Terho Puustinen pohti Image-lehden artikkelissaan (26.5.2016), onko kirjailija Suomen vaikein ammatti. Silmääni pisti erityisesti kohta, jossa hän kertoo apurahasysteemin epäkohdista:

”Tyypilliset kirjallisuuden apurahat ovat 2 000 euron luokkaa. Tämä johtuu siitä, että varoja jakavat tahot haluavat auttaa mahdollisimman monia hakijoita. Tuki leviää laajalle, mutta pienten apurahojen varassa elävät kirjoittajat joutuvat käyttämään kohtuuttoman suuren osan ajastaan hakemusten kirjoittamiseen. Heistä tulee apurahakoneita.”

Ikävä kyllä Puustinen tömähti lopulta tiiliseinään:

”Apurahasirkus on aito ongelma, mutta siihen on vaikea löytää ratkaisua.”

Ratkaisun puutteesta olen täysin eri mieltä. Apurahapelleilylle olisi tarjolla tietenkin aivan ilmeinen vaihtoehto:

Systeemin nimi on markkinatalous.

Eikö kirjoja kannattaisi myydä lukijoille sen sijaan, että persaukinen kirjoittaja yrittää kaupata tekeleitään jollekin apurahakeskuskomiteassa istuvalle ”asiantuntijalle”?

Tietysti ymmärrän, että markkinatalous on huonon kirjailijan kannalta pelottava otus. Myyntiluvut paljastavat armotta, että hänen tekeleensä ovat aivan susipaskoja.

Siinä taiteilija saa sitten selittää, että tyhmät asiakkaat eivät vain ymmärrä hänen nerouttaan. Mittareissa on jotain vikaa, ei suinkaan ns. taiteessa.

(Luultavasti tuo Kirjallisuuden Kilimanjaro on myös sitä mieltä, että kansalaiset äänestävät aivan väärin kaikissa vaaleissa.)

Nykyinen apurahasysteemi on aivan loistava esimerkki siitä, mihin kuvio päätyy, kun joku yrittää epätoivoisesti vältellä markkinatalouden perusmekanismia – eli avointa ja reilua kysynnän ja tarjonnan tasapainoa.

Puustinen tiivisti karun tilanteen mainiosti:

”Apurahoja jakavat toimikunnat ja säätiöt ovat ratkaisseet yleensä ongelman niin, etteivät ne perustele päätöksiään mitenkään. Tämä on ymmärrettävää, koska keskenään hyvin erilaisten hakemusten vertailu on hyvin vaikeaa.”

Tuleeko nyt kenelläkään mieleen sellaisia apurahakomitean sisarjärjestöjä kuin Neuvostoliitto, Kuuba tai Venezuela?

Sekö on tosiaan ratkaisu, että kun rahanjakomekanismi ei kestä päivänvaloa, lopetetaan sitten turhat perustelemiset saman tien?

Markkinatalous ratkaisisi myös toisen apurahoihin liittyvän ongelman. Nimittäin kaksi tonnia per nenä olisi aika niukka liksa edes kuukausipalkaksi – vuositulosta puhumattakaan.

Jos kirjailija perisi palkkionsa suoraan ostavilta asiakkailta, hänen palkkiollaan ei olisi mitään periaatteellista ylärajaa.

Toki kirjailijan kannattaisi sitten tuottaa tekstiä, jota haluaisivat lukea jotkut muutkin kuin hän ja hänen rakas muusansa.

Markkinatalous olisi maailman ylivoimaisesti reiluin apurahajärjestelmä.


Ilmoittaudu seuraavalle Näin voitat tarjouskipailun -kurssilleni. Vedän sen tiistaina 14. kesäkuuta 2016 Rantasipi Airportissa Vantaalla.