalta. Mutta jos kerta veronmaksajat maksavat nuo kustantajamaksut, miksi tuo tieto ei kuuluisi kaikille veronmaksajille? (Ei sillä että suuri yleisö nyt kauheasti niitä Naturen artikkeleita lukisi mutta periaateessa…)

  5. Nuo tweetissä mainitut kulut 10-30K/per julkaistu artikkeli ovat siis luonnollisesti lehteä julkaisevan yhtiön sisäiset kulut, artikkelin laatija ei maksa yleensä mitään. Julkaisuyhtiöt rahastavat sitten yliopistojen kirjastoja ylisuurilla maksuilla. Kulut kuulostavat kyllä silti korkeilta ottaen huomioon, että vertaisarvioijat hoitavat ilmaiseksi suurimman osan arviointiprosessin työstä. Editori lukee ensin artikkelin itse ja jos artikkeli on selvästi alta riman, niin lähettää suoran ”editorial reject” -hylkäyksen. Muuten artikkeli etenee arviointiprosessiin. Editori näkee järjestelmästään, ketkä ovat ilmoittautuneet arvioijiksi ja omaavat asiantuntemusta arvioitavan artikkelin aihepiiristä ja voi lähettää valmiiksi muotoillut kutsut. Arvioijat palauttavat arvion ja yleensä editori noudattaa arvioijien keskimääräistä suositusta artikkelin kohtaloksi. Jos artikkeli on menossa läpi, tehdään yleensä pari-kolme iteraatiokierrosta, jossa artikkelia hiotaan kuntoon, kunnes arvioijat eivät löydä enää korjattavaa. Editorin rooli on vain kirjoittaa lyhyt kooste arvioijien arvioista joka vaiheessa ja tehdä päätös seuraavasta toimenpiteestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aiheeseen liittyvät muut kirjoitukset

Kuinka kalastat ruutanoita
Tommi Elomaa

Kuinka kalastat ruutanoita?

Miten myyt asiakkaille, jotka säästävät pysyäkseen hengissä? Millaisella syötillä ruutana käy koukkuun kiinni?

Miten opetat itsellesi hyviä asiakkaita
Tommi Elomaa

Miten opetat itsellesi hyviä asiakkaita?

Opeta asiakkaasi kuuden vaiheen kautta kuuliaisiksi ja tottelevaisiksi. Se tekee heidän elämästään helpompaa ja samalla myös parannat omaa katettasi.

Kolme viheliäistä kysymystä yrittäjälle
Riikka Nurmi

Yrittäjän kolme viheliäistä kysymystä

Mitä tehdä, jos asiakas pyytää jotain, mitä en osaa, ja josta en tiedä, miten se tehdään? Miten asetan hinnan oikein, ettei palveluni ole liian halpaa eikä kallistakaan? Mitä vastaan, kun asiakas kysyy miksi palvelusi on niin kallis?

Palvelun tuotteistaminen

Pakerratko insinöörien esimiehenä?

Tämä 120-sivuinen e-kirja neuvoo vaihe vaiheelta, miten puserrat asiantuntijoittesi osaamisesta enemmän kate-euroja tuotteistamisen keinoin.

Teoksen vinkit perustuvat Suomen kokeneimman tuotteistajan käytännön kokemuksiin sadoista insinööritalojen tuotteistusprojekteista 17 vuoden aikana.

Tuotepäällikön pelastuspakkaus

Pärähtävätkö päiväsi tulipalojen sammutteluun? Näperteletkö oikeastaan yksityiskohtien parissa? 

Tämä 73-sivuinen opas kertoo, miten pääset kiireestä eroon lopullisesti. 

 

Tilaa uutiskirjeemme!

Saat vinkit tuotteistukseen sekä uusimmat blogikirjoitukset ja asiakastarinamme. Lähetämme korkeintaan kaksi sähköpostia kuukaudessa.