Suuri osa palkkatyötä tekevistä kuvittelee sitkeästi, että työnantaja maksaa heidän palkkansa. Todellisuudessa raha tulee asiakkailta. Ne ilkimykset maksavat vain jostain hyödyllisestä.

Pariskunta irtisanoutui työpaikoistaan. Molemmat hakivat ja pääsivät samaan valtion laitokseen töihin. Tarkoitus oli viihtyä siellä parin seuraavan vuoden ajan.

Perheellä oli nimittäin alkamassa omakotitalon rakennusprojekti. Yksityisessä yrityksessä hommasta ei olisi tullut mitään. Nyt oli kuulemma aikaa hoitaa talohankkeeseen liittyviä askareita kaiket päivät.

Jostain syystä aviopari tuli mieleeni, kun Stanfordin yliopiston johtamisen professori Robert Burgelman kävi runsas viikko sitten suomalaisessa seminaarissa puhumassa. Hänen mukaansa jokaisen työntekijän pitäisi kysyä itseltään, mitä arvoa hän luo yritykselle.

Burgelmanin mielestä itsensä hyödyttömäksi havainneen kannattaisi antaa itselleen potkut. Sitten hänen kannattaisi hakeutua sellaiseen työpaikkaan, jossa hän olisi hyödyllisempi.

No, miltä suomalainen arki näyttää?

Finnair ehdotti, että koska liiketoiminnan kustannukset ovat kasvaneet, työntekijät voisivat harkita tyytyvänsä hiukan nykyistä pienempiin palkkoihin.

Reaktio oli tietenkin pöyristynyt.

Lentoyhtiön väki kantaakin tuloksesta vastuuta vain hyvinä aikoina. Huonot ajat eivät kuulu heille, vaan rahaa on jostain löydyttävä entiseen tapaan.

Kerran mainostoimistoaikoinani luokseni saapui itsevarma miekkonen hakemaan työpaikkaa. Koska hän oli niin mahdottoman tuottava työssään, hän ehdotti kuukausipalkakseen pääministerin liksaa vastaavaa pottia.

Lupasin heti, että sehän sopii vallan mainiosti. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, riittäisikö summa. Ettei hän vain todellisuudessa haluaisi vielä enemmän?

Mies oli ensin ällistynyt. Sitten hän yritti rauhoittua. Hänen ajatuksiaan ei ollut kovin vaikea lukea.

Kerroin vieraalleni, että hän voisi toivoa ihan millaista palkkaa tahansa. Suostuisin siihen ilman muuta. Itse asiassa olisin aivan riemuissani, jos hän haluaisi paljon isommankin liksan.

Silloin kaikki olisivat tyytyväisiä: hän saisi mahtavaa palkkaa ja olisi tyytyväinen elämäänsä. Myös hänen puolisonsa olisi ylpeä karjunsa mahtavista tienesteistä.

Asiakkaamme olisivat onnellisia, koska hän olisi niin motivoitunut työhönsä. Jopa verottaja olisi suorastaan liikuttunut, kun se nappaisi aimo siivun rahamiehemme kuukausituloista.

Kuola alkoi helmeillä hepun suupielissä.

Olisi vain yksi sääntö. Ainoa ehtoni nimittäin olisi, että hän laskuttaisi firmallemme keskimäärin tuplasti bruttopalkkansa verran joka kuukausi.

Tuottavuuden Tonava kiitti haastattelusta ja poistui ripeästi paikalta.

Niin useimmat tekevät. 

Palkkaa olisi siis mukava saada vaikka miten paljon. Mutta jos siihen liittyisi jokin vastuu tuloksista, rautaisenkin ammattilaisen mielenkiinto lopahtaa siinä samassa.

Viitisentoista vuotta sitten vierailin usein Swindonissa Englannissa. Siellä sijaitsi siihen aikaan päämiehemme Intelin Euroopan päämaja.

Yhtenä aamuna Intelin työntekijät huomasivat ala-aulan seinällä joukon työpaikkailmoituksia. Pian niiden eteen oli kertynyt kuhiseva joukko tummapukuisia bisnesnaisia ja -miehiä.

Tehtävänkuvaukset vaikuttivat huolestuttavan tutuilta.

Kävi ilmi, että työntekijät saivat hakea omia työpaikkojaan. Kunkin piti perustella esimiehelleen, miksi hän olisi paras mahdollinen ammattilainen tehtävään, jota hän oli viime vuodet hoitanut.

Voin kertoa, ettei kyse ollut pelkästään mielikuvaharjoituksesta.

Jos haluat palkankorotuksen, se järjestyy varmasti. Riittää, kun tuotat hyötyä tuplasti palkkasi verran. Jos nykyinen työntantajasi ei sitä ymmärrä, voit aina ryhtyä yrittäjäksi.