Kirjoitin viikko sitten Suomen tappiosta YK:ssa. Viralliset selitykset olivat niin sekavia, että jäin pohtimaan todellisia syitä.
Asetelma on kaikille yli 40-vuotiaille alakoulusta tuttu. Pihalla on kaksi joukkuetta. Kolme rääpälettä on vielä valitsematta. Kenelle jää Musta Pekka kouraan?
Joukkueeseen jo valitut eivät välitä pätkääkään ehdokkaiden tunteista. He nappaavat porukkaansa sen, josta on eniten hyötyä.
Onko sitten kummallista, jos afrikkalaiset äänestivät Luxemburgia? Se antaa paljon rahaa kehitysapuun. Australia taas olisi ilman muuta Nato-maa, jos se sattuisi nököttämään Atlantin pohjoisrannalla.
Kenen kaveri Suomi sitten on? Sitähän ei tiedä itse pirukaan.
Suomi ei kuulu Natoon. EU:nkin kanssa näyttää olevan vähän niin ja näin.
Onko siis ihme, jos kukaan ei halua arvaamatonta tuuliviiriä joukkoonsa? Eihän sellaiseen voi tiukan paikan tullen luottaa.
Puolueettomuus kuulostaa aluksi vain myönteiseltä ja kannatettavalta. Mutta ei se välttämättä ole eduksi sen enempää politiikassa kuin bisneksessäkään.
Jos yritys ei ilmoita erikoistuneensa juuri mihinkään, sen kanssa on vaarallista liittoutua. Riippumaton putiikki voi muuttua kilpailijaksi kameleontin lailla, nimenomaan kumppaneiltaan varastamiensa tietojen avulla.
Hyvävelikerhot tuskin olisivat niin sitkeitä, jollei niistä olisi selvää hyötyä jäsenilleen. Liikehenkilön kannattaa kuulua johonkin joukkoon, joka voi luottaa hänen uskollisuuteensa.
Sama pätee tietysti puolueisiin, kirkkokuntiin ja muihin sisäpiireihin.
Suomalainen asiantuntija ampuu jalkaansa usein juuri empimällä. Hän ei uskalla sanoa ääneen selkeää kantaansa edes oman erikoisalansa asioista.
Loputtomasta toisaalta ja toisaalta -höpinästä ei ole asiakkaille mitään hyötyä.
Miksi joku ostaa spesialistin palvelua? No siksi, että joku (auktoriteetti) päättäisi hankalat asiat hänen puolestaan.
Apu poistaa niin paljon tuskaa, että moni maksaa jämerästä näkemyksestä tuhansia euroja tuosta vain.
Puolueeton on pelkuri.
