Suomalaisen mielestä guruksi ei saa ryhtyä. Pyrkyri on paha. Vain tuuriguru saattaa olla hyvä.
Meillä jokaisella on tarve väistellä vastuuta. Vastoinkäymisistä on aina mukavinta syyttää sukujuuria, pomoa, puolisoa tai suhdanteita.
Siksi uskontokin on alun perin keksitty. On mukavampi ajelehtia elämän ulapalla, kun enkeli varjelee tai piru puraisee. Kohtalo ei ole ihmisen omassa vallassa.
Se on selvä, että monet asiat ovat silkkaa hyvää tai huonoa tuuria. Sattumalle, tsunamille tai syövälle mahda kukaan mitään. Mutta niiden lisäksi monet sysäävät kohtalo-osastolle paljon sellaisia asioita, joista he itse voisivat aivan hyvin päättää.
Erityisen lahjakkaita fatalisteja ovat demarit. Heidän mielestään aina joku muu voi huolehtia rahojen ansaitsemisesta. He sitten hoitavat mielellään tuhlauspuolen.
Yksi yleinen kohtalonuskon laji liittyy osaamiseen ja lahjakkuuteen. On mukava ajatella, että jotkut vain saivat muita paremmat geenit. Silloin menestys se ei ole kenenkään omaa syytä tai ansiota.
Yhdestä Hannu Hanhesta tuli huippu-urheilija. Toinen kirjoitti yhdeksän ällää. Ihmekö se, kun koko suku on neroja pullollaan. Kolmas peri absoluuttisen sävelkorvan ja rytimitajun vanhemmiltaan.
Geoff Colvin murskaa myyttejä kirjassaan Talent Is Overrated (2008). Hän väittää, että ihmiset liioittelevat synnynnäisen lahjakkuuden merkitystä.
Klassinen esimerkki luonnonihmeenä pidetystä hahmosta on Wolfgang Amadeus Mozart. Colvin kuitenkin listaa roppakaupalla (fatalistin kannalta ankeita) tosiasioita, jotka selittävät Mozartin ”lahjakkuutta”.
Mozartin isä Leopold Mozart oli itsekin aikansa kuuluisa säveltäjä ja muusikko. Hän työnsi poikansa jo kolmivuotiaana tiukkaan koulutusputkeen.
Vaikkei Leopold ehkä ollut valtavan hyvä muusikko, hän oli kuitenkin taitava pedagogi. Hän oli hyvin kiinnostunut siitä, miten musiikkia piti lapsille opettaa. Esimerkiksi Leopoldin julkaisema viulunsoiton opas kului koulutuskäytössä vuosikymmeniä.
Nuoremman Mozartin varhaiset sävellykset ovat mielenkiintoisia. Hänen isänsä nimittäin ”korjasi” pojan tuotoksia ennen kuin kukaan muu sai nähdä niitä. Leopold lopetti oman sävellystyönsä sattumalta samaan aikaan kuin Wolfgang aloitti oman uransa.
Ensimmäisen todella omaperäisen sävellyksensä Mozart laati 21-vuotiaana, jolloin hänen 9. pianokonserttonsa valmistui. Vaikka hän oli kovin nuori moiseen suoritukseen, siihen mennessä hän oli saanut jo 18 vuotta ammattimaista, kovaa valmennusta.
Myös säveltäjäneron työmenetelmät olivat paljon arkisempia kuin on haluttu uskoa.
Legendan mukaan hän rakensi kokonaiset sävelteokset ensin päässään. Sitten hän vain sutaisi nuotit paperille kuin pikakirjoittaja.
Uskomus on peräisin väärennetystä kirjeestä, jota pidettiin aitona lähes 200 vuoden ajan. Todellisuudessa Mozart hioi töitään vuositolkulla. Tulokset olivat toki loistavia. Mutta hän pakersi ja tuhersi aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa säveltäjä.
Romantikkojen mielestä sekin kuulostaa ikävältä, että Mozart teki työtään rahasta. Hän nimittäin sävelsi harvoin – jos koskaan – mitään, jos siitä ei ollut luvassa palkkiota.
Colvin toteaakin kirjassaan, että ”Mozartista tuli Mozart siksi, että hän teki niin raivoisasti töitä”.
Suomessa on erittäin sallittua vaurastua sattumalta. Esimerkiksi Helsingin Sanomilla on tapana kirjoittaa mahdollisimman myötäsukaisesti lottovoittajista.
Mutta jos joku hankkii edes puolikkaan lottopotin verran varallisuutta omalla vuosikausien raatamisellaan, hänet sama aviisi saattaa leimata veronkiertäjäksi – ilman ensimmäistäkään järkiperustetta.
Suomessa on sallittua rikastua myös ammattilaisurheilijana (vaikka kuinka kiertäisi veroja Sveitsissä). Mutta jos jotkut suomalaiset haluavat maksaa satojen eurojen tuntipalkkaa lakimiehilleen, se on jostain syystä huutava vääryys.
Onko sitten ihme, että asiantuntijan olo on epämukava? Ei kai hän saa noin vain itse tavoitella parempia ansioita. Vain Paperiliiton jäsenille sellainen on sallittua, vaikka heidän bisneksensä romahtaisi alta.
Pitäisikö asiantuntijan sen sijaan edetä hyvin palkatuksi guruksi mieluiten jotenkin sattumalta? Onko sellaiseksi haluaminen sallittu vain vain synnynnäisille guruntaimille?
Myös* Malcolm Gladwell on pohtinut urallaan loistavasti menestyneiden ihmisten taustoja kirjassaan Outliers (2008). Hän kertoo Bill Gatesin, Steve Jobsin ja Beatlesin kuuluisuutta edeltävistä vaiheista. Gladwellin mukaan yllättävän monia ”onnekkaita” yhdistää ankara (usein jo hyvin nuorena alkanut) harjoitusvaihe.
Kirjassa neurologi Daniel Levitin tiivistää idean näin:
Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että jos joku haluaa tulla minkä tahansa alan maailmanluokan asiantuntijaksi, hänen on ensin harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia.
Tästä on helppo päätellä, että myös guruksi halajavan on paiskottava paljon enemmän töitä kuin kilpailijansa. Eikä vain paljon enemmän, vaan älyttömän paljon enemmän.
Koska harva saavuttaa työvoiton vahingossa, guruksi on päätettävä ryhtyä. Sattuman osuus on vähäisempi kuin useimmat meistä haluaisivat uskoa.
Guruopiston toinen osa ilmestyy viikon kuluttua. Siinä pohdin, miksi moni iskisi mielellään huijarin leiman gurun otsaan.
* Gladwellin ja Colvinin kirjat ovat monin paikoin kuin samasta kynästä. Molemmat opukset ovat kuitenkin ilmestyneet samana vuonna.
