Säveltäjä Pasi Lyytikäinen kettuili ihan näppärästi Helsingin yliopistolle siitä, että putiikki oli lakkauttanut 376 vuotta vanhan musiikinopettajan viran.
Pohjimmiltaan Lyytikäinen ei tietenkään valittanut viran lakkauttamisesta. Hänen tekstinsä oli vain monille taiteilijoille tyypillinen ”voisitteko arvostaa minua enemmän” -kitinä.
Ainakin itse tunnen aina yhtä paljon myötähäpeää, kun joku alkaa vaatia itselleen lisää arvostusta.
Voisitteko arvostaa minua enemmän -jorina taas tarkoittaa lopulta, että ”voisiko joku maksaa alani edustajille – ja sattumalta siinä sivussa myös minulle – enemmän rahaa”.
Taiteilijat jäävät työttömiksi tietenkin siksi, etteivät he tuota kenenkään mielestä mitään kovin hyödyllistä. Jos he tuottaisivat jonkun mielestä jotain arvokasta, tuo ”joku” maksaisi siitä mielellään.
Lisäksi taiteileminen on niin houkuttavaa, että aivan liian monet tunkevat alalle. Kun tarjontaa on järkyttävän paljon, hinnat romahtavat. Kysynnän ja tarjonnan laki on armoton. Miksi taide olisi poikkeus?
Kun totesin Twitterissä nämä tosiasiat, reaktio oli entuudestaan tuttu:
”Ei kaikkea voi mitata rahassa.”
Harha on yleinen. Totta kai kaikkea voi mitata rahassa. Se on sitä paitsi harvinaisen helppoa.
Esimerkiksi taiteilijan tuotoksille löytyy kyllä aina jokin hinta, jolla joku suostuu niitä ostamaan. Hinta tosin saattaa olla nolla euroa – tai jopa negatiivinen.
Monien taiteilijoiden pitäisi maksaa ostajille siitä, että nämä suostuisivat ”nauttimaan” heidän taiteestaan.
Vaikka 99,99 % taiteesta jäisi myymättä, se todista mitään siitä, voiko kaikkea (lue: juuri minun taidettani) mitata rahassa.
Tästä visertely eteni pian siihen, että voiko esimerkiksi vapaa-ajalla olla muka jokin hinta. Kyllä, silläkin on hintansa!
Suomessa on satojatuhansia työttömiä, jotka nimenomaan mittaavat vapaa-aikansa arvoa rahassa.
Jos mahdollinen työnantaja ei maksa työstä selvästi enemmän rahaa kuin me veronmaksajat kotona lorvailusta, harva työttömistä suostuu eväänsä väräyttämään.
Taiteilijat ovat kovia hurskastelemaan siinäkin mielessä, että he itse hinnoittelevat joka päivä lukemattomia asioita.
”Kannattaisiko tästä tuopista maksaa yli kuutta euroa? Suostuisikohan joku tarjoamaan seuraavan? Menisinkö kävellen vai ajaisinko taksilla? Ottaisinko urakan, jos saisin siitä tonnin? Ehkä muuten ottaisin, mutta kun palkasta pitäisi vielä maksaa veroja hyvinvointivaltion ylläpitämiseen.”
Raha onkin uskomattoman monipuolinen hyödyn ja arvon mittari. Jos joku ei sitten tuota mitään hyödyllistä tai arvokasta, se tuskin on mittarin vika.
Kun taiteilija väittää, ettei kaikkea voi mitata rahassa, se tarkoittaa, että hän haluaisi enemmän rahaa.
Ilmoittaudu seuraavalle Näin voitat tarjouskilpailun -kurssilleni. Vedän sen tiistaina 14. kesäkuuta 2016 Rantasipi Airportissa Vantaalla.
57 vastausta
”Kaikkea ei voi mitata rahassa, joten antakaa minulle rahaa koska kukaan ei maksa siitä taiteesta jota teen”
Akateeminen työttömyys on nousussa, en jaksa kaivaa tilastoja, mutta vedän Stetson-Harrison-arvion, että suurin osa on taiteilijoita, näyttelijöitä, muusikoita ja muita humanisteja.
Suuri osa taiteilijoista on tosiaan sellaisia, jotka tuottavat ihan käsittämätöntä paskaa, jota kukaan ei osta. Ensin verovaroilla maksetaan koulutus, ja sitten verovaroilla ylläpidetään jotain apurahataiteilijaeliittiä, kun markkinoilta ei löydy maksajaa.
Työttömyys johtuu suureksi osaksi siitä, että työttömällä ei ole taitoja, jota joku haluaisi ostaa (pyydettyyn hintaan). Joskus hinta vastaisi työttömyyskorvauksen tasoa, joten työtön päätyy jatkamaan lorvimista.
Tässä on Liikennevirastolta hyviä arvolaskentoja erilaisille asioille
https://bit.ly/27sUSXV
– ihmishenki 2,4 miljoonaa
– pysyvä vamma 1,3 miljoonaa
– säästetty työmatkatunti 24 euroa
– 55-60db melu 108 euroa/asukas/vuosi
– päällysteiden kuluminen 0,21 senttiä/kilometri
Kummasti sitä vaan kaikelle löytyy rahassa mitattava arvo. Kun asiat saadaan mitattua samalla mittarilla, niin niitä voidaan vertailla keskenään. Näyttäisi siltä, että melualueella kannattaa asua ainakin silloin, jos säästää työmatkassa 5h vuodessa.
Tietenkin nämä luvut ovat keskiarvoja ja kunkin henkilökohtainen arvo näille asioille voi olla suurempi tai pienempi.
Kaiken voi, mutta pitääkö?
Toinen päivä toukokuuta tulee omalla kohdalla 36 vuotta täyteen päätoimista työhistoriaa ja yrityskin on ollut jo vuodesta 1988. Näin pitkälle pääsin, ennenkuin sain ”pakkolomaa”. Karelai AMK lomauttaa 2 viikoksi melkein kkoko henkilöstön, kun rahat eivät riitä ja siihen on syynsä kyllä. Selvittelin opettajien työttömyyskassasta kuinkas sitä ansiosidonnaista sitten oikein haetaan. Työttömäksi työnhakijaksi olen jo ilmoittautunut netissä ja siihen meni varmaan melkein tunti kaikkine kysymyksineen… mutta sitten ne kaikki selvitykset joita tulee toimittaa onkin jo ihan omaa luokkaansa. Kuulun siihen 10% palkansaajia, jotka ovat siinä eniten tienaavien laatikossa, mutta varmaan siellä alapäässä. Kaikkien toimenpiteiden ja ve rojen jälkeen kahdesta viikosta jää käteen, jos jaksan koko lankettirumban noin 300-350 euroa viiden ensimmäisen kasenssipäivän jällkeen. Tässä vaiheessa jälleen sisälläni oleva yrittäjä heräsi henkiin, olisiko mitään muuta tehtävää, jolla saisi vaikka enemmän kuin se palkan menetys… minusta 350 euroa kahdesta viikosta on liian pieni tili, joten täytyy koitaaa kerätä vähän lisää… en kuitenkaan odota, että joku tuo sen ilman omia ponnisteluja. Hassua tässä on se, että töissä olisi töitä niin paljon kuin ehtii tekemään ja enemmänkin, mutta näin me kannamme kortemme kekoon palkattomalle lomalle pakoitettuina. Ja täytyy myöntää, että kyllä se sylettää. Kaikella on hintansa, se on varma. Ihan kaikella.
Minkälaiset lukukausimaksut teidän oppilaitoksessa on? Eivätkö ne riitä palkkoihin?
Ilmeisesti et tunne suomalaista korkeakoulujärjestelmää. Tässä meidän demokratiassa kaikille taataan perus- ja korkeakouluopetus lähes ilmaiseksi (=verovaroilla) jonka kannattaja olen ehdottomasti. Se on kaikkien suomalaisten etu niin varakkaiden kuin varattomampienkin. Opiskelijan yksikköhintaraha riittää juuri palkkoihin, mutta ei sitten muuhun likipitäen. Joko henkilökunta on liian kallista tai sitten yksikköhintaraha on liian pieni tai sitten meidät kupataan kuioviin ihan muulla tavalla, esim. vuokrilla. Toiseksi oppilaitokset ovat surkeita myymään yhtään mitään, vaikka voisivatkin jopa ulkomaita myöten, mutta siihen menee vielä seuraavat 50 vuotta ennenkuin se opitaan. Toivoa kuitenkin on, raha ei enää haisekaan ihan yhtä pahlta kuin aiemmin 😉
Tietysti tiedän. Suomalainen korkeakoulu on siinä jamassa, että sen tarjoama opetus ei kelpaa kuin ilmaiseksi. Harvard taitaa laskuttaa mitä, 100 tonnia/lukuvuosi?
”Se on kaikkien suomalaisten etu niin varakkaiden kuin varattomampienkin.”
Höps. Tuo on debunkattu jo 1+n kertaa. Sen lisäksi että koulutus ei ole kausaalisessa suhteessa yhteiskunnan menestymiseen, opetussuunnitelmassa on kaikenlaista ”kivaa” jota ei pitäisi verovaroin tukea. Vaikka niinq näyttelemistä, musisointia ja runonkirjoitusta…
Kuten Olli totesi, ainakaan näennäisen maksuton korkeakouluopetus tuskin on varattomien opiskelijoiden etu.
Toisaalta korkeakouluihin kasaantuu nytkin suhteettoman paljon varakkaiden vanhempien lapsia. Lisäksi suuri osa heistä on myös tulevia hyväosaisia, jotka ansaitsevat elinaikanaan selvästi vähän koulutettuja enemmän.
Tarvitaan siis todella erikoista matematiikkaa osoittamaan, miten maksuton koulutus on muka varattomien etu. Etenkin kun tuskin kukaan on tosissaan ehdottanut, että lahjakkaiden vähävaraisten täytyisi tulla toimeen ilman stipendijärjestelmää, jos lukukausimaksut otettaisiin käyttöön.
Pasi ja kaltaisensa elävät eri universumissa kuin esim. valtaosa yrittäjistä.
Minun universumissani pätevät reaalimaailman lainalaisuudet. Näihin lainalaisuuksiin kuuluu se, että jos haluan divaanisohvan, minun täytyy ensin tuottaa divaanisohvan arvon verran lisäarvoa ympäröivään maailmaan. Jos en tuota lisäarvoa onnistu tuottamaan, divaanisohva ei itsestään materialisoidu olohuoneeseeni. Ikävää, mutta ei voi mitään.
Kulttuuriväen universumissa pätevät toisen lainalaisuudet. Jos apurahataitelija haluaa divaanisohvan, hänen EI tarvitse tuottaa vastaavaa määrää lisäarvoa ympäröivään maailmaan. Riittää, että hän toteaa haluavansa divaanisohvan. Se, että miten mäntypuu muuntautuu divaanisohvaksi, ei ole arvonsa tuntevan taiteilijamme ongelma. Se on jonkun toisen ongelma.
Ei syytä enempään. Voit laittaa lapsesi aivan vapaasi Harvardiin 100000 euron lukukausimaksulla! Suomi on toistaiseksi vielä vapaa maa. Onnea matkaan!
Totta. Saanko vähentää summan verotuksessa, jos jälkikasvuni ei rasita kotomaista huippukoulua läsnäolollaan? Ai niin, en.
Vapaassa maassa voi varmaan myös perustaa maksullisen peruskoulun, niille kun olisi monessa paikassa kysyntää? Ai niin, ei voi.
Jos et satu tietämään, niin suomessa on oppivelvollisuus, ei koulupakkoa. Voit vaikka itse opettaa jälkikasvusi, jos niin haluat. Kun lapsi täyttää 16 sen jälkeen ei tarvitse tehdä mitään, jos ei halut tai kyvyt riitä. Ilmeisesti kuulut niihin peruskitisijöihin, joten tämä ”keskustelu” ei johda mihinkään. Vaya con Dios!
Hyvä! Lapseni saavatkin sitten kotikoulusta erinomaisen päättötodistuksen! Ei kun se ei olekaan mahdollista…
Niin ja jos koukutat pentusi itse, saa vähentää sitä verotuksessa.
Niin, kaiken arvon voi määrittää rahassa. Jos laittaa kaikelle omalle ajalleen tuntihinnan, alkaa moni arkinen asia tuntumaan silkalta idiotismilta. Nukkuminen? Täysin tuottamatonta aikaa! Parisuhteen hoito, lasten hankinta ja muu sosiaalinen elämä työajan ulkopuolella? Puhdasta rahanmenoa! Puhumattakaan ansaitun rahan käytöstä aineettomien palvelujen hankintaan… Kuinka monta tarjouspyyntöä ja Skype-palaveria ehtiikään yhden teatteriesityksen tai taidenäyttelykierroksen aikana hoitaa alta pois! Jos kaiken arvo mitataan rahassa, ainut järkevä elämä on maksimaalinen työnteko mahdollisimman varhaisesta suoraan hautaan.
Piruilu sikseen. Näinä(kin) aikoina ja näistä(kin) aiheista puhuttaessa on ihan hyvä muistaa, että jos taiteen arvoa olisi mitattu aikalaisten arvostuksen mukaan, olisi iso osa koko kotimaisen ja länsimaisen taidehistorian töistä jäänyt tekemättä.
”Tässä vesimelonin siemenistä koostamani Aku Ankan muotokuva. Ai ei ole hieno vai? Ei väliä, te aikalaiset ette voi meitä edistysmielisiä ymmärtää. Rahat tänne ja sassiin, muuten joudun menemään oikeisiin töihin.”
Joo-o.
Eihän oman ajan tuntihinnoittelu mitenkään tee vaikkapa nukkumisesta turhaa. Päinvastoin, esimerkiksi itse pyrin hyvin määrätietoisesti siihen, että nukkuisin ainakin 6 tuntia vuorokaudessa. Muuten työteho laskee aivan selkeästi.
Sama pätee kaikkeen muuhunkin vapaa-aikaan. Määrittelen tietenkin itse sen hinnan niin, että työt saattavat hyvinkin jäädä kakkoseksi.
Tuohon loppukommenttiisi: eikö taiteen arvoa ole mitattu kulloistenkin aikalaisten arvostuksen mukaan aina? Miten sitä sitten on mitattu?
Ei kaikkea voi mitata rahassa. Sillä voi mitata vain niitä asioita jotka ovat kaupan.
Taidetta voi, ja on aina mitattu rahalla, joskin on niitä muitakin mittareita. Ei kai se taitelijan elämä ennen ainakaan yhtään häävimpää ollut: joko teit sitä mitä rikas mesenaatti haluaa, tai sitten teit henkesi pitimiksi jotain muuta jolla rahoitit taiteenteon, tai harrastit perintörahoilla.
Rahamiesten tai sellaiseksi itsensä mieltävien näkemys arvokkaasta taiteesta on huono mittari. Jos espoolaisten audimiesten yksimielinen raati saisi päättää, taide jäädytettäisiin ikiajoiksi tarkoittamaan Radio Novan musakkia, Mannerheimin muistomerkkejä, sekä paria musikaalia, oopperaa ja jazzfestaria sillointällöin joissa käydä verkostoitumassa ja näyttäytymässä. Jos kansa saisi päättää, niin se näköispatsas riittäisi vallan hyvin.
Taiteessa pitää mennä eteenpäin ja ottaa riskejä silläkin uhalla että syntyy paskaa, muuten se jämähtää paskaksi takuuvarmasti. Eikös tämä ajatus hyväksytä bisnespuolellakin laajasti?
Kuukausipalkkaisuus ja eläkevirat ei ole mikään kannustin riskinottoon taiteessakaan, vai mitä mullistavaa esim. julkisin varoin jättipalkatut kapellimestarit ovat ikinä luoneet? Siinä mielessä olisi siis hyvä että taiteilijat pidettäisiin sopivasti nälkäisinä, mutta kaikkia taidemuotoja ei pysty tuottamaan tarjoilijanduunin tuotoilla. Tarvitaanko niitä kaikkia, ei varmasti, mun mielestä aika monia olisi kiva olla joo, monen mielestä kaikki tarpeellinen taide on jo tehty ajat sitten.
Näitä valintoja varten meillä on nykyään demokratia missä kaikki voi markkinoida omaa ideaansa myös taiteen rahoituksesta. Politiikkaan vaan Jari jos et jo ole, hengenheimolaisia löytyy varmasti ja ajatuksiesi loistokkuudelle löytyisi hyvä absoluuttinen mittari.
Ei silti, muakin rasittaa kulttturirälssin ainainen kitinä. Kauhistellaan sitä miten kaikki mitataan nykyään rahassa – mikä näkyy siinä ettei itselle ja kollegoille anneta tarpeeksi rahaa!
Lasketko muuten näiden kirjoitusten tuottamisen työksi vai vapaa-ajaksi?
Kyllä maailmassa hinnoitellaan paljonkin asioita, jotka eivät ole kaupan.
Merkitsen kaiken kirjoittamiseen kuluneen ajan työtunteihin. Niitä on tämän blogin parissa mennyt tähän mennessä vajaat 3000 kpl.
Niin, mutta hinta kai muuttuu leikkirahasta oikeaksi vasta sitten, kun on sekä myyjä että ostaja jotka ovat hinnasta samaa mieltä.
En ymmärrä, kerro: mitä ei-kaupan olevaa hinnoitellaan, ja miksi, ja onko sillä hinnalla mitään merkitystä ennen kuin ennen kuin joku maksaa?
Vai tarkoitatko esim. korvauksia kivusta ja särystä, sakkoja tai muita missä korvataan rahalla erilaisia menetyksiä, tai kun lasketaan että kulttuurilaitos tuottaakin miljuunia henkisen hyvinvoinnin muodossa?
Mites tää kirjoittelu, koetko saaneesi rahoillesi vastinetta?
Olin itsekin aikeissa sanoa, että esimerkiksi lääkärit joutuvat laskemaan yhä useammin, mikä on kunkin potilaan arvo ja hänen työkykynsä tai henkensä hinta.
Hoitopäätöksiä on pantava paremmuusjärjestykseen, kun raha ei kaikkeen riitä millään.
Helppoahan tuo ei ole. Eräs tuttu lääkäri on kertonut, miten hänen kollegansa yrittävät vältellä priorisointipäätöksiä viimeiseen saakka.
Mutta vaikka ihmisen henki tuskin on koskaan myytävänä, kyllä sille jokin arvo on laskettu jo kauan sitten. Vakuutus- ja eläkeyhtiöt ovat hommassa jopa aika hyviä.
Hannu T:
1) Raha on arvon mittari. Jos rahallinen arvo on nolla, niin silloin arvokin on nolla. Huomioi, että asioiden arvo on tyypillisesti suurempi kuin rahassa mitattu hinta kuin millä vaihdanta tapahtuu. Maitopurkin arvo on ostajalle enemmän kuin sen hinta ja sen takia maito kannattaa käydä ostamassa kaupasta.
2) Minkään rahallinen arvo ei ole ääretön. Ihminen asettaa jopa omalle ja rakkaittensa eläälle rajallisen arvon. Tämä näkyy esim- siten, että ihmiset eivät halua maksaa sairastuttuaan ylimääräisestä elinkuukaudesta esim. 200.000 euroa.
sivustahuutaja kirjoitti:
11.5.2016 15:49
>>1) Raha on arvon mittari. Jos rahallinen arvo on nolla, niin silloin arvokin on nolla.
Juttelin äsken ystäväni kanssa puhelimessa. Se ei maksanut mitään kummallekaan, kumpikaan ei saanut rahaa, eikä puhelun seurauksena ole tulevaisuudessakaan rahasiirtoja. Kuitenkin soitto oli minulle arvokas, koska siitä tuli hyvä olo.
Joten on olemassa asioita, joiden rahallinen arvo voi olla nolla, mutta kokonaisarvo ei ole nolla.
M.O.T.
>>2) Minkään rahallinen arvo ei ole ääretön.
Mikään rahasumma ei saa minua tarkoituksellisesti riistämään henkeä itseltäni tänään. Siispä tuon teon tekemättömyyden rahallinen arvo on minulle ääretön.
Joten on olemassa asioita, joiden rahallinen arvo on ääretön.
M.O.T.
Raha on arvon mittari. Kaikella on arvo ja sitä voidaan mitata ja arvioida käyttämällä kaikkien ymmärtämää yksikköä, rahaa. Olisi hassua väittää, että esim. terveydellä ei olisi arvoa, koska sillä omalla terveydellä ei suoraan käydä kauppaa.
Esimerkiksi ihmishengellä on aika hyvin haarukoitu avo, jonka ihmiset ovat ihan itse määrittäneet itselleen esim. vaarallisista töistä vaaitun palkanlisän muodossa. Jos ihmishengen voi mitata rahassa, niin eiköhän sama onnistu taiteen tai kulttuurinkin kohdalla,
>>Esimerkiksi ihmishengellä on aika hyvin haarukoitu a[r]vo, jonka ihmiset ovat ihan itse määrittäneet itselleen
Ottaisitko siis itsesi hengiltä, jos saisit sen ihan itse itsellesi hengestäsi määrittelmän euromäärän? Tai tuplaten, jotta päätös olisi helpompi?
Tai ottaisitko rakkaasi hengiltä, jos saisit ne määritellyt eurot? (kuka ne nyt sitten onkaan määritellyt).
Miksi jonkin arvonmäärityksen tai mittauksen pitäisi välttämättä johtaa jatkotoimiin?
Hannu T: Sinä olet ihan itse jo hinnoitellut läheisesi esimerkiksi valitsemalla hieman turvattomamman, mutta halvemman auton. Kysy siis itseltäsi miksi vaarannat itsesi ja rakkaasi vain säästääksesi rahaa, jolla ei ole arvoa?
>>Miksi jonkin arvonmäärityksen tai mittauksen pitäisi välttämättä johtaa jatkotoimiin?
Koska minä ymmärrän tällä palstalla esitetyn arvoraha jutun näin? :
Oletetaan, että jokuJuttu X on mitattu/määritelty N euron arvoiseksi.
Jos minulle tarjotaan enemmän kuin N euroa siitä, että luovun X:stä, niin minun kannattaa heti ja aina vaihtaa X euroihin. Koska vaihtokaupan jälkeen minulla on enemmän.
Ymmärsinkö oikein vai väärin?
Esimerkkisi sivuaa asiaa jo mainiosti: jos ostaja ja myyjä ovat jonkin asian arvosta samaa mieltä, elämän pitäisi kai jatkua ennallaan.
Kenenkään ei kannata vaihtaa esimerkiksi satasta sataseen vain vaihtamisen vuoksi.
Nyt on jonkin asian arvo määritetty jo kahteenkin kertaan, mutta se ei silti johda kauppoihin.
Lisäksi on runsaasti asioita, joita ihminen halua saada tai tehdä, vaikka niiden rahallinen arvo on nolla.
Joten koko kysymykseen ”Voiko kaikkea mitata rahassa?” minun vastaukseni on:
Kyllä, kaikkea voi mitata rahassa, kun lisäksi myönnetään, että:
1) On myös muita arvoja kuin raha, joilla asioita voidaan mitata. Nämä näkyvät selvimmin silloin, kun rahallinen arvo on nolla.
2) Joidenkin asioiden rahallinen arvo ääretön. Ei ole niin suurta rahamäärä, että omistaja luopuisi asiasta tai tekisi pyydetyn teon.
Olisi aika hassua väittää, että maailmassa olisi vain yksi mittari. Ei kai kukaan ole sellaista edes ehdottanut?
On myös helppo keksiä paljonkin asioita, joita ihminen ei suostu tekemään mistään hinnasta.
>>Olisi aika hassua väittää, että maailmassa olisi vain yksi mittari.
Niin minustakin.
>>Ei kai kukaan ole sellaista edes ehdottanut?
Minä olen ymmärtänyt tässä ketjussa esim. sivustahuutajan kommentteja näin.
Oikein hyvä, jos olen erehtynyt.
Hei Jari,
kiitos kirjoituksestasi! Kiitokset myös kaikille kommentoijille. Hienoa että keskustelette kulttuurista, sitä näkee nykyään valitettavan harvoin, muiden kuin meidän taiteentekijöiden keskuudessa.
Monella teistä tuntui olevan hyvä käsitys Haluaisin lausua kirjoitustenne johdosta muutaman asian:
Olen taidemusiikin säveltäjä, mutta sen lisäksi myös yrittäjä. Koulutukseni olen saanut muiden työtätekevien kansalaisten tavoin kuntien ja valtion piikkiin. Viime vuonna maksoin keikkapalkkoja yritykseni kautta 14 muusikolle ja tuottajalle. Maksan ihan samalla tavoin yrittämisen ja työllistämisen sivutoimikuluja kuin muutkin yrittäjät. Ostan runsaasti palveluja muilta yrittäjiltä. Tuotan vuosittain Pohjois-Savossa kansainvälistä musiikkifestivaalia, joka on pääasiassa yritysrahoitteinen. Olen työskennellyt 7 vuotta Sibelius-Akatemiassa vuosina 2008–2015. Teoksiani on soitettu noin 20 maassa.
Olen 20 vuoden urallani saanut yhden vuoden mittaisen valtion taiteilija-apurahan, josta olen kovin kiitollinen. Tuolloin olin jo voittanut kansainvälisen sävellyskilpailun ja säveltänyt minulta tilatun esikoisoopperan, jota esitettiin menestyksellä Helsingissä, Mikkelissä ja Kuopiossa, valmistunut musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta, oltuani sitä ennen 5 ja 1/2 vuotta puolustusvoimien palveluksessa sotilasmusiikkialalla. Muut saamani työskentelyapurahat olen saanut yksityisiltä säätiöiltä.
Helsingin yliopistossa oleva musiikinopettajan tehtävä on ollut tärkeä musiikkitieteilijöiden koulutusta ajatellen. Se antaa valmiuksia ymmärtää syvällisemmin tutkittua alaa. Nämä valmiudet on tavalla tai toisella hankittava, että koulutuksen valmistavissa ammateissa voisi edes auttavasti toimia. En palkkaisi tuottajaa, jolle minun pitäisi kädestä pitäen selittää mitä tarkoittavat esimerkiksi musiikinalan ammatisanastoon liittyvät asiat. Tällainen henkilö ei kykenisi esimerkiksi hoitamaan festivaalin nuotistoon liittyviä tehtäviä kunnolla.
Ystävällisin terveisin,
Pasi
Pasi, kiitos vastauksestasi!
Luulen, että Helsingin yliopiston musiikinopettaja on sortunut samaan ansaan kuin lukemattomat muut asiantuntijat. Hän ei ole muistanut myydä ja markkinoida osaamistaan asiakkailleen. Asiakkailla tarkoitan Helsingin yliopiston päättäjiä.
Kysehän ei ole siitä, että rahaa puuttuisi sinänsä. Mutta joku toinen on myynyt oman ”tuotteensa” paremmin kuin musiikinopettajanne (tai hänen esimiehensä).
Näen vastaavasta tilanteesta esimerkkejä lähes päivittäin, kun kierrän yrityksissä auttamassa niiden asiantuntijoita. Heidän arvoaan ei ratkaise substanssiosaaminen, vaan se, miten hyvin he osaavat viestiä osaamisestaan rahakirstun vartijalle.
Korjaat varmasti, jos olen tässä spekuloinnissani aivan harhateillä.
Hei Jari,
tuossa on perää, vaikka en usko, että opettajat kovin hanakoita tässä on ylipäänsä. Aikaisemmassa maailmassa virkoja ei yleensä lakkautettu alta. Viroilla oli itseasiassa aika kova suoja. Maailma on tosiaan muuttunut kovasti viime vuosien aikana ja eräs keskeisimpiä asioita ”hengissä selviämisessä” on tosiaan se, että jaksaa jatkuvasti perustella työnsä merkitystä. Mehän olemme täällä toisiemme varassa. Tiedän, että monista, varsinkin vanhemman ikäpolven tekijästä se tuntuu kovin kiusalliselta. Itsekin olen herännyt viestinnän tärkeyteen vasta aivan viime vuosina. Olen ymmärtänyt, että on tärkeää oikoa stereotypioita taiteilijan työstä ja ylipäänsä tehdä työtään tunnetuksi, myös muualla kuin siinä omassa kuplassaan. Sosiaalinen media tuli minulle tutuksi oikeastaan ”yleisön pyynnöstä”. Moni halusi kuulla mitä säveltäjän työ on. Meidän hommahan on yleisölle aika näkymätöntä. Klassisella puolella orkesterit tms. kokoonpanot esittävät säveltäjien teoksia ja yleensä yleisö näkee säveltäjän vain lavalla kumartamassa kantaesityksen jälkeen.
Olen aina pitänyt ”virkaa” aika perverssinä keksintönä. Jos jonkun työntekijän osaamiselle ei ole (jossain maailmanajassa) enää käyttöä, niin eikö hän ole silloin viraton? Tuntuu hassulta että meidän pitäisi katsoa kuvaputkitelevisioista vhs-nauhoille tallennettuja ohjelmia kun nyt satuttiin 20- vuotta sitten sellaiset ”virat” perustamaan.
Josta päästään taas meikäläiseen irtisanomissuojaan joka on aivan liian vahva…
Olin tänään erään ministeriön virkamiesten kanssa projektipalaverissa. Siellä tuli jälleen kerran hyvin ilmi, miten kiusalliselta monista osallistujista tuntuisi kehua omia palvelujaan.
Ongelma ei tosin rajoitu mitenkään virkamiehiin. Törmään samaan vaivaan myös yritykssä jatkuvasti. Se riivaa luultavasti suurinta osaa suomalaisista.
Väestöä pitää olla paljon, jotta korkeakulttuuria kuluttava promille muodostaisi kyllin suuren pääomapainon markkinavetoista toimintaa varten. Suomessa väkeä ei ole kyllin suurta määrää, joten pakko on tukea, jos halutaan, että esim. laadukasta runoutta ylipäätään ilmestyy.
Toinen asia tietysti on, kenelle tukea ja kuinka paljon. Apurahojen jaossa ”hyvä veli” -järjestelmä tuoksuu vahvasti (kts. esim. Lauri Kariston artikkeli hesarin kuukausiliitteessä jokunen vuosi takaperin).
Mitä noin yleisesti tulee ”raha on erinomainen mittari” -tyyppisiin huuliin, niin voinee kai sanoa: kyllä seksikin myy, miksi et ala jo kauppaa hieromaan ? 🙂
Onko kulttuuri synnytettävissä rahalla?
Ongelmahan ei ole se voiko joku jeesustella sillä, että mikä on kaupan ja mikä ei. Tottakai kaikelle voi hintalapun laittaa, se ei näköjään yksinkertaistajille näy olevan vaikeaakaan. Haaste syntyy siitä, jos rahalla mitattu ”hyöty” alkaa ohjaamaan tekemistä, mikä johtaisi tasapäistämiseen ja kulttuurin kapenemiseen. Monimuotoisuudesta syntyvät uudet ideat kaupallistettavaksi, esimerkkiä voi vilkaista vaikkapa Ruotsista tai Yhdysvalloista.
Otetaan pari esimerkkiä, konkreettinen ja hypoteettinen. Konkretiaa ensin. 70-luvulla punkkarit mouhosivat menemään alakuttuurissa diy-meiningilla vailla rahan motiivia leventäen musiikkikenttää. Tästä seurauksena 90-luvulla syntyy Nirvanan johdolla Grunge, joka myy miljoonia. Kurt Cobain kuuntelee rahattomana rahatta tehtyä musiikkia, josta inspiroituneena uutta, mistä syntyy valtavaa liiketoimintaa. Jos raha olisi ohjannut tekemistä, olisi listamusiikki ollut maailman ensimmäisen hitin uudelleenversioimista.
Hypoteettisesti. Mitä jos Applen Jony Ive olisikin valtava Skwee – musiikin diggari. Cupertinon kesämökillään hän katselee pari tuntia kaukaisuuteen luurit korvillaan kuunnelle Skweetä, josta tuskin on kukaan elantoaan ottanut. Hän kuitenkin inspiroituu valtavasti tästä ja luo iTunesiin uuden ominaisuuden, joka mullistaa jälleen musamarkkinat. Olisiko silloin Skwee hyödytöntä vaikka se onkin rahalla mitattuna arvotonta?
En usko, että kukaan on ehdottanut, että rahalla pitäisi jotenkin houkutella ihmiset pois itselleen tärkeistä puuhista. Jos vaikkapa Mr. Cobain II haluaa mieluiten olla köyhä muusikko, siitä vain sitten!
Mutta kun keskustelun lähtökohta kai oli se, että moni taiteilija nimenomaan haluaa sitä rahaa. Silloin hänen täytyy tuottaa jotain jonkun mielestä hyödyllistä, että tämä joku suostuu luopumaan rahoistaan.
Jos taide menee rahasta pilalle, taiteilija voi mennä vaikkapa Mäkkärille töihin. Silti hänelle jää vielä vähintään 8 tuntia vuorokaudessa aikaa tuottaa sitä maailmaa mullistavaa taidettaan.
Jos joku taiteilija pitää ajatusta kauheana, hän voisi tutustua vaikkapa Albert Einsteinin ihmevuoteen 1905. Mies oli silloin patenttiviraston pikkuvirkamies ja tuore perheenisä. Lisäksi hän pyöritti pientä yksityiskoulua vuokrarahojen tienaamiseksi.
Silti Einstein raapusteli paperille vielä iltapuhteinaan maailmankäsityksemme mullistaneen suhteellisuusteoriansa perusteet.
Missaatko ihan tahallaan koko ajan pääpointin? Eli mielestäsi olisi ok esim. lopettaa marginaalitaiteen tukeminen? Kaikki asiat kun eivät valitettavasti ole kaupallistettavissa, tai voit toki näyttää meille kuinka homma hoidetaan ja tehdä skwee-musasta Jari Sillanpäätä isompi juttu. Se mitä marginaalissa tehdään, hyödyttää usein aivan muilla tavoilla kuin rahassa mitattavalla hyödyllä. Ja jos sitä vain rahalla mitattaisiin kuihtuisi kulttuuri ja sitäkautta aikas iso osa monesta muustakin asiasta.
Nyt puhut Juuso hieman ristiin. Ensin kerroit meille kuinka hienoa marginaalijuttua tehtiin diy-meiningillä ja siitä jalostettiin ilman tukidollarin hyrrää rahakasta grungea. Sitten käytät tuota perusteluna sille, että marginaalia pitää tukea? Mistä ne tukiaiset hyppäsivät tähän tarinaan?
Luultavasti valtion tukema punkki ei olisi synnyttänyt rahakasta grungea, vaan tukiaisia tarvitsevaa lääningrungea. Lääningrungeilijan tukieuroilla tuetetut levyt eivät möisi, keikoille ei tulisi maksavaa yleisöä ja bändipaidat torpattaisiin kaupallisena hapatuksena. Apurahalla lääningrunge kuitenkin nilkuttaisi eteenpäin ja ennen pitkää ilmiöstä tehtäisiin apurahalla väitöskirja.
Lääningrunge 😀
Anteeksi, pidin sitä ehkä liian itsestäänselvänä: totta kai marginaalitaiteen tukeminen pitäisi lopettaa. Luultavasti siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, kuten Sivustahuutaja tuossa osuvasti jo kuvasikin.
Ihan vastaavasti suurin osa – ellei kaikki – vastikkeeton yritystuki pitäisi lopettaa. Jos firma ei pysty rakentamaan kannattavaa liiketoimintaa vapailla markkinoilla ilman tukirahaa, harvoin asia siitä miksikään muuttuu tukiaisten avulla.
Totta kai tukia jakavat ”hyväntekijät” keksivät tusinoittain syitä, miksi heidän työnsä on aivan välttämätöntä. Mutta voisiko heiltä mitään muuta odottaakaan?
Yritystuki lienee valtion kehno yritys sanoa että ”tehdäänhän me jotain yrittämisen tukemiseksi”.
Suomesta pitäisi ylipäätään purkaa kaikki tuet pois.
Tavallaan surullista että asenne kulttuuriin on niin stereotyyppistä tässäkin keskustelussa. Olenko ainoa maailmassa jonka mielestä markkinatalouden lainalaisuuksin toimivaan yhteiskuntaan mahtuu myös verovaroin tuotettua kulttuuria? Olisimmeko onnellisempia jos Sibeliuksen taiteilijaeläke olisi käytetty johonkin muuhun? Onko kaupallisesti (epäilemättä kannattavasti) tuotettu bb-reality 5 minuutin välein tulevine mainoskatkoineen oikeasti se millä kapitalisti itseään henkisesti ravitsee? Koska miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Käykää joskus kokeilemassa edes jotain kulttuuria. Saatatte hämmästyä.
Sibelius tavoitteli menestystä ja rahaa. Rahaa hän tarvitsi ylellisen elämäntyylinsä ylläpitämiseen, kuten arkkitehdin suunnittelmaan taloon ja palvelijoihin. Rahantarve pakotti kovaan työtahtiin. Jotenkin kovin kapitalistiselta vaikuttaa tuo Sibeliuksen näkökulma taiteen tekemiseen. Olisiko Sibelius ollut yhtä tuottelias puhtaana apurahataiteilijana? Entä olisiko hän ehkä ollut tuottelijaampi ja terveempi ilman taiteilijaeläkettä?
Sibeliuksen eläkkeen myönsi muuten keisari. Jos Sibelius siis kelpaa esimerkiksi taiteen tukemisen viisaudesta, niin ehkä samalla tarinalla voi tukea keisarinvallan palauttamista taiteen tukemiseksi? Ainahan hyvä kaisari markkinat ja vapauden voittaa.
Eikö Curt Cobain edustanut juuri vihaista köyhää muusikkoa? On vaikea kuvitella, että hän olisi vinkunut itselleen yhteiskunnan tukea, kuten taitelijaeläkkeitä.
Mistä muuten päättelit, etteivät tämän keskusteluketjun osallistujat olisi esimerkiksi kulttuurin suurkuluttajia?
Jos joku vaikkapa vastustaa verorahojen tuhlaamista vastikkeetta, sekö on oire siitä, ettei hän ole edes kokeillut kulttuuria?
Korkeakulttuuria ei ole länsimaissa tuotettu millään ajanjaksolla voitollisen bisneksen lähtökohdista. On hyväksytty ajatus että kun tehdään jotain erittäin hyvin ja taidolla (se sana ”korkea”), sen tekemistä joudutaan tukemaan yhteisistä varoista, oli rahoittaja sitten keisari, ruhtinas, konserttiyhdistys tai hyvinvointivaltio. Tämän tosiasian voi hyväksyä tai olla hyväksymättä, mutta jos ei ole rahoitusta, ei ole korkeakulttuuria. Lause: ”Jos joku vaikkapa vastustaa verorahojen tuhlaamista vastikkeetta, sekö on oire siitä, ettei hän ole edes kokeillut kulttuuria?” ei millään muotoa saa minua muuttamaan premissiäni keskustelijoiden ja kulttuurin suhteesta. Cobain ja Sibelius, olitko nyt tosissasi? Toki romanttisen taitelijan tarinaan kuuluu kuolla nälkään tai ampua aivonsa haulikolla seinälle 27-vuotiaana.
Mikä lasketaan korkeakulttuuriksi, ja miksi sitä tarvitaan jos siitä ei haluta maksaa?
Miksi asetit ehdoksi voitollisen bisneksen? Eihän voiton tavoittelu tai bisnes ole ehto sille, että kaiken voi mitata rahassa? Esimerkiksi voittoa tavoittelemattomat avustusjärjestöt keräävät rahaa, koska rahalla voi auttaa. Rahalla mitattavalla avulla pelastetaan rahalla mitattavia ihmishenkiä.
Jotenkin tuntuu taiteilijoilta aina unohtuvan, että monet taidehistorialliset aarteet (Mona Lisa, Daavidin patsas Firenzessä, Viimeinen ehtoollinen jne.) ovat olleet tilaustöitä, joista taiteilijalle on maksettu siitä että hän maalaa / veistää sitä mitä asiakas haluaa.
Sama muuten pätee nykyään Deviant Artiin. Sivusto on täynnä aloittelevia (ja ammattimaisia) taiteilijoita, jotka piirtävät asiakkaille…mitä asiakas haluaa riihikuivaa rahaa vastaan. Eikä kai silti kukaan kyseenalaista heidän statustaan taiteilijoina.
Entäs jos ymmärtämättömät asiakkaat eivät anna taiteilijan tuhria katedraalejaan edes ilmaiseksi? Eikös ainakin silloin valtion pitäisi elättää taiteilija?
Jos öljy-yhtiö tuottaa öljyä, jota kukaan ei halua ja valuttaa sen vain maahan, niin öljy-yhtiötä syytetaan saastuttamisesta. Jos taiteilija maalaa taulun, jota kukaan ei halua, niin mitä muuta se taide on kuin roskaa, jos taiteilija itse ei aio sitä käyttää? Meillä on radanvarret täynnä taidetta, joka aiheuttaa vain puhdistamiskuluja.
Markkinoilla on hyvin vähän hinnoitteluvirheitä ja hyvin vähän aito epätasapainoa kysynnän ja tarjonnan välillä. Taide tai kulttuuri ei ole poikkeus. Jos esim. katsojat eivät halua käydä katsomassa jotain elokuvaa, niin miksi tuollaisen elokuvan tekemistä pitäisi tukea verovaroin? Tänä päivänä markkinavetoisia rahoitusmalleja on lukemattomia, jos aikomuksena on tehdä sellaista mitä katsojat, kuuntelijat, lukijat, eli asiakkaat haluavat. Jos idea ei vetoa kaupallisiin toimijoihin, niin esim. Kickstarterin kautta on käynnistynyt paljon elokuvia, kirjoja, musiikkia jne.
Toki taide arvotetaan rahassa, esimerkiksi oopperaa pidetään kovin arvossa ja syykin on selvä, onhan se suomen kallein taidemuoto ja näinollen opperan suojatyöpaikka on muita arvokkaampi. Ainakin tekijä statukselle.
Lojaalisuus muita suojatyöpaikkoja kohtaan on selviö, kannattaa puolustaa myös noita vähempiarvoisia jotta omakin säilyisi.
Joku tuolla kirjoitti että satasen vaihtamisesta sataseen ei ole hyötyä. On siitä. Suomessa. Täällä on valtion virkakoneisto joka tekee sitä ainoana työnään.
Ilman tuota työtä he olisivat virattomia. Toisena ikävänä puolena asiassa on että satasesta otetaan 60€ em. toimenpiteen kulukorvauksina.
Arvo on useimmiten subjektiivinen mittari. Jos esimerkiksi lehtitilauksesta, musiikista, parturikäynneistä, Ferrarista, kännykästä tai muusta roinasta ei henkilö ole valmis maksamaan euroakaan, ovat kyseiset asiat henkilölle arvottomia. Ihan sama, mitä tavarat kaupassa maksavat ja mitä muut ovat noista valmiit maksamaan.
Yleensäkin liioittelet pahasti rahan merkitystä mittarina. Raha on vain bittejä tietokoneessa, loppujen lopulta ihmiset arvostavat sitä mitä rahalla saa, ei itse rahaa. Rahalla, jolla ei saa mitä haluaa, ei ole mitään arvoa. Ihminen voi elää jopa täysin ilman rahaa nykymaailmassakin, vaikka se hankalaa onkin. Sen sijaan ei ilman ruokaa ja juomaa (huom! ruokaa ja juomaa on saatavilla ilman rahaakin).
Ja eikö tuolla logiikalla työntekijänkin kannata ajatella työpaikkaa rahan kautta? Eli työpaikka kannattaa kilpailuttaa kuin mikä tahansa muukin tuote kaupassa ja valita sellainen työpaikka, joka maksaa kovinta palkkaa? Tämä on nimittäin edelleen mahdollista joillain aloilla. Jos taas työnantaja alentaa palkkaa tai etuja, kannattaa hylätä työnantaja välittömästi ja mennä yrityksen pahimmalle kilpailijalle töihin, jos se tarjoaa parempaa palkkaa (yksi hailee yrityksen taloudellisesta tilanteesta). On minullakin tuttavia, jotka ovat vaihtaneet nopeasti työpaikkaa, kun eivät ole heti pyydettäessä saaneet palkankorotusta. Jostain syystä työnantaja ei tuosta ole pitänyt, vaikka ei työnantaja oikeasti omista työntekijöitä millään tavalla. Jos vaikka naapurimaassa on kovemmat palkat niin kannattaa vaihtaa maata jne.
Kummallista kyllä, monet eivät kuitenkaan ajattele työpaikkaa pelkän rahan kautta, muutoinhan työpaikkoja vaihdettaisiin kuin paitaa. Toki on niitäkin, joille raha on tärkeintä, siksihän usein yrityksen ensimmäisten vaikeuksien tullessa esiin pätevimmät työntekijät häipyvät yrityksestä syventäen yrityksen vaikeuksia. Työntekijällähän ei ole mitään järkevää taloudellista syytä pitää pinnalla yritystä talousvaikeuksissa, eikä siis ainuttakaan järkevää syytä väkisin pysyä yrityksessä, jos yrityksen talous sakkaa (jos työntekijä siis voi löytää toisen työpaikan).
Tietenkin asioiden arvo riippuu aina arvon asettajasta. Eihän kaikki ole saman arvoista kaikille. Taidat sekoittaa nyt markkinahinnan ja arvon keskenään?
Arvon ja hinnan erottamisessa auttaa helppo esimerkki. Maitopurkin hintaa voidaan nostaa 10 senttiä ja silti kyseistä maitoa myydään edelleen. Hinnan nosto ei kuitenkaan nosta maidon arvoa ostajien silmissä, vaan moni vaihtaa maidon muuhun merkkiin tai jättää maidon ostamatta.
Tämän blogin lukijoille ei pitäisi olla kovin vierasta, että pyritään tarjoamaan rajalliselle ostajakunnalle arvoa, josta sitten pyydetään arvoa pienempi hinta. Kun maksava asiakaskunta on tunnistettu, niin se on ihan yksi lysti mitä ne muut ajettelevat palvelun arvosta.
Kukaan ei ole väittänyt, että rahalla olisi itseisarvo, vaikka kaiken arvon tietenkin voi mitata rahassa. Raha on vaihdannan väline ja rahallisen arvon voi mitata ihan kaikelle viimeistään tarkastelmalla niitä suhteita, joilla erilaiset tavarat ja palvelut vaihtuvat toisiin markkinoilla. Tämän pohtiminen menee kuitenkin hieman akateemiseksi. Jos sairas ihminen ei ole valmis maksamaan koko omaisuuttaan yhdestä elinminuutista lisää, niin pitäisi olla päivän selvää, että esim. elämällä on rajallinen rahassa mitattava arvo.
Tässä tuli nyt niin monta keskenään ristiriitaista näkemystä jo samaan syssyyn, että kommentoin nyt vain tuota työpaikan vaihtamista.
Monet työntekijät ovat nimenomaan erittäin herkkiä mittaamaan työpaikkaansa rahassa. Mutta on tietysti ihan selvää, että esimerkiksi mukavilla työkavereilla, työpaikan sijainnilla, työmatkan pituudella, uranäkymillä sun muilla asioilla on niilläkin arvonsa.
Olen esimerkiksi itse aikanaan vaihtanut työpaikkaa niin, että rahapalkkani ja luontaisetujen määrä puolittui. Pidin uuden duunin ”pehmeitä” osia niin arvokkaina, että ne korvasivat enemmän kuin riittävästi menettämäni 10 000 markan kuukausipalkan osuuden.
Tätä taitelijoiden asennetta kuvastaa minusta hyvin tämä iltalehden juttu: https://www.iltalehti.fi/tv-ja-leffat/201701092200051095_tw.shtml Siinä näyttelijä jäi työttömäksi ja kertoo, miten alentavaa on, kun hänelle tarjottiin roolia joulupukin muorina ”eihän se ole näyttelemistä, vaan markkinointia” vielä oikein parahdetaan. Kelitoimiston sanakirja määrittelee termin näytellä seuraavasti: ”esittää osaa näytelmässä, elokuvassa tms”. Minusta joulupukin muorin rooli täyttää tuon määritelmän.