Hesari otsikoi eilen (10.1.2009) näyttävästi, että ”Auttamishalu kasvoi lamavuonna”. Artikkelissa kehuttiin, miten monet yritykset sijoittivat rahansa joululahjojen sijaan hyväntekeväisyyteen.
Yhä useammat firmat tosiaan vinkkasivat sähköpostitse tai joulukortitse, mihin heidän pottinsa meni. Yksi tuki kehitysmaiden köyhiä, toinen taas eläinten- tai lastensuojelutyötä.
Olen vilpittömän onnellinen lahjoituksista riippuvaisten järjestöjen puolesta. Sitä paitsi olen itsekin absolutisti, jonka pieneen ystäväpiiriin ei uppoa enää pulloakaan enempää lahjaviinejä.
Se on kuitenkin täyttä potaskaa, että yrityksissä auttamisenhalu olisi jotenkin lisääntynyt. Todellisuudessa kyse on siitä, että näin firman työntekijät pääsevät itse vähemmällä.
Jokainen konkari tietää, millaista tuskaa joulunalusaika aina on. Juuri vuoden pahimpaan ruuhka-aikaan täytyisi päivittää rämettymään päässyt asiakastietokanta. Jotenkin sieltä joukosta olisi poimittava lahjan ansainneet asiakkaat.
Jos yrityksessä yksi saa lahjan, mitä hänen ilman jääneet kollegansa siitä ajattelevat? Entä pitäisikö pomolle antaa kalliimpi paketti kuin hänen alaiselleen?
Satamäärin kortteja pitäisi kierrättää oman porukan keskuudessa allekirjoitettavaksi. Viimeisen päälle hienoa olisi, jos joku kirjoittaisi kuoret käsin ja liimaisi postimerkit.
Viisi viime hetkellä mieleen putkahtanutta tärkeää kontaktia uhkaa jäädä kokonaan ilman pakettia. Kuriiripalvelu ei enää ota lisätilauksia, sillä se hukkuu mattimyöhäisten toimituksiin.
Tässäkin tapauksessa lopulta pienimmän kitkan tie vie voiton.
Oikeastaan hyväntekeväisyys alkaa tuntua tosi mainiolta ajatukselta. Sitä paitsi kaikki muutkin toimivat nykyään samalla tavalla. Eiköhän jätetä asiakkaat ilman lahjoja!
Älä turhaan uskottele, että ajattelit muka pientä Aki-poikaa Etiopiassa. Jokainen asiakkaasi tietää, että mukavuudenhalusi oli suurempi kuin auttamishalusi.
