Maailmassa riittää (omasta mielestään) luovia neroja. Toteuttajia on huomattavasti vähemmän. Silti moni asiantuntija luulee olevansa jotain siksi, että hänellä on hieno tutkinto tai titteli.

Luin sähköosaston ilmoitustaulua joskus 1980-luvun alussa. Eräs saman vuosikurssin heppu sattui viereeni. Osoitin hänelle mielenkiintoista työpaikkailmoitusta. Siinä elektroniikkatehdas tarjosi kesätöitä teekkareille.

Opiskelukaveri tuhahti: “Siellä joutuu tietysti kolvi kourassa kokoamaan joitain piirilevyjä!”

Näin jo silloin punaista. Niin olen tehnyt sen jälkeenkin aina, kun törmään käytännön töitä halveksiviin snobeihin.

Mielestäni tutkinnoilla ei ole bisneshommissa mitään merkitystä. Vain konkreettisista tuloksista on hyötyä. Niitä taas on vaikea saada aikaan, jos ei ole valmis iskemään käsiään saveen.

Olen muutaman kerran haastatellut työpaikkaa hakevaa tohtoria. Jokainen tuntuu olevan ällistynyt, etten ole kiinnostunut opinnäytteistä sinänsä.

Sen sijaan haluaisin tietää, mitä hyötyä sivistyksestä on käytännössä. Siihen hakijat ovat yleensä tosi huonoja vastaamaan.

Lehtien yleisönosastoista voi lukea oppiarvoistaan ylpeiden kitinää vuodesta toiseen. Tutkintoja riittää, mutta duunia ei löydy sitten millään.

Näille epeleille ei tunnu valkenevan, etteivät asiakkaat osta teorioita. He haluavat ratkaisuja ongelmiinsa. Siksi kirjaviisaan täytyy osata muuttaa oppinsa tuotteiksi tai palveluiksi. Jos se ei onnistu, työpaikka on varmasti kiven alla.

Muutkin kuin tohtorit saattavat olla huvittavan ylpeitä oppiarvoistaan. Pari viikkoa sitten kysyin eräältä asiantuntijalta, onko hän insinööri.

“Ei, olen diplomi-insinööri”, hän napautti tiukasti takaisin.

En yhtään vähättele uusia uria aukovien tiedemiesten merkitystä. Ilman sellaisia aurinko kiertäisi edelleen maata. Mutta heidän lisäkseen työmarkkinoilla haahuilee keskinkertaista porukkaa, jolla on aivan epärealistiset kuvitelmat oman ajattelunsa tasosta.

Tuo joukko voisi ottaa oppia vaikkapa Edisonista. Ehkä kaikkien aikojen tunnetuin keksijä ei koskaan nyrpistellyt nokkaansa, kun piti kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.

Hänen yrityksensä (josta tuli myöhemmin yksi maailman suurimmista yrityksistä nimeltään General Electric) myi voimalaitoksia Yhdysvaltain itärannikon kaupunkeihin 1800-luvun lopulla. Kerran Edison sai kutsun bostonilaiseen teatteriin, johon oli juuri asennettu sähkövalot.

Seurue oli arvovaltainen, sillä siihen kuului esimerkiksi paikallinen kuvernööri. Näytös alkoi ja aluksi kaikki näytti sujuvan.

Teatterin omistaja oli ollut poikkeuksellisen rohkea: hän oli purkanut koko kaasulla toimivan valaistusjärjestelmänsä uuden tekniikan tieltä.

Niinpä Edison huolestui tosissaan, kun sähkölamput alkoivat vähitellen himmetä kesken näytöksen. Hän jätti paikkansa ja lähti tutkimaan tilannetta yhtiökumppaninsa kanssa.

Pian muu seurue seurasi katsomaan, mikä naapuritalossa sijaitsevassa voimalassa oli hätänä.

Sieltä he löysivät Edisonin lapioimassa kollegansa kanssa hiiliä boilerin tulipesään. Varsinainen lämmittäjä oli lähtenyt etsimään höyryvuotoa.

Kun voimala oli saatu jälleen käyntiin, herrasmiehet pukivat juhlapukujensa takit ja panivat silinterihatut päähänsä. Sitten he palasivat teatteriin katsomaan loput näytöksestä.

Älä kuvittele, että tutkintosi olisi sinänsä minkään väärti. Se todistaa vain sen, että olet jaksanut pakertaa nenä kiinni kirjassa. Olet työnantajalle arvokas vasta, kun opit soveltamaan oppejasi käytäntöön.