Perjantain Kauppalehti käsitteli Nokian kriisiä laajasti. Sivuilta pisti silmään pari merkillistä hokemaa:
”Myös peruspuhelimet ovat tänä vuonna sakanneet, vaikka [peruspuhelinbisneksen johtaja Mary] McDowell synnytti kiitellyn Asha-puhelinsarjan.”
”Myös Lumiat ovat saaneet positiivista palautetta, mutta myynti ei näytä lähteneen lentoon toisellakaan neljänneksellä.”
Sama höpinä on jatkunut suomalaisissa tiedotusvälineissä pitkin kevättä. Lumia on kuulemma niin älyttömän hieno puhelin.
Olkoon sitten niin. Mutta kenen näkökulmasta?
Ei ainakaan puhelimia ostavien ihmisten mielestä.
Myin ensimmäistä kämppäämme 1990-luvun alussa. Asunnossa pyöri erittäin iloisia ja myönteisiä ihmisiä pilvin pimein.
”Voi miten iiihana asunto. Ja miten kiiiva piha. Onpa sauna hyyyvässä kunnossa!”
Porukasta erottui yksi ostajaehdokas, joka jaksoi narista kaikesta. Oli liian ahdasta. Klinkkerin värisävy oli väärä. Yläkerran portaatkin kitisivät inhasti.
Tuo tyytymättömin osti asuntomme muutamia päiviä myöhemmin. Eikä hän tinkinyt hinnasta pennin jeniä.
Kauppalehden kommentit tiivistävät hienosti sen, miten markkinatutkimuksetkin aina toimivat. Sillä ei ole mitään todistusvoimaa, että joku kiittää tuotetta.
Kehuminen kun on helppoa. Ei siitä joudu vastuuseen. Tuote on hyvä vasta sitten, kun joku / moni on valmis maksamaan siitä jotain.
Ainoa aito gallupvastaus on tilaus.
