Ensin kokeilin telemarkkinointia pitkästä aikaa. Projekti saavutti tavoitteensa. Kalenteriini ilmestyi kymmeniä asiakaskäyntejä.
Syntini eivät loppuneet siihen. Hiljattain päätin myös spämmätä. Vastaanottajat klikkailivat viestieni linkkejä ahkerasti.
Entä tulokset? Kertyikö kauppoja? Pursuuko pankkitili pätäkkää?
Tässä tapauksessa euroilla ei ole suurta merkitystä. Sillä sen sijaan on väliä, että molemmat tempaukset tuntuivat pahalta. Aivan kuin olisin käynyt potkimassa mummoja.
En kerta kaikkiaan halua tyrkyttää. Pääni ei kestä sitä. Syy on helppo ymmärtää. Vihaan niitä, jotka tunkevat palvelujaan tai tuotteitaan minulle.
Miksi sitten sorruin taas kerran?
Vika piilee tietenkin heikossa luonteessani. Epäilen jatkuvasti vakaumustani. Vastavirtaan on raskasta sätkiä.
Lukemattomat lähimmäiset yrittävät käännyttää. He hokevat päivät pääksytysten, miten älytöntä on odottaa, että asiakkaat itse ottaisivat yhteyttä. Olen passiivinen luuseri.
Mukavuusalueelle ei pidä jäädä kökkimään. Kehitys kuulemma pysähtyy. Puhelin kouraan vain. Uutta matoa koukkuun! Aina joku kuitenkin ostaa.
Ainoa lohtuni on, että meitä on muitakin. Kuulin hiljattain ison yhtiön järjestämästä kilpailusta. Kunkin työntekijän oli marssittava päiväksi call centeriin soittamaan kylmiä puheluja.
Osa asiantuntijoista ilmoitti, että he mieluummin sanovat työsopimuksen irti. Eivät kuulemma vitsailleet.
Kun uskovaisen linja horjuu, hän alkaa tutkia Raamattua, Koraania tai mitä pyhää kirjaa kukin sattuu arvostamaan.
Itse aion kerrata opuksen nimeltään Permission Marketing. Sen on rustannut oppi-isäni ja ylipappini Seth Godin jo vuosia sitten.
Lisäksi olen luvannut itselleni pyhästi, että horjuin kaidalta tieltä viimeisen kerran. En tyrkytä enää koskaan. Jos linjani on jonkun mielestä älytön, se olkoon hänen ongelmansa.
Ota yhteyttä vain sellaisiin ihmisiin, jotka ovat sitä sinulta pyytäneet.
