Toimittaja Arja Kivipelto pohti Hesarin tiedesivulla viikko sitten, miksi suomalaiset eivät hanki enempää lapsia (Vauvakato vaivaa Suomea 28.9.2015). Syyllinen tuntui löytyvän lamasta.
Kaikkein ilmeisin selitys jäi kuitenkin mainitsematta:
Lasten vanhemmat eivät ole yhtä onnellisia kuin muut. Ja kukapa nyt erityisesti haluaisi olla onneton.
Taloustieteen nobelisti, käyttäytymistieteilijä Daniel Kahneman on tutkinut asiaa. Hankkeeseen osallistui laaja joukko ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia työssä käyviä naisia.
Onneksi Kahneman on vanha kettu. Hän ei syöksynyt kysymään äideiltä, tekevätkö lapset heistä onnellisia. Vastaus olisi ollut etukäteen tiedossa.
Sen sijaan tutkijaryhmä pyysi koehenkilöitä raportoimaan tuntemuksiaan ja tekemisiään aika ajoin tavallisten arkipuuhiensa lomassa. Näin tieteilijät saivat mitatuksi, miten onnelliseksi osallistujat kulloinkin itsensä tunsivat.
Koeasetelman taustalla on havainto, että ihmisen onnellisuus näyttää lopulta olevan sama kuin hänen päivittäisten kokemustensa summa: ärsyttääkö, ahdistaako vai tuntuuko elämä kenties oikein mukavalta?
Tulos oli selkeä: mitä enemmän naiset käyttivät aikaansa lastensa kanssa puuhasteluun, sitä onnettomampia heistä tuli.
Koehenkilöt olivat onnellisempia jopa silloin, kun he tekivät muita kotihommia, kuten kokkasivat tai kävivät ruokakaupassa.
Lasten tuottama mieliharmi jäi kakkoseksi vain päivittäisille työmatkoille. Se taas on linjassa sen faktan kanssa, että ihmiset muuttavat hyvin mielellään lähelle työpaikkaansa – tai etsivät työpaikkansa aivan kotinsa tuntumasta. Etenkin ruuhkassa junnaaminen on hyvin stressaavaa.
Kahnemanin tulokset ovat tietenkin monen mielestä hämmentäviä. Kaikkihan tietävät, että juuri lapset tuovat onnen. Mistä ristiriita sitten voisi johtua?
Harvardin psykologi Daniel Gilbert arvelee, että taustalla on (kaikille keittiöpsykologeillekin tuttu) johdonmukaisuuden periaate. Kun ihminen käyttää johonkin paljon aikaa ja vaivaa, hänen on pakko perustella ponnistukset itselleen jotenkin uskottavasti.
Onnellisuutta pidetään yleisesti ihmisen tärkeimpänä tavoitteena. Niinpä äidin aivot alkavat taivuttaa totuutta. Koska lapsiin kuluu niin paljon energiaa, sen täytyy olla vaivan arvoista siksi, että jälkikasvusta on niin paljon iloa.
Sitä äidin pääkoppa ei niinkään tunnu noteeraavan, että ehkä taustalla on vain geeneihimme koodattu lisääntymisen pakko.
Ilokseni huomasin, että Hesarin jutussa edes parin virkkeen verran pähkittiin sitä, onko lasten hankkimisessa ylipäätään mitään järkeä.
Jostain syystä useimmat suomalaiset tuntuvat ajattelevan epäloogisen itsekkäästi, että juuri meidän lapsemme eivät pahentaisi väestöräjähdyksestä kärsivän planeettaamme tilannetta.
Kun perheellinen tuttusi valittaa kovaa osaansa, hän ei välttämättä liioittele. Lapset tekevät vanhemmista onnettomia.
Lähde: The Optimism Bias – Why we’re wired to look on the bright side, Tali Sharot 2012
