Tietokirjailija Petteri Järvinen kirjoitti mainioon blogiinsa hiljattain jutun Kuka jatkossa ottaa valokuvat.
Petteri on selvästi innokas valokuvauksen harrastaja. Se käy ilmi hänen monista aikaisemmista kirjoituksistaan. Ei ihme, että hän kärsii nykymenosta:
”Digikuvaus on totuttanut meidät huonoihin valokuviin ja yleiseen laaduttomuuteen.”
Olen eri mieltä. Väitän, ettei ihmisten silmiin satu. Ei heillä ole mitään totuteltavaa.
Päinvastoin, he nimenomaan haluavat nähdä ”huonoja” kuvia. Siihen on vissi syy.
Huonot kuvat vaikuttavat aidoilta. Ne eivät näytä lavastetuilta.
Yhä useampi meistä on kyllästynyt siihen, että kaikki meille kaupattava on puleerattu, viilattu ja viimeistelty. Siihen liittyy selvästi pelko siitä, että samalla joku viilaa linssiin.
Kuten jotkut blogini lukijoista muistavat, myyn ajoittain tavaroitani nettihuutokaupassa. Koska kilpailu on veristä, päätin jossain vaiheessa panostaa valokuviin.
Eivät ne tietenkään mitään ammattilaisten otoksia olleet. Mutta parempia kuitenkin kuin kilpailevien ilmoitusten pokkariruudut. Tässä esimerkki kohtalaisen siististä kuvasta:
Sitten aloin saada yllättäviä viestejä huutokauppaan osallistuvilta.
Jotkut toivoivat, että lisäisin jonnekin potretteja, jotka olen ottanut tuotteesta ihan itse!
Toisin sanottuna ostajaehdokkaat ajattelivat, että olin pöllinyt valmistajan mainoskuvia netistä. Sellaiset eivät tietenkään kertoisi, missä kunnossa myyntiin laittamani laite olisi.
Ratkaisin ongelman niin, että aloin ottaa kuvat oikeasti pokkarilla. Päädyin siihen alun perin siksi, että kameran asetuksista löytyi kuvaan tulostuva päiväys ja kellonaika.
Lisäksi saatoin jättää kuvan osittain epätarkaksi. Enkä edes yrittänyt puhdistaa tavaroita kaikesta pölystä. Puhumattakaan, että olisin retusoinut naarmut pois taustasta.
Kas kummaa, kukaan ei enää kysellyt parempien kuvien perään. Huutokauppa veti entistäkin paremmin.
Tätä ammattikuvaajien on aivan mahdotonta sulattaa. Miten asiakkaat voivat olla niin tyhmiä, että he suostuvat kuluttamaan umpisurkeita kuvia?
Onneksi visuaalisen puolen ammattilaisten ei tarvitse kärsiä yksin. Toimittajat ovat aivan yhtä äimänä.
Kyse on tietenkin sosiaalisesta mediasta. Kuka tahansa turo saattaa hankkia valtavan yleisön jutuillaan, jotka eivät noudata alkeellisimpiakaan journalistien pyhiä sääntöjä.
Jälleen ihmiset etsivät vaistomaisesti merkkejä siitä, onko kirjoittaja oikea ihminen vai jonkin ison korporaation palkkaama paskanjauhaja.
Sopivan amatöörimäinen ilme, minä-minä-näkökulma, puhekielinen ilmaisu ja pienet kielivirheet saavat tekstin vaikuttamaan aidolta.
Saarnaan pienyrittäjille usein, ettei heidän välttämättä kannattaisi apinoida isoja, hienoja yrityksiä ihan kaikessa. Liian komea toimisto, viileä logo tai huippumoderni verkkosivusto saattaa olla vain haitaksi.
Epätäydellinen vaikuttaa aidolta.
