Jari Parantainen
Jari Parantainen
Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Koulutan & konsultoin. Aiheina tuotteistaminen ja hinnoittelu. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. [email protected] ✆ 050 5229 529

Luovan alan suomalaiset edustajat käyttävät luovuuttaan erityisesti kerjuumenetelmien keksimiseen. Kaikkien* muiden ammattiryhmien on pärjättävä markkinoilla ja kilpailtava.

Hallitus sitten laajensi tekijänoikeuslobbareiden ajaman hyvitysmaksun koskemaan ulkoisia kiintolevyjä. Tapaus on vain yksi monista kulttuurin edustajiksi kutsuttujen kerjäläisten työvoitoista.

Mitä ns. taiteilija tekisi, jos hän toimisi kuin insinööri?

Ensin hän miettisi pitkään ja hartaasti, mistä joku olisi valmis maksamaan jotain. Sitten hän nikkaroisi ideastaan prototyypin omilla säästöillään.

Seuraavaksi taiteilijamme menisi pankkiin pyytämään lainaa. Vakuudeksi hän kiinnittäisi firmansa koneet tai kämppänsä. Ne hän on maksanut jo aikaisemmin paiskomalla ikäviä rutiinihommia narisematta vuosikaudet.

Kun rahoitus olisi järjestynyt, taiteilija pääsisi kehittämään uutta myytävää. Samalla hän alkaisi käydä myyntikäynneillä.

Jos kotimaassa ei riitä markkinoita, hän matkustaisi ulkomaille ihan omalla kustannuksellaan.

Yhdeksän asiakasehdokasta kymmenestä heittää hänet niska-persotteella pellolle. Mutta taiteilija ei siitä lannistu. Hän viilaa taideteostaan palautteen perusteella paremmaksi.

Taiteilija ottaisi lisää lainaa, jotta rahaa riittäisi myös markkinnointiin, asiakaspalveluun ja toimitusprosesseihin. Hän kiertäisi keikoilla antamassa näytteitä osaamisestaan – ja esiintyisi aivan selvin päin.

Jonain päivänä saattaisi tulla iso tilaus. Mutta taiteilija tietäisi, että se on vasta alkua. Ensin pitää räätälöidä, testata, paketoida, toimittaa, laskuttaa ja vaikka mitä. Lisäksi se pitäisi toistaa monta kertaa vuodesta toiseen.

Ja mikä ihmeellisintä, kertyneistä tuloista pitäisi maksaa vielä verotkin!

Entä jos insinööri toimisi kuin taiteilija?

Ensin hän kopioisi ihailemaansa insinööriä, joka keksi 1960-luvulla sienipäissään mahtavan tuotteen. Sitoutumisensa merkiksi insinööri alkaisi käyttäytyä ja pukeutua samalla tavalla kuin hänen idolinsa aikanaan.

Kun asiakkaat eivät yhtään kiinnostu hänen retrotuotteistaan, hän perustaisi insinöörien oikeuksia puolustavan kerjuujärjestön. Juristien tehtävä olisi keksiä mitä ihmeellisimpiä tarinoita, miten mm. esiintyvät taiteilijat vievät leivän tekniikan ammattilaisilta.

Kaikki konserteissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä käyvät saisivat maksaa lipuistaan ns. hyvitysmaksua insinööreille. Onhan selvää, että jos suuri yleisö viettää aikaansa kulttuuririennoissa, rahaa ei riitä teknisten tuotteiden ostamiseen.

Pian opetusministeri ymmärtäisi, että menneisyyteen jämähtänyt insinöörikunta on todella hädissään. Kymmenen miljoonan hyvitysmaksu napsahtaisi tilille. Täytyyhän arvokasta insinöörityötä tukea, vaikkei sitä kukaan halua ostaa.

Raha on hyödyn mittari. Jos asiakas ei suostu maksamaan tuotteestasi, se taitaa olla hyödytön.

*Paitsi ns. maatalousyrittäjien, erilaisia ympäristö-, lehdistö-, telakka-, tuotekehitys- ja aluetukia nauttivien sun muiden. Ehkä niiden lisäksi Suomesta löytyy pari aidosti kilpailevaakin yritystä.

[Lisäys 31.12.2010: Lukuisat tätä kirjoitusta kommentoineet väittävät, että kulttuuria täytyy tukea. Väitän, että tosipaikan tullen he kääntäisivät takkinsa saman tien. Perusteluni löydät täältä: Sinäkin valehtelet jatkuvasti]

211 vastausta

  1. Mike Masnick on yksi parhaimmista luovien alojen yrittäjyydesta kirjoittavista. Kannattaa laittaa blogi seurantalistalle, jos aihe kiinnostaa: https://www.techdirt.com/

    Valitettavasti siellä on paljon, paljon muutakin asiaa, joten bisnesmallijutut saattavat olla vaikeahkosti esiin kaivettavissa. Tässä on kuitenkin hänen esitelmänsä, jossa perusteesit tulevat hyvin esille: https://vimeo.com/4244922

  2. Alkeelliseen provokaatiooni on tullut monta rikkikivenkatkuista kommenttia, joita emme julkaise. Syynä on se, että viestit ovat (tavalliseen tapaan) nimettömiä.

    Lainaan kuitenkin yhdestä viestistä pätkän:

    ”Taiteilijat ovat äärimäisen heikossa asemassa yhteiskunnassa eikä tekijänoikeuskorporaatiot heitä puolusta. Käyttävät vain hyväkseen. Mutta taiteilijalla ei vain ole mitään parempaakaan vaihtoehtoa. Kirjoittajan esittämä malli ei ole vaihtoehto, jonka ymmärtää jos tietää taiteesta tai sen tekemisestä edes vähän.”

    Katkelma tiivistää hienosti sen itse aiheutetun avuttomuustilan, joka vaivaa monia taiteilijoita. He ovat uhreja, joilla ei muka ole vaihtoehtoja (esimerkiksi kerjäämiselle).

    Monet parhaina pidetyistä taiteilijoista ovat hyviä myös bisneksessä. Kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, he voivat keskittyä puuhastelemaan itselleen rakkaiden, muiden kannalta aivan hyödyttömien projektiensa parissa.

    Aivan vastaavasti tiedän, että monilla insinööreillä on yksityisiä, salaisia tuotekehitysprojekteja. Ne ovat usein haaveiluvaiheessa vuosikausia. Monet niistä odottavat sitä päivää, että varsinaisesta leipätyöstä tulee rahaa niin, että aikaa jää omaan värkkäilyyn. Usein se päivä koittaa vasta eläkkeellä.

    Taiteilijoiden pitäisi tarttua itseään niskasta ja ryhtyä ansaitsemaan elantonsa. Päähäni ei mahdu, miksi meidän muiden pitäisi rahoittaa jonkun sisäistä paloa vain siksi, että hän ryhtyy kutsumaan itseään taiteilijaksi.

    1. Jari Parantainen: ” Päähäni ei mahdu, miksi meidän muiden pitäisi rahoittaa jonkun sisäistä paloa vain siksi, että hän ryhtyy kutsumaan itseään taiteilijaksi.”

      Minusta olisi aika surullinen ajatus se, että eläisimme maailmassa jossa meitä ympäröisi vain kaupallisesti kannattava kulttuuri. Yhtenä esimerkkinä van Goghin maalaukset olisi aikoinaan poltettu saunanpesässä mikäli kirjoittajan oppeja olisi noudatettu.

        1. ”Sitä ei kukaan kiistä, että jollain on työttömänkin elettävä. Mutta ilmeisesti se ei sovi taiteilijan arvolle, että hänkin kävisi hakemassa toimeentulotukensa sossun luukulta siinä kuin kuka tahansa meistä muista. Sen sijaan hänen ylläpitämisekseen on räätälöitävä keinotekoisia pisteveroja, jotka eivät kestä mitään loogista tarkastelua.”

          Nimenomaan. Taiteen tukijärjestelmä tulisi integroida suoraan muuhun verotukseen että tällaisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa. Miksi työtön saa rahaa automaattisesti vain papereita täyttämällä, mutta muusikon pitäisi mennä sossun luukulle samaan aikaan kun kännyköitä, tietokoneita ja muuta elektroniikkaa myydään mm. hänen tekemänsä sisällön levityskanaviksi?

          ”Meistä kukaan ei olisi ikinä kuullutkaan Vincent van Goghista, jollei hänen taiteensa menisi kaupaksi pöyristyttävään hintaan.”

          Kyllä, kyllä. Muun muassa julisteina, kalentereina, postikortteina jne. jne., jopa tietokoneiden ja kännyköiden taustakuvina. Ja nämä rahathan menevät tietysti Vincentille itselleen, vai mitä?

          Kulttuuri on varmasti hankala asia insinöörin ymmärtää ja hyväksyä, mutta sanotaan nyt vaikka, että ilman sitä jopa insinöörienkin elämä olisi vielä tyhjempää ja vielä tarkoituksettomampaa, jos mahdollista. Lisäksi se myyvä kulttuuri on juuri sitä lajia, jonka vanavedessä syntyy todella vähän lisää mitään luovaa, ja siten lopulta myyvää kulttuuria.

          On muuten outo ajatus, että insinöörit suunnittelisivat menestystuotteita. Yksin insinöörien suunnittelemat tuotteet ovat yksiselitteisesti sontaa; tarvitaan myös ihan oikeita taiteilijoita. Muotoilijoita, graafikoita, esim. kännyköiden tapauksessa jopa muusikoita. Alkoiko muuten Nokian menestys designer Frank Nuovon tultua taloon ja alamäki hänen lähdettyään?

          Ja seuraavassa kommentissasi ihmettelet, että suomalaiset eivät osaa tuotteistaa…? Harvoinpa on viiva A:n ja B:n välillä ihan noin lyhyt. Toisinaan on todella turhauttavaa asua maassa, jossa tällaista asiaa pitää joillekin ammattikunnille ehtimiseen selittää.

          1. ”On muuten outo ajatus, että insinöörit suunnittelisivat menestystuotteita. Yksin insinöörien suunnittelemat tuotteet ovat yksiselitteisesti sontaa; tarvitaan myös ihan oikeita taiteilijoita. Muotoilijoita, graafikoita, esim. kännyköiden tapauksessa jopa muusikoita”

            Onpa kovin yksipuolinen heitto. Maailmassa tehdään paljon muutakin kuin kännyköitä…esim. niitä linjoja joilla kännykät valmistetaan. Koen, että on hyvin paljon tuotteesta kiinni miten tuo menee. ”Pelkän insinöörin” tekele voi olla iso menestys yrityksen sisällä, eikä siitä huudella missään sen enempää. Insinööri saa hyvin tehdystä työstään ne kicksit joita jokainen omista hommistaan kaipaa. That’s it, ei se sen kummempaa useinkaan ole, se riittää.

            Joittenkin tuotteiden osalta on välttämätöntä, että mukana on myös muotoilija tms. tai toisinpäin, insinööri. Enkä näe siinä mitään ongelmaa, vaan päinvastoin mukavan haasteen, kun enemmän ihmisiä on saman projektin kimpussa. Mutta ei sitä muotoilijan tms. TAI insinöörin työpanosta jokaisessa projektissa tarvita, joissain sitten taas molemmat ovat hyödyksi. Pelkääkö nyt joku että joku toinen vie oman työn, vai mistä tämä ”EMME TARVITSE SITÄ TAI TÄTÄ” kumpuaa? Vaan taitaa se yhdessä tekeminen olla liian iso pala ihmiselle…

    2. Hei, Jari Parantainen!

      Pahoittelen, että viestini menee henkilökohtaiselle tasolle. Koen alkuperäisen ”Kulttuuriväki kerjää” -tekstisi henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka se onkin ansiokkaasti naamioitu nerokkaan provokatiiviseksi keskustelunavaukseksi.

      Olet varmastikin saanut mielestäsi ylimielisesti tuhahtelevilta ja ikävä kyllä nimettöminä kirjoittelevilta taiteilijoilta ja/tai wannabe-taiteilijoilta paljon viestejä, joissa sinua kutsutaan ääliöksi, idiootiksi tms. epäkorrektia. Se johtunee siitä, että tämän tarkoituksellisen ja harkitun provokatiivisen tekstisi ja siitä seuranneen keskustelun valossa olet monien meidän herkkäsieluisten runopoikien ja rokkikukkojen sun muiden mielestä ääliö, jolta pitäisi puhkoa auton renkaat. Säännöllisin väliajoin. Tämä ei ollut uhkaus, vaan omasta mielestäni vitsikäs toteamus. Minua ei harmita, että olet mielestäni merkittävästi älykkäämpi kuin minä – minua pelottaa, että olet mielestäni merkittävästi suvaitsemattomampi kuin minä.

      Tekstiisi voisi vastata taiteilijan näkökulmasta vaikka kokonaisen kirjan mittaisesti kestävillä argumenteilla – kuten Emily Cheeger on parhaansa mukaan tässä keskustelussa tehnyt – eikä se johtaisi yhteisymmärrykseen. Olen Emilyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että ”– lähtökohtasi ei ole relevantti taiteen kentän ja kuluttajakunnan kokonaiskuvalle”. Tuo pitää mielestäni paikkansa siksi, että elät täysin eri todellisuudessa kuin taiteen tekijät – tarkoitan itseni kaltaisia tavallisia ihmisiä, jotka ovat valinneet yrittää jotenkin tulla toimeen tekemällä tärkeäksi kokemaansa taidetta.

      Olen samaa mieltä Emilyn kanssa myös siitä, että koko keskustelussa on pohjimmiltaan kyse arvokysymyksestä. Karrikoidusti voisi todeta, että taiteilijoiden ja markkinataloutta palvovien insinöörien välinen kuilu on surullisen suuri. Näin ollen yhteiskunnan kaksi jopa äärimmäisen ajattelevaa ja innovatiivista ihmisryhmää ovat ajautuneet jonkinlaiseen älylliseen asemasotaan.

      Ja sinä senkun poljet ja pommitat, Jari!

      Tämä on täysin henkilökohtaista. Tuntuu siltä, että sinulle innovatiivisuutta edustaa vain sellainen luovuus, joka tukee markkinataloutta ja syöksee valloilleen valtavia rahavirtoja. Meidän taiteilijoiden maailmankatsomus on niin merkittävästi humaanimpi, että sinä et voi käsittää sitä. Me emme myöskään ryhtyisi sanallisiin hyökkäyksiin teitä markkinatalouden nykykapellimestareita kohtaan, koska meidän puolestamme te saatte tehdä mitä teitä huvittaa – vaikkakin te jo kääritte rahat osittain tuottamistamme sisällöistä ja vittuilette meille siitä, että se vituttaa meitä leipäjonossa; ja sinun nyt toteuttamallasi tavalla vieläpä nälvitte päälle.

      Toteat:

      ”Taiteilijoiden pitäisi yrittää ymmärtää, miksi aina rikkaat väittävät, ettei raha ole niin tärkeää. Se johtuu siitä, ettei se heille olekaan.”

      Raha ei siis ole sinulle tärkeää?

      Miksi sitten toimintasi tähtää mahdollisimman suureen tuottoon?

      Väitän, että tosipaikan tullen kääntäisit takkisi saman tien.

      Kiitos ajatuksia herättäneestä keskustelusta kaikille!

      1. Teppo, kiitos mainiosta kommentistasi!

        Erityisen kiehtovana pidin sitä, että kerrot olevasi suvaitsevainen vandaali – sikäli kuin oikein ymmärsin pyhän vihasi viattomia renkaita kohtaan.

      2. Itse insinööriopiskelijana ”taiteilija-alalla”, mediatekniikassa, en voi kuin olla samaa mieltä blogaajan kanssa.

        On tuota musiikkitaustaa jonkin verran, ja vaikka se harrastelijapohjaista onkin, niin kyllä se silti taidetta on. Subjektiivisesti koen sen jopa paljon viehättävämpänä kuin se mitä Kiasmassa olen nähnyt tai monesti radiosta joutunut pakkokuuntelemaan.

        Meillä kun on noita kuvataiderentun alkuja koulussa, niin kyllä niiden töitä saa ostaa ihan kuka haluaa – netistä löytyy nättejä piirroksia ja teettävät julisteita rahaa vastaan niille jotka niitä haluavat. Pienimuotoistahan se on, mutta jotain sekin. Päivätyöksi ovat kuitenkin aikoneet noita insinöörin hommia ruveta värkkäämään.

        Monesti olen itse todennut, kun mielipidettä Teostosta on tingattu, että itse ainakin teen taidettani vain omaksi huvikseni. Jos siitä joku suostuu maksamaan, niin totta kai siitä rahaa otan, mutta jos ei kukaan maksaisi, niin tekisin sitä kuitenkin, harrastuksena. Muidenkin iloksi, jos sattuisivat samasta nauttimaan.

  3. Loistava kirjoitus, Jari! Tämä tiivistää kaiken mitä tästä asiasta tulee sanoa. Melkein tuli tippa linssiin tätä lukiessa.

    Lainauksesi sensuroidusta viestistä kertoo paljon. Se kertoo siitä, kuinka kaukana toisistaan ”ammattitaiteilijan” ja insinöörin (tai muun rehellisen, työtä tekevän ihmisen) maailmat ovat toisistaan. ”Ammattitaiteilija” pitää itsestään selvänä, että rahan pitää ilmestyä hänen taskuunsa. Vasta sitten taiteen luominen voi alkaa. Rahan tienaaminen itse muilla töillä on utopiaa, koska tällöin suuren auteurin ajatukset eivät pääse syntymään, kun kaikkea aikaa ei voi käyttää inspiraation odotteluun…

    Insinööreille ja muille rehellisen työn tekijöille tämä ajatuksenjuoksu on yhtä kaukana kuin ajatus siitä, että käteen noin vain ilmestyisi kuppi kahvia: eihän raha noin vain ilmesty taskunpohjalle. Rahaa tulee, kun tekee työtä JA kun joku suostuu siitä maksamaan – on se sitten työnantaja (palkkatyössä) tai asiakas (yrittäjyydessä).

    Toisin sanoen taiteilija ajattelee ”rahan tulee ilmestyä jostain, vasta sitten voin tehdä työtä”, kun rehellisen työn tekijä ajattelee ”kun teen jotain, mistä on muille hyötyä, joku voi maksaa minulle – sitten voin tehdä sillä rahalla jotain mistä pidän”. Taiteilijalla on ”mulle kuuluu”-mentaliteetti, rehellisen työn tekijällä ”kun hyödytän muita, nämä maksavat minulle”.

    Kyllä minustakin on kiva soitella saksofonia, mutta en minä kuvittele, että siitä maksettaisiin. Kuitenkin jostain syystä siinä vaiheessa, kun ryhtyy kutsumaan itseään ”ammattitaiteilijaksi”, tämä ajatuskuvio kääntyy ympäri – ”Kyllä taiteilijan pitää saada korvaus työstään”, ihan kuin tämä olisi _automaattisesti_ oikeutettu rahan saamiseen vain sillä, että tämä taiteilee jossain.

    On hyvä kysymys, voivatko taiteilijat ja kunnolliset ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan, niin kaukana näiden ajatusmaailmat ovat toisistaan. Toiselle on utopiaa, että raha ilmestyisi näiden taskuun, toiselle on utopiaa, että rahat harrasteluihin pitäisi itse tienata tekemällä rehellistä työtä.

    Sanomattakin on selvää, että taiteilijan ajattelutapa perustuu älylliseen itsepetokseen – kun rahantuloa pitää luonnonlakina, rahantulon loppuminen merkitsee sitä, että maailmassa on vika, ei suinkaan itsessä – aiheuttaa se älyllisen itsepetoksen myös suhtautumisessa markkinoihin: kun vika on aina muissa (=markkinoissa), ei tarvitse muuttaa myytävää tuotetta tai bisnesmallia lainkaan.

    Koska vika on aina muissa, ja mulle kuuluu korvaus mun tekemästä työstä, vaikka noi ei sitä tajuaiskaan.

    1. Jussin täydennys on lisää asiaa. Koko pakettihan on hieman tabu. On hyvä, että joku viitsii sitä välillä sohia.

      Katselin Facebookissa, kun kaverini oli linkittänyt tämän tekstin, niitä linkin perään ilmestyneitä kommentteja. Ne kertovat mahdollisesti taiteilevista kommentoijista karua kieltään.

      Se on kumma juttu, kuinka sitä rahaa mahdollisesti oikein tyrkytetään sitten kun olet oikeasti taiteilussasi hyvä. Saman tekstin voisi toki kirjoittaa myös urheilusta.

    2. Kiitos Jussi, hyvin tiivistit!

      Itsepetoksesta: Tiedän montakin taiteilijaa, jotka pitävät kaupallista ajattelua taiteen tuhona. Se on vain sikäli vitsikästä, että he itse eivät mieti mitään muuta kuin rahaa aamusta iltaan.

      Milloin hilloa on itsellä liian vähän, milloin sitä on kilpaileville taiteilijoille kertynyt liikaa – tietenkin vääristä syistä ja ansiotta. Loput ajasta meneekin sitten apuraha-anomusten sorvailuun. Ja sen selittämiseen, ettei taiteilija koskaan voi olla mikään tuote tai brändi.

      Taiteilijoiden pitäisi yrittää ymmärtää, miksi aina rikkaat väittävät, ettei raha ole niin tärkeää. Se johtuu siitä, ettei se heille olekaan.

      Raha-asiat voi siirtää pois mielestä häiritsemästä heti, kun tilille on kertynyt riittävästi säästöjä. Sitä kutsutaan riippumattomuudeksi. Sen jälkeen ei tarvitse pokkuroida tai kadehtia, vaan voi taiteilla sielunsa kyllyydestä.

    3. Jussi Kari: ”Insinööreille ja muille rehellisen työn tekijöille tämä ajatuksenjuoksu on yhtä kaukana kuin ajatus siitä, että käteen noin vain ilmestyisi kuppi kahvia: eihän raha noin vain ilmesty taskunpohjalle. ”

      Ehkä ontuvinta tässä vertailussa on se yli-ihmisyys, joka insinööristä on luotu. Oikeastihan insinöörikunnassa on äärimmäisen vähän sellaisia yksilöitä, jotka itse saisivat kaupaksi yhtään mitään – ainakaan itse suunnittelemaansa tuotetta. Siksi itse asiassa insinöörejäkin vaivaa ihan sama tauti: raha päätyy taskunpohjalle kun ”joku muu” myy sen tuotteen ja itse ”on vain töissä täällä”.

  4. Tekes – teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus jakoi vuonna 2009 tukea yrityksille ja yliopistoille 579 miljoonaa euroa. Esim. nimeltämainitsematon puutteessa ja kurjuudessa elävä matkapuhelinjättimme sai apurahaa 9 630 879 euroa ja sen network-puoli vielä lisäksi nelisen miljoonaa. Nokia teki viime vuonna liikevoittoa vain rapiat 1 197 miljoonaa euroa.

    Esittävän säveltaiteen edistämisen keskus ESEK jakoi apurahoina 551 000E. Ja jotta kukaan ei unohtaisi, niin hyvitysmaksukertymähän oli viime vuonna noin 9 miljoonaa euroa eli vähemmän kuin mitä Nokia sai suoraa tukea valtiolta.

    Eli mitä taiteilija tekisi jos toimisi kuin Insinööri? Valittaisi internetissä siitä kuinka kaiken maailman tutkimiseen pitää saada rahaa, vaikka vain harva projekti poikii voitollisia lopputuotteita. Harvempi valittaa, koska toisin kuin insinööri, luovan alan työntekijä ymmärtää, että molempia tarvitaan. Kovin olisivat tylsiä suomalaisen insinööritaidon huipputuotteet, jossa niihin ei olisi sisältöjä.

  5. Insinööriajattelulla kaikki ei ole aina yksinkertaista, mutta mustavalkoista kylläkin. Onko se tosiaan välttämätöntä, että _kaikki_ mitataan euroissa? En ole kokonaan eri mieltä, mutta en myöskään ajattele asiaa noin yksipiippuisesti.

    Jarin kuvittelemassa ideaalitilanteessa (= taiteilijatkin toimisivat liiketaloudellisin perustein) saattaisi syntyä lieveilmiöinä jotakin ihan muutakin, kuin markkinataloudellisin perustein kilpailukykyistä kulttuuria.

    Lähes kaikki taiteen suuntaukset alkavat enemmän tai vähemmän marginaali-ilmiöinä. Jos kaikki sellaiset tukahtuvat alkuunsa (koska eivät pääse edes syntymään), millaiseksi taiteen ja kulttuurin kenttä muodostuisi? Riski siihen ainakin kasvaisi, että taide yksipuolistuisi massojen maun mukaiseksi. Sehän toisaalta sopii insinöörille, jolla on vain oikea ja väärä vastaus kaikkeen 😉

    On myös asioita, joiden arvoa on vaikea mitata rahalla. Sain hyvän muistutuksen siitä, kun dementoinut lähiomainen ei saanut kipeästi tarvitsemaansa hoitoa, koska se ei ole euroissa mitaten tehokasta. Aihe, josta sinänsä saisi uuden peitsenheilutuskilpailun helposti. Jari, kirjoitatko seuraavan blogisi tästä aiheesta? 😉

    1. Antti, kiitos kommentistasi!

      Muistutan nyt kuitenkin, että kulttuuriporukka itse on kerjuulla. Heille tuntuu raha olevan erittäin tärkeä mittari.

      Mitäpä jos taiteilijat siis keskittyisivät tekemään jotain sellaista, josta heidän asiakkaansa haluavat maksaa. Niin insinööritkin tekevät – muuten ei tule palkkaa.

  6. Tulee mieleen sellainen insinöörikoulutuksen saanut taiteilija kuin Rowan Atkinson. Ei hänellekään menestys tipahtanut taivaasta – standup-komiikka ei ottanut tulta alleen, joten hän kokeili TV-huumoria. Hän viilasi huumoriaan ja tyyliään vuosikausia, kunnes työtarjouksia ja rahaa lopulta alkoi virrata. Haastatteluissa hän paljastuu hyvin kuivakaksi mieheksi, jolle sketsit ja vitsit ovat vakava asia.

    Onkohan hän ikinä täyttänyt yhtään apurahalomaketta?

  7. Minusta tekstisi on huono. En voi lyhyesti kommentoida kaikkia aivottomuuksiasi, mutta toivon jollain toisella olevan aikaa ja viitseliäisyyttä – jollain, jonka kirjoitusta ei raukkamaisesti poisteta tekosyihin tukeutuen (vaikka nimim. pakollinen, pakollinen jättäytyi anonyymiksi, oli hänen kommenttinsa silti asiallinen ja hedelmällisempi kuin aloituksesi). Suosittelen sinulle vilpittömästi ja lämpimästi teosta ’Media markkinoilla: johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen’ (kirjoittanut Hannu Nieminen ja Mervi Pantti). Kirja sivuaa kulttuurin roolia yhteiskunnassa ja kenties avaa sinulle maailmaa, joka ei ole käsinkosketeltavissa. Kuten yllä on kommentoitu, joka asiaa ei voi (eikä kuulu!) rahalla ja materialla mitata. Se on hyvin yksinkertaista, kun sen yhden kerran oivaltaa, joten ko. kirja sopinee myös mustavalkoajattelijoille.

      1. Lyhyesti aiheen ulkopuolelta: voisiko tuo työnantaja tai yritys olla vapaaehtoinen? Kun aina ei näitä kommentteja kuitenkaan halua/voi työnantajan nimissä kirjoittaa…

        1. Ehkä voisimme lisätä sääntöihin, ettei keskustelijan kommentti välttämättä edusta hänen työntantajansa virallista linjaa.

          Jos julkaisulinjamme muuttuu johonkin suuntaan, pikemminkin tiukennamme politiikkaa kuin helpotamme.

  8. Tervehdys.

    Tähän kirjoitukseen linkattiin Facebookissa. Vaikka olen viime viikkojen jäljiltä hyvin uupunut tähän keskusteluun, niin tämä provokaatio pamahti niin uskomattomasta vinkkelistä, että tuli jälleen tarve kaivaa hiukan verta nenästä.

    Sinänsä ajatusleikki siitä, että taidetta tulisi tehdä insinööripohjalta on ihan kiinnostava. Täysin metsäänhän tuollaisen vastakkainasettelun kanssa mennään, mutta tavallaan se on jotenkin piristävääkin.

    Ensinnäkin haluaisin todeta, että tässä kirjoituksessa – sekä koko käydyssä keskustelussa – on termin ’taide’ alle niputettu vähän kaikkea mahdollista, halvimmasta mahdollisesta viihteestä korkeakulttuuriin. Tämä on ymmärrettävää: on yksinkertaisempaa käyttää yhtä termiä kymmenen asemesta.

    Ehdotettu insinöörimäinen lähestymistapa voisikin ehkä toimia silloin, kun puhutaan puhtaan viihteen tekemisestä. Ja itse asiassa sillä alueella jo jossain määrin operoidaankin markkinoiden ehdoilla, esimerkkinä vaikkapa tv:n erilaiset laulukilpailut.

    Minä kuitenkin käsitän ’taiteen’ jonkinlaiseksi artistin sisäiseksi myllerrykseksi, jonka hän pyrkii eri keinoin saattamaan itsestään ulos: laulamalla, kirjoittamalla, maalaamalla, soittamalla, tanssimalla, näyttelemällä… Oma ääni ei ole enää oma, jos alkaa muovata sitä vastaamaan ympäristön toiveita. Sisäisen roihun tulisi olla isäntä, ei koskaan renki. Markkinoiden pillin mukaan hypähtelemällä ajaudutaan hyvin kauaksi siitä, mitä taiteen tekeminen oikeasti on.

    Vaikka en itsestäni käytäkään mielelläni termiä ’taiteilija’, niin pohdiskelen kuitenkin seuraavassa Parantaisen kirjoitusta taiteilijan vinkkelistä, musiikkia luovana artistina.

    Jari Parantainen: ”Mitä ns. taiteilija tekisi, jos hän toimisi kuin insinööri? Ensin hän miettisi pitkään ja hartaasti, mistä joku olisi valmis maksamaan jotain. Sitten hän nikkaroisi ideastaan prototyypin omilla säästöillään.”

    Tässä törmätään heti sellaiseen ongelmaan, että musiikkia kuuntelevan yleisön mieltymyksiä ja ostokäyttäytymistä on kokolailla mahdotonta ennakoida tai mitata. ”Varmat hitit” floppaavat usein ja täysin odottamattomista jutuista tulee hittejä. Voidaan tietysti tarkkailla myyntilistoja ja tuupata markkinoille sellaista musiikkia, joka näyttäisi muutenkin käyvän kaupaksi. Yleensä tällainen ratkaisu ei kuitenkaan toimi, tuloksena on vain surullista perässähiihtelyä, joka ei mene läpi kellekään.

    Insinööri voikin huomata esim. lumilapiossa toiminnallisen puutteen ja kehittää siihen ratkaisun. Miten todetaan puute ihmisten musiikillisessa ympäristössä? Miten sydämistä etsitään laulunmentävä rako?

    Taiteen kanssa ollaan tekemisissä aineettoman maailman kanssa, insinöörien pelikenttää on konkretia.

    Jari Parantainen: ”Seuraavaksi taiteilijamme menisi pankkiin pyytämään lainaa. Vakuudeksi hän kiinnittäisi firmansa koneet tai kämppänsä. Ne hän on maksanut jo aikaisemmin paiskomalla ikäviä rutiinihommia narisematta vuosikaudet.”

    Kämppiä ei ole onneksi tarvinnut kiinnitellä, olen kuitenkin vuosien varrella tehnyt isojakin taloudellisia satsauksia musiikkini tekemiseen. Suurin osa musiikintekijöistä on myös ennen menestystään tehnyt muita töitä. Osa joutuu tekemään menestyksestään huolimatta, Suomi on niin pieni maa. Minä iskin onnekkaasti sen verran isoon kultasuoneen, että olen sittemmin voinut keskittyä pelkkään musiikkiin.

    Jari Parantainen: ”Jos kotimaassa ei riitä markkinoita, hän matkustaisi ulkomaille ihan omalla kustannuksellaan.”

    Minusta on erittäin arvokas kansallinen voimavara, että meillä on niin vahvat äidinkielellämme esitetyn musiikin perinteet. Jos lähtökohdaksi otetaan mahdollisimman laajat markkinat, niin ensimmäisenä pitää heivata lauluista suomenkieli ulos.

    Jari Parantainen: ”Taiteilija ottaisi lisää lainaa, jotta rahaa riittäisi myös markkinointiin, asiakaspalveluun ja toimitusprosesseihin. Hän kiertäisi keikoilla antamassa näytteitä osaamisestaan – ja esiintyisi aivan selvin päin.”

    Alaa tuntemattomissa ihmisissä elää sitkeästi käsitys siitä, että keikkoja olisi jatkuvasti tarjolla – jos vain laiska artisti viitsisi niitä tehdä.

    Joidenkin harvojen esiintyjien kohdalla tämä pitääkin paikkansa. Omalta kohdaltani voin vain sanoa, että olisin kuluneena vuonna ollut halukas tekemään viisinkertaisen määrän keikkoja toteutuneisiin nähden. Ei niille keikoille kuitenkaan voi vain kitarakotelo kädessä marssia – pitää olla myös kysyntää ja tilaaja. Kyse ei ole myöskään siitä, että omalla kohdallani tuotteessa olisi nykyisin vikaa: olen takuuvarmasti tänä päivänä parempi esiintyjä kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin keikkoja oli nykyiseen verrattuna moninkertaisesti. Taas tullaan siihen, ettei yleisön liikkeitä pysty ennakoimaan.

    Jari Parantainen: ”Ja mikä ihmeellisintä, kertyneistä tuloista pitäisi maksaa vielä verotkin!”

    Tämäkin on kummallinen vinoutuma yleisessä keskustelussa: taiteilijat nähdään jonkinlaisina veroja kiertävinä parasiitteina. Voin jälleen vastata vain omasta puolestani: olen aina ottanut tuloni suoraan verokortille, prosentti on välillä ollut 60. (Tosin liityin vastikään taiteilijoiden muodostamaan osuuskuntaan, joka tästedes laskuttaa keikkapalkkioni.) En myöskään ole koskaan hakenut ensimmäistäkään apurahaa.

    Jatketaan ajatusleikkiä: millainen maailma olisi jos kaikki taide ja kulttuuri olisi tehty markkinoiden ehdoilla? Televisio tuskin muuttuisi paljoakaan, tosin valtaosa dokumenteista ja osa elokuvista putoaisi pois, kulttuuriohjelmia ei tehtäisi enää lainkaan. Ai niin, lupamaksujahan ei maksettaisi – YLE menisi siis nurin. Entä musiikki? Ei hätää: meillä olisi jatkossakin Lady Gagaa ja Rihannaa. Kirjallisuus? Luultavasti 90 prosenttia kotimaisista kirjoista ei enää julkaistaisi, Remekset menisivät toki edelleen kuin kuumille kiville. Urheilu? Huippu-urheilijamme jatkaisivat hetken aikaa entiseen malliin. Heille ei kuitenkaan tulisi enää seuraajia liikunta- ja junioritoiminnan tukemisen loputtua. Kuvataide? Ketä kiinnostaa, mennään Gallen-Kalleloilla ja Edefelteillä.

    Kyse on siis siitä, että onko kotimaisella kulttuurilla arvoa? Sitä ei nykyisessä laajuudessa tehtäisi pelkästään markkinoiden ehdoilla, ei myöskään puhtaana harrastetoimintana. Suomi on niin pieni maa, että elättääkseen itsensä taiteella, kulttuurilla tai viihteellä, niin moni tekijä valitettavasti tarvitsee valtiovallan tukea. Jos ratkaisu on ”tuet pois ja oikeisiin töihin!”, niin seurauksena on suomalaisen kulttuurin näivettyminen ja vapaa-ajan kentän entistäkin suurempi amerikkalaistuminen.

    Mutta tasapuolisuuden nimissä otettakoon tuet silloin pois kaikilta muiltakin ammattiryhmiltä, antaa markkinoiden määrätä.

    Käyty keskustelu on mielestäni itse pihviin (niin, ne ulkoiset kovalevyt ovat tosiaan tästä lähtien 5 euroa kalliimpia) nähden ollut kummallisen vihamielinen. Korvatkaapa Jari Parantaisen kirjoituksen kaikki ’taitelija’ -sanat (tai sen synonyymit) sanalla ’somali’. Pieni ajatusleikki sekin.

    1. Anssi, kiitos kommentistasi!

      Pitäisikö suomalaisten ostaa Nokian puhelimia myös siinä tapauksessa, että ne ovat kilpailijoihin nähden aivan surkeita?

      On ihan selvää, että silloin monia insinöörien omaperäisiä luomuksia pitäisi ryhtyä tukemaan, koska niille ei olisi luontaista kysyntää. Muuten satoja nerokkaita ideoita pitäisi työntää kaatopaikalle saman tien.

      Ero on vain siinä, että insinööri ymmärtää tehneensä surkean tuotteen. Epäonnistunut rakkine joutaa kadota markkinoilta mitä pikimmin, oli se miten liikuttavan suomalainen tahansa.

      Sen sijaan monet itseään taiteilijoina tms. pitävät ajattelevat, että heidän hengentuotteillaan on jostain syystä elämisen oikeus joka tapauksessa. Mistä tuo varmuus syntyy, pysynee arvoituksena.

      Sekin tuntuu olevan monille kulttuuripuolen ihmisille epäselvää, mitä kysynnän ja tarjonnan laki tarkoittaa. Suomalaiset kouluttavat uusia muusikoita, kuvataiteilijoita, valokuvaajia, medianomeja jne. enemmän kuin markkina vetää.

      Tuloksena on samanlaista ihmettelyä, jota kuulee vaikkapa irtisanotun paperitehtaan työntekijän suusta. Hänhän teki oikein hyvää työtä ja asennekin oli kohdallaan. Silti tuli potkut. Epäreilua!

      Somalia-heittosi jätän omaan arvoonsa.

      1. Rinnastat edelleen mitattavissa olevat asiat asioihin, joiden arvoa yksittäiselle ihmiselle ei voida empiirisin menetelmin mitata. Jonkun mielestä laulu on läpeensä surkea renkutus, toisen sama biisi kuitenkin liikuttaa kyyneliin. Taidetta ei voida punnita samalla tavoin kuin vaikkapa moottorisahaa TM:n testissä.

        Suomalainen taide ja kulttuuri kertoo meille jotain olennaista itsestämme, kansastamme ja historiastamme. Se välittää tätä tietoa sukupolvesta toiseen. Esimerkiksi iskelmät ovat osa kollektiivista muistiamme, tutun kappaleen kuuleminen vuosien jälkeen saattaa palauttaa meidät lapsuuden maisemiin, nostaa ajatuksiin ihmisiä, joita ei enää ole. Biiseillä on kyky säilöä itseensä aikaa ja paikkoja, jopa tuoksuja.

        Kyllä kai joku voi tuollaisiin tiloihin päästä Nokian puhelimestakin, en minä sitä sano.

        Musiikkia on niin valtavasti, ettei suurin osa siitä tietenkään kosketa minua millään lailla. Se ei kuitenkaan tee siitä arvotonta. Minun makuuni surkealla kappaleella voi olla syvällistäkin merkitystä jollekin toiselle. Vain aika näyttää mistä lauluista tulee klassikoita. Niitä ei kuitenkaan synny jos tekijöillä ei ole mahdollisuutta säveltää, sanoittaa, soittaa, laulaa, levyttää ja esittää. Enkä totisesti luottaisi siihen, että markkinavoimilla on paras kyky tunnistaa tulevat klassikot.

        Tämä on vähän samaa keskustelua, jota käydään toisaalla siitä, pitäisikö opinahjoissa karsia humanististen aineiden tarjontaa. Matematiikkakin on toki tärkeä aine ja insinöörit erittäin tarpeellinen ammattikunta, mutta kyllä minä kuitenkin kavahdan ajatusta sellaisesta maailmasta, jossa ihmisen ja hänen työnsä arvo määrittyisi ainostaan tuottavuudella.

        1. Oletko siis sitä mieltä, että ihmiset eivät osoita arvostustaan rahan avulla? Se lienee konkreettisin ihmisen keksimä arvon mittari.

          Toteat itsekin, että jokin biisi saattaa olla yhden mielestä surkea renkutus, joten hän ei ole valmis maksamaan siitä latin latia. Toisen se liikuttaa kyyneliin, ja siksi hän on valmis maksamaan ”renkutuksesta” paljonkin.

          Kai olemme kuitenkin siitä samaa mieltä, että taide muuttuu arvokkaaksi vasta, kun joku ”kuluttaa” sitä? Silloin kuluttajat muodostavat käsityksensä teoksen arvosta väkisinkin. Ja kuten todettu, tuo arvo on mitattavissa rahan avulla.

          Se on mielenkiintoinen ajatus, että kaikki kulttuuriksi epäillyt tekeleet olisi veroilla rahoitettava ja saatava talteen siltä varalta, että joistain niistä saattaa tulla jonain päivänä klassikoita.

          Mehän emme onneksi tiedä sitä valtavaa tulevien klassikoiden määrää, jotka ovat hautautuneet ikuisiksi ajoiksi mikä minnekin. Eivät mitkään markkinat tule koskaan toimimaan niin reilusti, etteikö hävikki vain kasvaisi (jatkuvasti lisääntyvän tarjonnan myötä).

          Humanististen aineiden tarjontaa tullaan kyllä karsimaan heti sinä päivänä, kun asiat on pakko panna tärkeysjärjestykseen. Hetkeä ei tarvitse enää odotella kauan, sillä nykymenolla valtion rahoitusmalli romahtaa.

          1. ”Kai olemme kuitenkin siitä samaa mieltä, että taide muuttuu arvokkaaksi vasta, kun joku “kuluttaa” sitä? Silloin kuluttajat muodostavat käsityksensä teoksen arvosta väkisinkin. Ja kuten todettu, tuo arvo on mitattavissa rahan avulla.”

            Onko porno tai ihmisen teloituspätkä arvokkaampaa kuin esim. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäen elokuva), jos ja kun useampi kuluttaja valitsisi noista kolmesta vaihtoehdosta mieluummin kaksi ensimmäistä katsottavakseen? Ei, arvoa ei voi mitata rahalla immateriaalisissa tuotteissa.

          2. ”Tiedät siis meitä muita paremmin, mikä on arvokasta? Eikö näkökulmasi edusta pahimman sortin elitismiä?”

            Missä kohdin kirjoitin, että MINÄ tiedän paremmin, mikä on arvokasta? Toivoisin, ettet ohi ampumalla yrittäisi väistää kysymystäni: jos porno tai väkivalta on Kaurismäen (esimerkiksi) elokuvaa kysytympää, onko porno ja väkivalta silloin arvokkaampaa?

          3. Näin se on, että sekä kuluttajat että yritysasiakkaat äänestävät rahan avulla voittajan. Jos joku maksaa mieluummin vaikkapa Ison Arskan väkivallasta kuin Kaurismäestä, eikö hän ole laittanut vaihtoehdot oman arvionsa perusteella arvojärjestykseen? Kuka meistä on häntä asiassa ojentamaan?

            Aivan samalla tavalla olemme saaneet lukea lehdestä, että suomalaiset ovat pian äänestämässä aivan väärää puoluetta. Tyhmä kansa on langennut populistin pauloihin. Jos nyt olisi mahdollista, perinteisten puolueiden eliitti vaihtaisi äänestäjät fiksumpiin ja äkkiä.

            Tuo oikeassa olemisen ongelma on tuttua myös tuotekehitysprojekteista. Törmään jatkuvasti insinööreihin, jotka tietävät asiakkaitaan paremmin, miten (järkevästi) näiden tulisi ajatella. Ikävä kyllä, ostajat valitsevat usein loogis-rationaalisesti ajattelevan myyjän näkövinkkelistä aivan vääriä tuotteita tai palveluja.

          4. Mulle olisi ihan ok jos kaikilta taiteilijoilta ja yrityksiltä otettaisi kaikki tuet pois 😀

            Ongelmana on se että koko järjestelmä on nyt hivenen outo kun taidetta toisaalta tuetaan verorahoilla, mutta samaan aikaan saamme kärsiä moninkertaisesta verotuksesta:

            Esim. kun teen biisin vuonna 2000, niin maksan kuitenkin siitä veroa myös 2001, 2002, 2003 hamaan loppuun saakka, aivan kuin tekisin saman kappaleen yhä uudelleen ja uudelleen. Tällä rahalla sitten myönnetään kaiken moisia tukia jotka jostain kumman syystä tuntuvat menevän sellaisille tahoille jotka jo kaupallisesti menestyvät.

            Tukirahat siis kerätään kaikilta tekijöiltä, mutta sitten ne jaetaan niille isoimmille, sekä tietysti heidän omistamilleen yhtiöille.

            Homma menee eniten reisille meillä, jotka teemme vain niitä biisejä, emmekä esiinny. Me kun emme saa keikkaliksaa niin tulo on kokonaan teostokorvausten varassa. Tämä tulo ei kuitenkaan kerrytä eläkettä vaikka sitä verotetaan kuten normaalia työtuloa vaikka se tulisi kaiken järjen mukaan katsoa pääomatuloksi ja siitä pitäisi voida tehdä asianmukaiset vähennykset.

            – Kaiken kaikkiaan tällainen rahan pallottelu on syvältä. Tämän hetkinen järjestelmä vaikeuttaa (etenkin musiikkialalla) taiteilijan mahdollisuuksia työllistää itse itseään ja työntää heitä rähmälleen levy-yhtiöitä päin. Taiteilija kun on lain silmissä aina renki, ei koskaan yrittäjä.

            Toivoisin kovasti että tähän asiaan puututtaisiin lainsäädännön puolella mahdollisimman pian ja biisien Teosto-osuuksia alettaisiin käsittelemään kuten osakkeita. Mielestäni se olisi todellinen kulttuuriteko.

          5. Eihän se ole elitismiä, että joku tietää muita paremmin mikä on arvokasta. Se on asiantuntemusta.

            Minä ainakin luotan kulttuurin ja taiteen asiantuntijoiden yhtä lailla kuin vaikkapa mobiilitekniikan asiantuntijoihin.

          6. ”Humanististen aineiden tarjontaa tullaan kyllä karsimaan heti sinä päivänä, kun asiat on pakko panna tärkeysjärjestykseen. Hetkeä ei tarvitse enää odotella kauan, sillä nykymenolla valtion rahoitusmalli romahtaa.”

            Myös pragmaattinen ajattelu, jota käytät argumenteissasi edustaa humanismia. Suosittelen esim:
            C.S. Pierce Pragmatism
            All human beings must inevitably see things from their own point of view. This point of view includes the many experiences and biases accrued over their lives. Beliefs and opinions are shaped by membership in religious groups, political parties, geographic locations, education levels, and even membership in the human race. This means that human beings are incapable of ever having purely objective experiences. Because of this, there will always be a clash between a human being’s perception of reality and their preconceived notions of reality. This great collision can sometimes cause serious problems in human thinking.

            Suosittelen kaikille insinööreillekin hieman filosofiaa…

          7. Minusta on aina hienoa kun joku uskoo että ihminen mittaa arvojaan ja arvostuksiaan vain rahassa. Ainakin ymmärsin, että Jari niin tekee. Maailma on silloin ehjä eikä säröjä pääse syntymään.

            Tosin ihan en vielä ymmärrä miten Jari mittaa vaikkapa lasten kanssa tehdyn hiihtolenkin tai läheiseltä saadun halauksen tai vaan hyvän mielen arvon. Kenelle pitäisi lasku lähettää? Tai apuraha-hakemus?

            Mutta jos sulla Jari on olemassa yksikin arvo tai asia tai ajatus, joita ei voi/ halua mitata rahassa niin olet jo niin lähellä taiteen ja humanistisen tiedeiden perimmäisiä kysymyksiä että hirvittää.

            t. Juha Salminen

          8. Juha, on erittäin hauska seurata, miten monilla on taipumusta keksiä sanoja suuhuni. Olenko esimerkiksi jossain sanonut, että kaikkea pitäisi mitata rahassa?

            Muistutan nyt vielä kerran, että nimenomaan taiteilijat ja kulttuuri-ihmiset ovat alkaneet puhua rahasta. Heille pitäisi antaa sitä vastikkeetta syystä, jota kukaan ei ole osannut perustella oikeastaan millään lailla.

            Lopulta ainoa argumentti tuntuu olevan lähinnä tällainen ”no kun se vain on niin”. Sitä voi sitten yrittää koristella hienoilla sanoilla ja pyöritellä käsittämättömäksi. Tätäkään ideaansa rahaa vailla olevat eivät onnistu myymään sitten alkuunkaan.

        2. Olen konetekniikan insinööri, joka tekee edelleen myös koulutustaan vastaavaa ”insinöörityötä”, mutta…

          Kuten monet muutkin ovat täällä jo maininneet täällä ollaan nyt vertailemassa omenia appelsiineihin. Ymmärrän pointin siitä, että kaikelle taiteelliselle koulutukselle ei ole oikeasti kysyntää ja myös paljon ”roskataidetta” on Suomessa(kin) tyrkyllä.

          Kuitenkin suurin osa niistä Suomen taiteen vientinimistä joita on menneisyydessä syntynyt ei ole kehitetty markkinatutkimuksiin liittyen. Otetaan esimerkiksi HIM, The Rasmus, Hanoi Rocks, Waltari (sekä kirjailija, että bändi) ja Alvar Aalto, näin muutamia mainitakseni.

          Toisaalta, jokainen, ainakin esiintyvä taiteilija, on koko ajan kilpailutilanteessa täällä Suomessa. Esimerkiksi jos yhtye haluaa saada konsertteja / keikkoja myydyksi (ilman nk. ”kaljatakuuta”, jossa ravintola siis määrittää minimimyynnin illalle mikä on saavutettava, tai yhtyeen on maksettava erotus) ei se ole mitenkään hirmuisen helppoa. Suomi on kuitenkin pieni maa, ja saadakseen sen mahdollisen ”breikin”, jokaisen taiteilijan on tehtävä kovasti töitä.

          Usein tämä tarkoittaa myös sitä että niitä töitä on tehtävä jossain toisaallakin kuin pelkästään siinä omassa ”taiteen muodossa” ennen kuin pääsee lävitse.

          Se mitä valtion tukiaisiin tulee, olen Parantaisen kanssa siinä suhteessa samaa mieltä, että välillä tukia saa turhankin helposti, joka on myös omiaan toisaalta vapauttamaan taiteellista ilmapiiriä (mikä on suotavaakin), mutta samalla myös latistamaan sitä ”markkinointia”…
          …toisaalta samanlaisessa tilanteessa näen myös Suomen työttömien ja huonompiosaisten tukiaisten olevan.
          Tiedän perheen, jossa on 5 lasta, ja kumpikin vanhempi työttömänä kotona (eivät siis edes tuottamassa taidetta, vaan pelkästään olemassa). Tämä perhe saa silti valtiolta ja kaupungilta tukiaisina miltei 2500 euroa kuussa käteen!
          Jos lähdettäisiin tuolle Parantaisen linjalle täysin, eikö näihinkin tukiin pitäisi silloin puuttua? (minun mielestäni ei, ainakaan kokonaan, koska kyseinen perhe tarvitsee rahaa elämiseen, sillä molemmat vanhemmat menettivät työnsä suurin piirtein samoihin aikoihin ja vaikka ovatkin uudelleen koulutusta yrittäneet, ei töitä silti ole ollut tarjolla).

          Vielä palatakseni markkinointiin ja markkinaguruiluun. Pidin erittäin paljon Anssi Kelan vastauksesta ja ennekaikkea siitä kuinka Anssi sanoi ”Enkä totisesti luottaisi siihen, että markkinavoimilla on paras kyky tunnistaa tulevat klassikot”.

          Uskon että kirjoittajakin tuntee yhtyeen nimeltä PMMP? Jos, et niin googlaa, sitähän insinöörit (itseni mukaanlukien ainakin osaavat). Mira ja Paula olivat molemmat Popstars kisassa vuonna 2002 ja ”markkinavoimat” eivät nähneet heissä silloin aineksia Suomen suosituimmaksi bändiksi (mitä PMMP on tällä hetkellä Suomen sisällä, genrestä riippumatta). Ja ”tuomareina” asialle olivat kuitenkin Suomen pop-kulttuurin ”vaikuttajat ja tietäjät”.
          Eli se siitä markkinatutkimusten ja vastaavien arvosta taidealalla.

          1. PMMP-yhtyeen markkinoinnilliset kannukset ovat (ja olivat) kuitenkin kunnossa, jo siinä vaiheessa kun he PopStarsin jälkeen alkoivat itseään markkinoimaan. Pitää myös muistaa, että heidän varhainen säveltäjä/tuottaja -kumppaninsa oli jonkin aikaa sellainen ukko kuin Risto Asikainen ja mikäli muistan oikein, niin tuo juippi istui juurikin PopStarsin tuomaristossa.

            Se siis että kaikki tuomarit ei näe potentiaalia, ei tarkoita että joku heistä ei näkisi. Lisäksi nuo typsyt olisi loppupeleissä soveltuneet aika huonosti siihen mitä ko. ohjelmassa oltiin oikeastaan hakemassa, joten siinä mielessä päätys heidän ohittamisestaan oli oikea.

            Siellähän ei oltu luomassa Suomen suosituinta bändiä, vaan Suomen suosituinta bändiä pissisten keskuudessa (kohderyhmä oli lyöty etukäteen lukkoon) 😀

            – Muilta osin olen kanssasi melkolailla samaa mieltä 😀

  9. ”Mitäpä jos taiteilijat siis keskittyisivät tekemään jotain sellaista, josta heidän asiakkaansa haluavat maksaa. Niin insinööritkin tekevät – muuten ei tule palkkaa.” Taloudellisilla reunaehdoilla toteutettu kulttuuri tarkoittaisi äärimmäisen yksipuolista tarjontaa. Mikäs siinä, jos haluat katsoa joka kanavalta tositv:tä ja kuunnella radiosta yksinomaan kaupalliset arvot täyttävää musiikkia. Ja tuo jatkuva insinöörien ja taiteilijoiden rinnastaminen toisiinsa on yhtä kehittymätöntä kuin jakaa ryhmiin mustat ja valkoiset, miehet ja naiset tai kissat
    ja koirat. Toki ymmärrän, että yksinkertaistaminen helpottaa ajatteluasi, mutta se ei anna sinulle oikeutta sortaa jotain tiettyä ihmisryhmää.

    1. Itse en ymmärrä miten voidaan sanoa, että täysin kaupallinen viihde olisi jotenkin pahasta. Näinhän amerikkalat toimii ja anteeksi vain, sieltä tulee reilusti kovempaa viihdettä kuin Suomen puolelta.

      HBO:lta tulee loistosarjoja ja leffoissakin riittää yleensä suht’ paljon valinnanvaraa draamasta toimintaan. Discoveryt ja National Geographicitkin pyörivät mainiosti.

      Eli mikä siis kaupallisuudessa mättää? Ei saa rahaa jos ei tuote toimi? Voihan ikävä.

  10. Apua! Nyt on selvästikin aika kypsä sille, että alan kommentoida esim. metsäteollisuutta. Ei saa kaataa puita, ne ovat kauniita. Huh.

  11. Suomella ei ole varaa olla arvostamatta taiteilijoitaan ja sivistyneistöään

    Taiteilijoiden ja sivistyneiden pitää joka askeleella huomata ”tapain turmeluksen vähittäinen salainen eteneminen” ja ”taistella joka askeleella sitä vastaan alinomaan ihmisiä varoittamalla ja opettamalla.” – Kirjailija Jonathan Swift teoksessaan Gulliverin retket, 1726. – En tiedä sattuuko keskustelupalstan ihmiset tietämään tätä kuuluisaa kirjailijaa, jonka historia tuntee muista ansioista kuin siitä paljonko hän tienasi.

    I
    Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut myös taiteilijoita. Laulajia, runoilijoita, esitysten tekijöitä, kirjailijoita, kiveen kaivertajia. Heidän tehtävänsä on piirtää totuudenmukaisesti silmiemme eteen, mikä ihminen on, pinnalta ja pinnan alta.
    Heidän pitää tehtävänsä mukaan väsymättä osoittaa epäkohtia, asioiden mittakaavoja ja suhteita, ja luonnostella utopioita, oman taiteensa kielellä.
    Taiteen tehtävä on pyrkiä aiheuttamaan tervettä vipinää ja levottomuutta valtaapitävissä. Se ei saa muuttua vallan tukijaksi tai olla yksinomaan kansan odottamaa viihdykettä, tai se ei täytä taiteen tehtävää.
    Kautta historian ovat monet pitäneet tämän tehtävän omaksuneita taiteilijoita epäilyttävinä ihmisinä, epäilyttävine puuhineen.
    Kautta ihmisen historian heitä on samaan aikaan myös pidetty – yhäkin joissain maissa pidetään – itsestään selvästi arvossa: kansakunnalle tärkeinä ilmapuntareina ja kansan henkisen aarteen viljelijöinä ja säilyttäjinä heidän käsissään on sen kulttuurin henki – perintö, nykyisyys ja tulevaisuus.

    Historia opettaa meitä, että aiheet joita kohti oikea taide osoittaa, ovat kaikkina aikoina samansuuntaiset: ihmisen ahneus, vallanhalu, tekopyhyys – asiat joista ei meidänkään Suomemme ole vapaa.
    Taiteilijoilla on tässäkin maassa paljon työtä. Suomi tarvitsee heitä jotka tarttuvat rohkeasti olennaisiin aiheisiin ja antavat ruoskan viuhua. Heitä jotka nostavat esiin sisältöjä, antavat niille muodon joka kommunikoi. Heitä jotka liittävät meidät perinteeseen, kulttuuriin ja muuhun maailmaan; vievät eteenpäin viestikapulaa joka on meille uskottu, historian takaa. Toisin sanoen tämä kansakunta tarvitsee sitä että taiteilijat tekevät työtään – taidetta – siinä hetkessä ja tilanteessa, jossa elävät. Ja toimiessaan antavat tämän maan väelle ja ajalle sen sydämen – tämä on taiteen hyöty ja tehtävä. Käänteisesti: Ilman sitä kansakunnalla ei ole mitään mikä liittää meidät ihmiskunnan henkiseen perintöön ja kehittää sitä.
    Terve yhteiskunta ansaitsee taiteen joka täyttää tarkoituksensa.

    Tämä kommentti on katkaistu, koska se on ylipitkä. Kirjoita lyhyesti, jos haluat saada mielipiteesi julki tässä blogissa. Lue keskustelusäännöt.

    1. Miira, kiitokset tästä kirjoituksesta ja oman ammattisi valaisemisesta. Monilta keskustelijoilta tuppaa unohtumaan, että kun puhutaan kulttuurista, niin puhutaan hyvin rikkaasta ja monimuotoisesta toiminnasta. Unohtuu se välillä itseltäkin: vaikka operoin kulttuurin parissa, niin silti minullakaan ei ole kovin selkeää käsitystä teatteritoiminnan realiteeteista. Siksi juuri tällaiset kirjoitukset ovat niin tärkeitä.

  12. Edellinen kirjoitukseni oli pitkähkö, myönnän.
    Silti jatkan.

    Aiheella: Miksi taidetta pitää tukea

    Kuvittele maailma, jossa ei olisi korkeatasoista pianomusiikkia, vain joskus silloin tällöin tankkaavasti soiva Für Elise. Ei käsittämättömiä veistoksia kadunkulmissa, ei käsittämättömiä tauluja suuret talot täynnä. Ei teatteria, muuta kuin amerikkalaisten 50-luvulla kehittämien ja 2000-luvulla tuottajien formaatiksi paketoimien musikaalien muodossa. Ei taide-polemiikkia, vain isäntien kirveellä tai auton pakokaasulla tappamia kissoja, joista ei polemiikkia synny, koska nämä teot eivät ole julkista puuhaa. Vain teollisuuden Kiinaan pystyttämiä tehtaita, joiden viereen kiinalaiset pystyttävät kivihiilivoimaloita, joista ei polemiikkia synny, koska niin maailma makaa. Ei yhtäkään runoa, joka aiheuttaisi päänvaivaa, ei Kaurismäen leffaa eikä muita suomalaisia elokuvia.

    Olisi hiljaista, tehokasta, mustaa ja valkoista. Autot soljuisivat pitkin moottoriteitä. Teollisuus rullaisi pitkin yhteiskunnan raskaasti tukemia mustia ja märkiä moottoriteitä, joiden varsilla keltaiset katuvalot.

    Pitääkö taidetta tukea?

    Kuinka taidetta tehdään? Mitä taide edes on?
    Yritän vastata, tänään, kun lumi tuiskuttaa ensimmäistä kertaa kadun valkeaksi ja ikkunoista vetää.

    Ensin on elämä. Pitää elää. Sitä eletään.

    Sitten pitää tajuta mitä tapahtui. Sekunti sitten, juuri nyt. Vaistomaisesti tai tietoisesti pitää reflektoida, ajatella, tuumata, tuntea. Havaita mitä ulkopuolella tapahtuu. Ja sitten tehdä synteesi tästä kaikesta, ja omasta elämästä. Näin tekevät kaikki. Tämä on ihmisyyttä.

    Taide ilmenee teoksessa. On osattava väline. On osattava laulaa, osattava ääni niin että sillä voi ilmaista mitä elämä on; sisällä ja ulkona. On osattava piirtää, veistää, kuvata, maalata; käyttää värejä, tajuta värit, rytmi, tajuta että osat muodostavat kompositioita. On osattava ihmiskeho, näyttämö. On osattava sanojen hienosäätö ja kuinka ne luovat maailmoja. Kuinka kerronta etenee ja kuinka rakenteet luovat keskinäisiä jännitteitä. On osattava tehdä muoto.

    Vaikka ”sisältöjä” halutaan, siitä ei haluttaisi maksaa. Taiteilijan taidoista on harvoin suoraan seurauksena rahaa. Siksi pitää paitsi osata tehdä teoksia, myös perustella ne: on osattava hakea rahoitusta, pyörittää budjettia, tehdä markkinointia ja tiedottamista – jaksettava ja osattava.

    Usein törmää mielikuvaan, että taiteilijat ovat huuhaa-sakkia, jotka eivät tajua rahan päälle. Tosiasia on, että rahan päälle on tajuttava, tai et ole taiteilija.
    Taiteilijan on osattava rahan maailma hyvin ja saatava pennit venymään, tehtävä luovia ratkaisuja. Eikä taidemaailmassa muista kuin penneistä puhuta, sillä penneistä taiteen tuki koostuu, verrattuna vaikka tieliikenteen, raskaan teollisuuden ja ydinvoiman valtiolliseen verovaroilla maksettuun tukeen.

    Mitä hyötyä on taiteesta? Mitä hyötyä lauluista, kuvista, tarinoista? Mitä hyötyä siitä, että joku opettelee koko ikänsä ihmisäänensä kehittämistä? Mitä ihmeen hyötyä MINULLE voi olla siitä, mikä ääni haitarista lähtee, kuinka ihmiskeho ilmaisee jotakin näyttämöllä? Mitä hyötyä on runoista? Että joku sommittelee sanoja? Että joku sommittelee sanayhdistelmiä, joista ei hullukaan ota tolkkua? Että joku sommittelee sanoja ja kieputtaa näyttämöä, ja näpertää ääniä niin että se saa kyynelet vuotamaan, sydämen pakahtumaan, aivosolut ärsyyntymään, naurun kirpoamaan, ihmiset taputtamaan, ihmiset katsomaan samaan suuntaan, ihmiset laulamaan, ihmiset vaeltelemaan tyhjissä valtavissa saleissa joissa on hirveät määrät tehotonta hukkatilaa ja vain vaivaisia pikkukuvia siellä täällä ja unettava ilmapiiri?

    Minä en olisi minä, ellen olisi lukenut tiettyjä runoja. Ellen tietäisi, että on olemassa runoja, joita en ole lukenut – mutta että joku on kurottunut kohti tunnetta ja etsinyt sille viikkojen ja vuosien työn tuloksena ilmaisun. En olisi minä, ellen tietäisi musiikin rytmikuvioista. Odysseusta en ole kokonaan lukenut, mutta minulle on tärkeää, että JOS haluaisin lukea kreikkalaisten kansalliseepoksen, jonka päälle niin paljon länsimaista kulttuuria on rakentunut, minä voisin sen lukea, suomeksi. Saarikoski on sen kääntänyt, ja sai siitä palkaksi kaksi markkaa tunti. Käännös ei lyönyt leiville, mutta hän teki sen, koska runous on tärkeämpää kuin voi rahassa mitata.

    Tämä on taiteen luonne: sen on mahdollista levitä ja koitua kaikkien hyödyksi.

    Olisi hirveää, jos sanoja ei käytettäisi muuhun vuorovaikutukseen kuin sanomaan kaupan kassalla ”pankkikortti”. Ja vaikka ”pankkikortti” joskus onkin ainoa, mitä päivän aikana tulee sanoneeksi toiselle ihmiselle, olisi hirveää, jos kielellämme ei muuta tehtäisi.

    Jos taide poistettaisiin maailmasta, ihminen näivettyisi. Jos kaikki ihmisen aivokapasiteetti valjastettaisiin siihen, että ”saataisiin aikaan tuottavia keksintöjä”, tuottavien keksintöjen keksiminen loppuisi pian. Jos tunteille ei olisi ilmaisukanavia niillä keinoin kuin ihminen on kautta oman historiansa kehittänyt, lakkaisimme olemasta ihmisiä. Meillä olisi maat ja mannut täynnä vaivaisia, mielenvikaisia ja sairaita ihmisen haamuja.

    Taide ei ole kaikkien tehtävä. Sen on kuitenkin hyvä olla kaikkien ulottuvilla. Se, jonka tehtäväksi taide on tullut, on sitoutunut kehittämään taitojaan kaikkien hyväksi. Taide hyödyttää meitä kaikkia. Siksi taiteen tukeminen on kaikkien, siis yhteiskunnan, tehtävä.

    Miira Sippola
    Teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, Myllyteatterin taiteellinen johtaja

  13. Ensiksi perusasia: Taiteellinen arvo ja taloudellinen arvo eivät ole millään tavalla suoraan verrannollisia, ja siinä vaiheessa kun taidetta vaaditaan toimimaan puhtaasti markkinatalouden ehdoilla, mennään pahasti metsään. Taiteen ei ole tarkoitus aina miellyttää tai viihdyttää ”asiakasta” (huom. EI AINA) ja siten tuottaa potentiaalista voittoa, vaan esim. herättää keskustelua ja avata uusia näkökulmia maailmaan, joskus epämiellyttäviäkin sellaisia. Riippumattomuus markkina-arvosta on tässä ilmaisunvapaudessa tärkeää. Kaupallinen viihde on eri asia, vaikka taide ja viihde voivatkin sivuta toisiaan. Tätä on puitu muillakin foorumeilla väsymykseen asti, joten en tässä enempää asiaa setvi.

    Millä ihmeen tavalla on kohtuutonta vaatia, että tekijänoikeuslait seuraavat muuttuvia realiteetteja? Pitäähän lainsäädännön seurata aikaansa siten, että lait hoitavat niille tarkoitetut tehtävät asianmukaisesti. Jos joku kuluttaa tuotetta, jonka joku muu on tehnyt, oli se aineellista tai ei, on tekijällä oikeus saada käytöstä korvaus. Vanha laki ei kata monia uusia laitteita, joita käytetään musiikin tallentamiseen huomattavasti enemmän tällä hetkellä, kuin CD -levyjä ja kasetteja, jotka kuuluvat jo lain piiriin. Tietenkin laki täytyy päivittää! Tällä hetkellä päivitetty laki on kuitenkin edelleen puutteellinen. Onneksi saatiin edes kovalevyt sen piiriin.

    1. Tuleva (toivottavasti) kansanedustaja Petteri Järvinen on kirjoittanut vankkaa faktaa siitä, miten hatarat uuden hyvitysmaksun perustelut ovat.

      Tuossa pöydälläni nököttää kymmenkunta ulkoista kiintolevyä. Niissä ei ole koskaan ollut – eikä tule olemaankaan – musiikkitallenteita.

      Ja vaikka olisikin, olen ne silloin ostanut iTunesista ja maksanut siinä yhteydessä oikein mielelläni muusiikin tekijöille heidän tuotoksistaan. Siis niistä, joita pidän rahan arvoisena.

      Sitä ei kukaan kiistä, että jollain on työttömänkin elettävä. Mutta ilmeisesti se ei sovi taiteilijan arvolle, että hänkin kävisi hakemassa toimeentulotukensa sossun luukulta siinä kuin kuka tahansa meistä muista. Sen sijaan hänen ylläpitämisekseen on räätälöitävä keinotekoisia pisteveroja, jotka eivät kestä mitään loogista tarkastelua.

      1. Se, että sinä et lataile musiikkia laittomasti tai muuten vaan ilmaiseksi, ei tarkoita sitä, että muut ihmiset eivät sitä tekisi. Musiikkia on tarjolla yhä enemmän ja enemmän ilmaiseksi (laillisesti ja ei), yhä useampien väylien kautta, ja digitaalisia säilytysmetodeja on enemmän, kuin mitä koskaan ennen. Laittoman latailun osuus kokonaiskulutuksesta lisääntyy jatkuvasti, kun uudet sukupolvet tottuvat siihen, että kaiken saa ilmaiseksi hiirenklikkauksella. Oikeudenhaltijoiden korvausten ollessa kyseessä näissä instansseissa paljon parjattu ”ahne taiteilija” on poikkeuksetta altavastaavana, levy-yhtiöitäkin enemmän. Näin silloinkin, kun musiikkia levitetään laillisesti ilmaiseksi esim. Spotifyssa tai Nokian ”lataa vaikka kaikki” -musalatailupuhelinpaketeissa, joissa levy-yhtiöt ovat myyneet polkuhinnalla katalogiensa lisensiointioikeuksia.

        Huomauttaisin, että eiväthän kaikki myöskään polta lain piiriin ennestään kuuluvalle CD-R:lle musiikkia, jonka oikeudet omistaa joku muu, jos esimerkiksi tallentaa omia sävellyksiä tai muita tiedostoja. Mahdollisuus tämän tapahtumiseen on kuitenkin suuri. Siitä siis korvaus. Aivan sama juttu kovalevyjen kanssa. Tallennuskapasiteettierostaan huolimatta nämä ovat keskenään jokseenkin rinnastettavia digitaalisia tallennusmuotoja.

        Hyvitysmaksulla ei realistisesti ole mitään tekemistä työttömyyden tai sossun luukun kanssa, koska korvaukset ovat yksilötasolla niin pieniä. Jos elät uskossa, että sossussa käyminen tai työttömäksi ilmoittautuminen, saatikka päiväduunissa käyminen, on taiteilijoiden mielestä heidän arvonsa alapuolella, et taida tuntea kovinkaan monta taiteilijaa. Tuetun taiteen osuus (varsinkin freelancereiden keskuudessa) koko kentästä on erittäin pieni, ja ne, jotka eivät saa esim. vuosiapurahaa tai työskentele taidelaitosten piirissä, joko pärjäävät taiteellaan tai turvautuvat muihin tulonlähteisiin. Helppoa ei ole kenellekään. Ihmiset kyllä näkevät vaivaa elantonsa eteen. Erittäin moni korkeasti koulutettu taiteilija kituuttelee köyhyysrajan alapuolella. Turha meitä on kollektiivisesti leimata yhteiskunnan verenimijöiksi. Tarkemmalla tarkastelulla moni muu ammattiryhmä kelpaisi varmasti paljon paremmin syntipukiksi.

        1. Hyvitysmaksu ei ole korvausta laittomasta kopioinnista, vaan nimenomaan laillisesta kopioinnista.

          Mainitsemasi ”mahdollisuus kopiointiin” avaa muhkeita rahoitusnäkymiä.

          Itse olen kirjoittanut muutaman kirjan. Niitä on mahdollista kopioida kopiokoneilla, skannereilla ja digikameroilla. Kännykkäkameroista puhumattakaan.

          Pitäisikö nyt perustaa etujärjestö, joka vaatii lisämaksua em. laitteiden lisäksi silmälaseille ja piilolinsseille? Niitähän voidaan käyttää kirjastani otettujen kopioiden lukemiseen. Entä valaisimille, joita ilman kirjojeni luvaton lukeminen olisi kaamoksen aikana vaikeaa? Kynttilät mukaan myös!

          Taidan kuitenkin kerjäämisen sijaan keskittyä johonkin sellaiseen, jota asiakkaani pitävät hyödyllisenä. Ja siksi maksavat siitä.

        2. Tuntuu siltä, että taiteilijoilta on mennyt koko kirjoituksen (ja erinomaisesti onnistuneen provokaation) pointti täydellisesti ohi.

          Jos ostan levyn, muusikko saa työstä palkkansa. Ostan CD-R -levyn, muusikko saa palkan toistamiseen. Ostan kovalevyn, muusikko sai taas palkan. Jne.

          Moneenko kertaan ns. taiteilija ansaitsee palkan yhdestä työstä?

          Vaikka käyttäisin CD-R -levyn tehdäkseni varmuuskopion alkuperäisestä levystä, muusikko ei ansaitse tästä palkkaa. Tällä ei ole enää mitään tekemistä muusikon varsinaisen työn kanssa. Puhumattakaan siitä, että CD-R -levyä tai kovalevyä ei koskaan käytettäisi mihinkään musiikkiin viittaavaankaan. Tallennusvälineiden primääritarkoitus ei ole musiikin kopiointi, eikä niitä sellaisina tule kohdellakaan.

          Emily Cheeger: ”Huomauttaisin, että eiväthän kaikki myöskään polta lain piiriin ennestään kuuluvalle CD-R:lle musiikkia, jonka oikeudet omistaa joku muu, jos esimerkiksi tallentaa omia sävellyksiä tai muita tiedostoja. Mahdollisuus tämän tapahtumiseen on kuitenkin suuri.”

          Odotan innolla päivää, jolloin kaikki maksavat tupakkaveroa. Onhan jokaisella kuitenkin MAHDOLLISUUS tupakoida.

          1. ”Odotan innolla päivää, jolloin kaikki maksavat tupakkaveroa. Onhan jokaisella kuitenkin MAHDOLLISUUS tupakoida.”

            Jotta analogiasi toimisi, kaikkien pitäisi maksaa tallennuskorvausta riippumatta siitä, ostavatko he kovalevyn, vai ei. Näinhän ei ole. Korvaus kuuluu ostetun kovalevyn hintaan. Tupakkavero menee ostetusta askista, ja jokainen tupakoiva maksaa veroa, vaikka kukaan ei välttämättä ikinä saa syöpää passiivisesta tupakoinnista, jolle tupakoija saattaa muita altistaa. Passiivista tupakointa ja sen aiheuttamaa syöpäriskiä ei kuitenkaan olisi olemassa ilman muiden ihmisten tupruttelua. Jokainen, joka ostaa kovalevyn, taas maksaa pikkusumman niiden edestä, jotka kopioivat tiedostoja, joihin heillä ei ole oikeuksia. Kopiointi ja tallentaminen on hyvin laajalle levinnyt käytäntö, eikä mikään marginaali-ilmiö.

            Saat asian kuulostamaan siltä, että joka kerta kun ostat levyn, CD-R:n jne., artisti saisi tililleen viikon elinkustannusten palkan. Nyt puhutaan kuitenkin pikkuhiluista, jotka toimivat ”vakuutuksena” väärinkäytösten varalta. Eikö muka muiden hyödykkeiden hintaan kuulu koskaan mitään ylimääräistä? Tässä sentään tiedetään, miksi hilut on lisätty päälle.

    2. ”Pitäähän lainsäädännön seurata aikaansa siten, että lait hoitavat niille tarkoitetut tehtävät asianmukaisesti. Jos joku kuluttaa tuotetta, jonka joku muu on tehnyt, oli se aineellista tai ei, on tekijällä oikeus saada käytöstä korvaus.”

      Emily, oletko nyt ihan vakavissasi? Kuuluuko minun sinun mielestäsi maksaa Janne Marttiinille (tai hänen perikunnalleen) jonkinlaista ”hyvityskorvausta” joka kerta kun vuolen metsässä nuotionsytykkeitä puukollani? Tai pitääkö minun maksaa autonvalmistajalle käyttökorvausta joka kerta kun ajan autoa? Tai IKEAlle, jos istun sieltä ostetulla tuolilla?

      Ei varmaankaan.

      ”Huomauttaisin, että eiväthän kaikki myöskään polta lain piiriin ennestään kuuluvalle CD-R:lle musiikkia, jonka oikeudet omistaa joku muu, jos esimerkiksi tallentaa omia sävellyksiä tai muita tiedostoja. Mahdollisuus tämän tapahtumiseen on kuitenkin suuri. Siitä siis korvaus.”

      Eli maksetaan artisteille jaettavaa hyvitysmaksua siitä, että joku _voi_ käyttää tallennusvälinettä siihenKIN tarkoitukseen. Sillä ei ole väliä, tekeekö hän näin. Toisin sanoen artistit veloittavat jokaista kansalaista, joka ostaa tallennusvälineitä, ja pitävät sitä oikeutettuna. Minä maksan tähänkin keskusteluun osallistuneelle Kelan Anssille siitä, että ostan pelin internetistä. Anssihan on – ellen nyt väärin muista (Anssi varmaan voi oikaista) – yksi Suomen parhaiten myyneistä ja siten eniten hyvityskorvausta saavista artisteista.

      Sanottakoon nyt, että minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että Anssi tienaisi vaikka miljoonia tekemällään musiikilla, sen lisensoinnilla, myynnillä ja esiintymispalkkioilla. Sen sijaan on järjetöntä, että minä maksan Anssille siitä, että ostan kiintolevyn, jolle ei koskaan tule yhtään Anssin tekemää kappaletta.

      ”Hyvitysmaksulla ei realistisesti ole mitään tekemistä työttömyyden tai sossun luukun kanssa, koska korvaukset ovat yksilötasolla niin pieniä.”

      Eikös ne sitten voisi lopettaa kokonaan? 🙂

      Vai onko tässä taas kyse jo mainitsemastani ”mulle kuuluu”-ajattelutavasta, jossa yksinkertaisesti ollaan jumissa vanhassa hyvitysmaksu-teoskappale-tekijänoikeuskorvaus -mallissa, eikä edes _haluta_ ajatella, että tapa tehdä musiikilla rahaa on täysin muuttunut.

      Kieltämättä se on vaikea paikka muusikoille! Piratismi ja ”levy-yhtiöiden polkuhinnalla myydyt lisensointioikeudet” ovat varmasti tehneet melkoisen loven totuttuun tulotasoon. Mutta niin on Kiinaan ulkoistaminen tehnyt melkoisen loven usealle nokialaiselle insinöörille ja kännykänkokoajalle, samoin Venäjän nouseva puutalous ja puutullit melkoisen loven usealle paperimiehelle. Mutta irtisanotut nokialaiset insinöörit ja kännykänkokoajat eivät kirjoittele lehtiin siitä, miten heidän tulisi saada korvausta kaikkien kännyköiden käytöstä vaan etsivät uutta työtä. Puhumattakaan siitä, että paperimiehet vaatisivat korvausta kaikesta sähköpostinkäytöstä (koska se vähentää paperin kulutusta, samoin kuin yksityinen, laillinen kopiointi vähentää levyjen ostoa kaupasta).

      Esimerkiksi näillä ammattiryhmillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä muuta työtä, koska heille olisi täysin absurdia vaatia tällaisia korvauksia, jotka eivät heille mitenkään kuulu. Mutta ”ammattitaiteilijalle” ei ole mikään este käydä jokaisen kovalevyä ostavan lompakolla, koska heille ”kuuluu” korvausta – mistä, en tiedä.

      1. ”Emily, oletko nyt ihan vakavissasi? ”

        No mutta olen, tietenkin. Jos kollektiivinen trendi on se, että musiikkia lataillaan jatkuvasti ilmaiseksi ja tallennetaan esim. kovalevylle tai kännykkään (josta jälkimmäinen ei kuulu lain piiriin), on oikein, että tästä otetaan aukkoja tilkkivä yhteisvastuullinen peruskorvaus. Jos yksittäinen tekijänoikeudenrikkoja vapaaehtoisesti kantaisi vastuun teoistaan ja maksaisi lataamastaan musiikista asianmukaiset korvaukset, laskua ei jouduttaisi maksamaan kollektiivisesti tällaisen lainsäädännön kautta. Hyvitysmaksut ovat romahtaneet muutamassa vuodessa musiikinkulutuksen – ja sen talletuksen – koko ajan lisääntyessä. Eihän siinä ole mitään järkeä, että otetaan hyvitysmaksu pelkästään vanhentuneista tallennusformaateista, joita juuri kukaan ei enää käytä.

        ”Eikös ne sitten voisi lopettaa kokonaan?”

        Jospa otettaisiin pois sun lomakorvaukset? Tai veronpalautukset? Ilman niitä varmaan pärjäät.

        ”Vai onko tässä taas kyse jo mainitsemastani “mulle kuuluu”-ajattelutavasta, jossa yksinkertaisesti ollaan jumissa vanhassa hyvitysmaksu-teoskappale-tekijänoikeuskorvaus -mallissa, eikä edes _haluta_ ajatella, että tapa tehdä musiikilla rahaa on täysin muuttunut. (…) Kieltämättä se on vaikea paikka muusikoille! Piratismi ja “levy-yhtiöiden polkuhinnalla myydyt lisensointioikeudet” ovat varmasti tehneet melkoisen loven totuttuun tulotasoon. ”

        Kiitos. Olet varmastikin minua pätevämpi asiantuntija muusiikkialan jumittuneesta mentaliteetista ja innovatiivisista ansaintamalleista. Ja se tulotason romahtaminen! Aivan. Touché! Sattuvaa sarkasmia kerrassaan. Mutta kato kun vaikka levymyynnin romahtaminen ei tuntuisi niinkään kipeästi esim. muutenkin pienituloisen, yksittäisen indieartistin rojaltipusseissa (tosin tästäkin asiasta voi olla monta mieltä), tuntuu se pienenkin artistin kohdalla koko kentän ilmapiirin kiristymisenä, resurssien vähyytenä, tukiverkoston harventumisena sekä esim. pienlevy-yhtiöiden ja -levittäjien alasajona/sulautumisena mediajättiläisiin. Mutta kenelle mä tätä kerron? Tiedät tästä aiheesta varmaan kaiken.

        Olisihan se tietenkin piraattikuluttajalle hauskaa, jos artistit antaisivat jo kiltisti periksi ja tajuaisivat oman työnsä arvottomuuden.

        No, jos rautalangasta pitää vääntää: Kyllä, jos lataat (tai tallennat, tai otat muulla tavalla jatkuvaan käyttöön) biisin tai levyn, jonka tuottamiseen esim. minä ja levyni julkaiseva yhtiö olemme käyttäneet aikaa, monen vuoden koulutuksella hankittua ammattitaitoa, luovuutta, ruumiillista soitto- ja roudaustyötä, kuukausikaupalla sävellys-, sanoitus-, sovitus- ja äänitystyötä (esim. viime levyni tapauksessa 3kk studiolla 8-12 tuntia päivässä), studiorahaa, soittajien palkkiorahaa, masterointirahaa, kansitaiteilijan palkkiorahaa, graafikon palkkiorahaa, markkinointirahaa, ym. henkisiä sekä fyysisiä resursseja, ja olemme päättäneet, että työstä syntynyt musiikki maksaa vaikka euron per biisi, ei mielestäni todellakaan ole liikaa vaadittu, että maksat meille siitä juuri sen verran. Vähennä tuosta varsinaisen levyn rahalliset tuotantokulut, ja korvaus on silti oikeutettu, sillä mielestäni työni, aikani ja musiikkini tuottama ilo ovat itsessään arvokkaita. Tämän kutsuminen ahneudeksi tai asiattomaksi ”mulle kuuluu” -mentaliteetiksi on mielestäni vähintäänkin kohtuutonta.

        1. Mutta otahan Emily huomioon, että hyvitysmaksulla EI korvata laitonta kopiointia, vaan nimenomaan LAILLISTA kopiointia. Tämän pykälän ovat etujärjestöt saaneet lobattua lakiin joskus C-kasettien aikana (vaikka oli oikeus yksityiseen kopiointiin, C-kasettien kaudella yksityinen kopiointi kasvoi räjähdysmäisesti, josta ”korvauksena” – siis korvauksena laillisten oikeuksien käyttämisestä (!) – päädyttiin kasettimaksuun). Piratismia ei siis voi käyttää argumenttina hyvitysmaksun laajentamiseen, koska sillä ei sitä korvata.

          Toisin sanoen, jos ostan Anssi Kelan (tai sinun) CD:n kaupasta ja muutan sen mp3-muotoon kuunnellakseni sitä tietokoneelta (tämä oikeus minulle kuuluu tekijänoikeuslain perusteella), on hyvitysmaksu maksettu _tästä käytöstä_. Sen sijaan jos lataan musiikkinne vaikka Piratebaysta, hyvitysmaksu ei koske tuota lainvastaista käyttöä ollenkaan.

          1. Vaikka tuo on periaatteessa muodollisesti totta, oman käsitykseni mukaan käytännössä lailla pyritään tilkkimään myös laittomasta kopioinnista syntyviä aukkoja. Asiaahan on mahdotonta valvoa laajamittaisesti. (Ei niin, että tätä kannattaisin.)

          2. On täysin totta että tämä hyvitysmaksujärjestelmä ei vastaa sellaisenaan nykytarpeita. Olen itsekin hiljattain ottanut kantaa mm. hyvitysmaksun jakoperusteisiin, sillä kun ne on c-kasettien aikaan säädetty, niin tuolloin biisit kopioitiin useimmin radiosta, kun taas nykyisin sitä kopioidaan mp3-soittimeen jostain ihan muualta.

            Nyt meininki on käsittääkseni se että mitä enemmän on kaupallisia julkaisuja => sitä enemmän radiosoittoa kaupallisilla kanavilla => sitä suurempi yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun tilitys Teostolta.

            – MP3-soittimesta kuunnellaan usein kuitenkin nimenomaan jotain muuta kuin listahittejä (muutenhan sitä voisi saman tien kuunnella vaikka radiotakin).

  14. Toinen näkökulma on se että tuo tekijänoikeuslobbarimafia on tulosta juuri tuosta ”taiteilijat toimivat kuin insinöörit” konseptista.

    Toisekseen, menevät sekaisin myös taiteilijat ja taiteilijat. On turha verrata esimerkiksi Anssi Kelaa Joonas nimiseen taiteilijaan pienessä pirkanmaalaisessa kylässä. Molemmat tekevät taidettaan omista lähtökohdistaan, toinen työnä (jolla myös elättää itsensä) ja toinen taiteena itselleen (päivätyönsä ohessa). Kumpikaan ei valita siitä ettei valtiolta tai muualta tule rahaa taskuun itsestään. Myös, on erikseen MTV (Music TV) taide ja vähemmän kaupallinen taide.

    Oma mielikuvani on että keskimääräinen taiteilija ei ikinä saa yhtään tekijänoikeuskorvauksia mistään. Eikä hän myöskään kerjää rahaa mistään, vaikka ehkä pari tukirahahakemusta elämänsä aikana täyttääkin. Sen kerjäämisen hoitaa tekijänoikeusmafia, joka myös pitää ne rahat. Taiteilijoilla ei ole mitään tekemistä tekijänoikeuskorvausten kanssa.

    P.S. Esimerkiksi ulkoisten kiintolevyjen teostomaksut eivät ole niinkään taiteilijoiden ajama asia kuin tekijänoikeusmafian ajama asia. Sen tahon pyörittämistä rahoista vain pieni osa menee taiteilijoille, sekin menestyneille viihdettä tuottaville artisteille. (Kyllä, olen nykyistä kasettimaksujärjestelmää vastaan.)

    P.P.S. JARI: saisinko nähdä keräämäsi asiakasrekisterin rekisteriselosteen? Keräät kuitenkin mm. kommentoijien matkapuhelinnumerot talteen. Tietosuojalaki on tässä asiassa aika yksiselitteinen, kannattaa tutustua siihen (hyvä lähtökohta on esimerkiksi https://www.tietosuoja.fi/). Kysymyksiä joihin haluan vastauksen selosteesta on mm. kuinka kauan tietoja säilytetään, kuka sitä käsittelee ja keillä on oikeus päästä käsiksi tietoihin.

    1. ”Esimerkiksi ulkoisten kiintolevyjen teostomaksut eivät ole niinkään taiteilijoiden ajama asia kuin tekijänoikeusmafian ajama asia.”

      Mihin tämä väite perustuu? Tuhannet taiteilijat allekirjoittivat addressin, jossa vaadittiin hyvitysmaksulain päivittämistä. Olivatko nämä siis lobbareiden aivopesemiä yksilöitä?

  15. Tämä koko artikkeli on mielenkiintoinen kokonaisuus kun sen lukee yhdessä toisen Parantaisen kirjoittaman artikkelin kanssa:

    https://gurumarkkinointi.fi/2010/12/17/omakustanne-on-roskaa/

    Päteekö kenties sama asia insinöörien tapaan toimiviin taiteilijoihin? Jos ei ole ison taide mesenaatin (tai kustantajan tai levy-yhtiön) siipien suojassa, ei ole uskottavuutta, eikä julkaiseminen kannata taloudellisesti.

  16. terve

    aika aneemista maailmankuvaa luot kirjoituksellasi. (jo) 11 v sitten mm. Richard Florida paasasi luovuuden /taiteen/kulttuurin merkityksestä mm kaupunkien vetovoimaisuuden lisääjänä, jolloin taloudenkin voimavarat on turvattu, kun riittävästi pöhinää turvaa osaavan väestön asettumisen alueelle.
    TTT eli toleranssi-talenti- teknogia, jotta tämä nokkoslandia voisi mennä sekaisin muustakin kuin uudesta N8 mallista

    -t

    1. Mitä tekemistä tällä oli sen kanssa, että kiintolevyjä varmuuskopioitaan varten ostavien it-käyttäjien pitäisi tukea yleisön mielestä arvotonta kotimaista taidetta tai kulttuuria?

      1. ”yleisön mielestä arvotonta kotimaista taidetta ”

        Harvempi yleisön jäsen pitää taidetta arvottomana, mutta moni kyllä taitaa pitää sitä itsestäänselvyytenä ja Pyhästä Hengestä sikiävänä. Näin erityisesti ilmaisen musiikki- ja elokuvalatailun kohdalla.

        1. Esimerkiksi musiikki, joka ei käy kaupaksi, on käsittääkseni suuren yleisön mielestä arvotonta. Muuten asiakkaat ostaisivat artistin työn tuloksia mielellään.

          Lähes puolet hyvitysmaksusta kuluu erilaisiin apurahoihin. Niitä käsittääkseni maksetaan ensisijaisesti kotimaisille taiteilijoille, joiden tuotokset eivät ole olleet kaupallisia menestyksiä (eli ovat suuren yleisön mielestä arvottomia).

          1. Apurahojen suhteen olet osittain väärässä. Apurahoja myönnetään esim. tuotantokuluihin, soitinhankintoihin, mestarikurssien kuluihin, opintokuluihin ulkomailla, työskentelytukeen (myös menestyville artisteille esim. populaarimusiikin saralla Samuli Putro), matkatuiksi esim. showcase -tapahtumiin jne. Näita kaikkia voisi luonnehtia sijoituksiksi taiteen kentän, ja siten yhteiskunnan kulttuurillisen rikkauden, tulevaisuuteen.

            ”Esimerkiksi musiikki, joka ei käy kaupaksi, on käsittääkseni suuren yleisön mielestä arvotonta. Muuten asiakkaat ostaisivat artistin työn tuloksia mielellään.”

            Tuolla logiikalla esim. Lady Gaga on taiteellisesti arvokkaampi kuin vaikkapa Nina Simone, Jim Carrey on parempi näyttelijä kuin Bruno Ganz, Robbie Williams on parempi artisti kuin Leonard Cohen jne.

            Tähän käsitykseen viittasin juuri edellisessä kommentissani. Suuri yleisö pitää esim. laadukkaan teatterin, kotimaisen elokuvan, klassisen musiikin, kirjallisuuden, tanssin ym. jatkuvaa saatavillaoloa itsestäänselvyytenä, eikä heillä ole käsitystä kulttuurin tuottamiseen kuuluvista realiteeteista. Jos kaikki kulttuurin tuki otettaisiin pois, korkeakulttuurista tulisi Suomessa väkisinkin pelkästään rikkaan eliitin harrastus, koska lippujen hinnat kipuaisivat taivaisiin. Ammattimaisia elokuvia ei tehtäisi, lahjakkaita taiteilijoita ei koulutettaisi, taiteesta tulisi luksusta sen sijaan, että jokaisella olisi mahdollisuus nauttia siitä niin halutessaan. Siinä vaiheessa varmaan rupeaisi ”tavallista tallaajaakin” vähän häiritsemään, kun ei olisi tarjolla muuta kuin massaviihdettä tai vaihtoehtoisesti ainoastaan ”kengännauhabudjetilla” tuotettua taidetta. Kulttuurin arvostus on sivistysvaltion perusta. Ehkä tässäkin pätee sanonta, jonka mukaan asiota osaa arvostaa vasta sitten, kun ne on menettänyt.

            Tämä keskustelu jää mun osalta nyt tähän. Olisin mieluummin säveltämässä.

      2. yhteys on siinä, mitä et edes itse huomaa: arvotat ainoastan taloudellisesti (eur)tätä asiaa ja kyseenalaistat sen, että muita arvottamisen malleja olisi olemassakaan. kokonaisuus mitä tarkoitan koostuu kaikesta olevaisesta ja tässä tarkoitin floridan kolmen T:n mallia.

        1. Käsittääkseni tekijänoikeusjärjestöt ovat sitä mieltä, että heidän edunsaajiensa tulisi saada työstään rahaa. Muista arvottamisen malleista tai mittareista ei ole ollut puhetta.

          1. itse toteat tuossa aiemmin, että ei liene muuta mittara kuin raha. Näin ei mielestäni suinkaan ole jos kulttuuria arvostellaan. toisekseen tekijänoikeusjärjestöt ovat mielesätni ihan oikealla asialla. En oikein ymmärrä mikä tarve sinulla on lähteä sohimaan tätä asiaa…Häpeä ja kateus, siitä saa voimaa.. Näin laulaa Ismo Alankokin, joka muun muassa tehnyt erittäin mittavan uran ja vienyt kotimaista KULTTUURIa (ei vain musiikkia) monella saralla eteenpäin. IA ei olisi ilman apurahoja siinä asemassa. Esimerkkejä on lukuisia ja siksi edellä olevat Lady Gaga ym. vertaukset kohdallaan. Toisekseen itse toteat että sinä et lataa musiikkia tai ei ainakaan koneellasi sitä ole. Maailma muuttuu eskoseni

          2. Koneellani oli 3855 biisiä, kun viimeksi katsoin. Niistä suurimman osan olen ripannut omilta levyiltäni. Loput (ja nykyään kaikki) olen ostanut iTunesista. Olen siis musiikistani maksanut jo kertaalleen tuhansia euroja.

            Mainitsemillani ulkoisilla levyillä en säilytä musiikkitiedostojani. Ja vaikka säilyttäisinkin, miksi varmuuskopioistani pitäisi maksaa sakkomaksuja?

  17. Hyvin provosoitu, joten provosoidaan vähän lisää.

    Mitä jos insinööri todellakin toimisi kuin taiteilija? Eli ei siis insinöörille ominaisella tavalla iteroisi loputtomiin jo vuosikymmen sitten tiensä päähän tullutta softaa, odottaen sen maagisesti tulevan bugifiksi #118:n jälkeen houkuttelevammaksi… kaikki tämä nimettömän suursijoittajan eli nykyajan mesenaatin loputtomalla tuella tietenkin. Kunnes tulee noutaja YT-neuvotteluiden muodossa, eikä siitä eipäreiluuden porusta sitten tule loppua.

    Siis… jospa insinööri todellakin taiteilijan lailla puhdistaisikin rohkeasti pöydän, ja joutuisi luottamaan omaan näkemykseensä, intuitioonsa ja – huh – omiin valintoihinsa, ja tekisi jotain oikeasti uniikkia ja kestävää. Eli siihen oikeaan asiakkaaseen oikeasti vetoavaa, sen sijaan että odottaisi että vanha kura kelpaa kun on ennenkin kelvannut.

    Niinpä niin. Sekä oikeaa että vasenta aivoa tarvitaan edelleenkin. Nykyorganisaatioissa niitä voidaan kutsua vaikkapa insinööriksi ja designeriksi. Ja kaikkea siltä väliltä.

    1. Eiköhän koko Gurumarkkinointi-blogin tärkein tehtävä ole vääntää insinööreille rautalangasta, miksi kannattaisi käyttää oikeaa (eli sitä luovemmaksi väitettyä) aivopuoliskoa.

      Luulen, että esimerkiksi ex-kansallisylpeytemme Nokia kärsii juuri siitä, että se on ylimiehitetty vasemman aivopuoliskonsa voimin toimivilla perusinsinööreillä. Juuri siksi Apple pääsi yllättämään nokialaiset niin pahan kerran.

      Onko tilanne muuttumassa? Ei hyvältä näytä.

      Kun Nokian porukat pääsivät kehumaan pelastajaksi toivottua uutta N8-puhelinmalliaan tv-uutisiin, keskeinen sanoma oli se, että värkistä löytyy peräti 12 megapikselin kamera! Voi hyvää päivää…

  18. Kiinnittäisin tunteellisesti huomion väittämiin, jotka ymmärtääkseni sisältyvät Parantaisen teksteihin: kulttuurin tukeminen on pahasta, omakustanteet samoin ja kouluissa tulisi tehokkuuden nimissä karsia taideaineiden opetusta.

    Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässäkin keskustelussa mainittu Vincent Van Gogh kuoli köyhänä ja sairaana, erään kommentoijan mainitseman Für Elisen säveltäjä samoin. Kumpikin taiteilija sai elämässään tukea yksityisiltä mesenaateilta, koska ei vielä ollut tukijärjestelmiä. Heidän taiteensa ei olisi ilonamme ilman mesenaatteja, sillä itse he eivät olisi kyenneet sitä meille säästämään. Kansallinen kulttuurimmekin olisi kovin erilainen ilman muutamaa boheemia säveltäjää ja runoilijaa, jotka Kappelissa ja Kämpissä täysin vastuuttomasti ryyppäsivät saamansa lahjoitukset ja ennakot.

    Rare Exportin esivaiheet ovat pari kaveriporukalla ja runsaalla goodwillillä tuotettua muutaman minuutin lyhytfilmiä, joissa on nähtävissä elokuvan idea. Ennen digitaaliteknikkaa ja internetiä elokuvan toteutuminen olisi ollut epätodennäköistä.

    Taiteen – mitä se sitten onkin – ja tieteen tekemiseen tarvitaan osaamista. Innovaatioiden, sovellutusten, viihteen tai suurten elämysten tuottaminen ei onnistu kuin sattumalta, ellei lahjojen lisäksi ole taitoa ja tietoa. Mitä aikaisemmin yksilö pääsee oppimaan, sitä pikemmin lahjakkuudet jalostuvat. Jos kouluissa ei opeteta kuin luonnontieteitä, mistä tulevat tanssijat, näyttelijät, muusikot, maalarit? Millä ajalla he toteuttavat lahjakkuuksiaan, jos painotetaan tuotantotehokkuutta?

    Tämän keskustelun ulkopuolella olevista useimmat ovat todennäköisesti kiitollisia sekä insinööreille että taiteilijoille heidän panoksestaan yksilön arkeen ja juhlaan. Samoin minä.

  19. Niin. Mikä tekee Suomesta paikan, jossa taiteen tuottamiselle olisi hedelmällisempi maaperä kuin vaikkapa Pietarissa, Mumbaissa, Dublinissa tai Ranskan maaseudulla? Viinejä tuotetaan siellä missä ilmasto on otollista. Puhelinpalveluita tuotetaan siellä missä työvoima on halpaa ja laskettelukeskuksia rakennetaan sinne missä on vuoria. Taiteen tuottamista sen sijaan pidetään lähes perusihmisoikeutena, jonka tuottamista joiden mielestä yhteiskunnan pitäisi tukea riippumatta yhteiskunnan, ympäristön tai kansantalouden yleistilanteesta.

    Taiteen tekemistä perustellaan usein Suomessakin kansakunnan muistin ylläpitämisenä ja tunteiden herättäjänä. Kuitenkin kun katsoo monia nykytaiteilijoiden teoksista, niin ei niissä ole havaittavissa juurikaan kansallisia piirteitä. Katsokaapa vaikkapa tämän vuoden Ars Fennica-voittajaa Charles Sandisonia. Hänen voittoteoksensa käsittelee ja vaalii nimenomaan angloamerikkalaista kulttuuriperintöä. Taide on kansainvälinen hyödyke, jonka paremmuutta ja hyödyllisyyttä voi todellakin mitata rahassa.

    Loputtomien apuraha-anomusten täyttämisen sijasta suosittelisin taiteilijoita miettimään esimerkiksi sitä miksi heidän teoksiaan eivät ole ostaneet venäläiset keräilijät, jotka ovat tänä päivänä merkittävimpiä taiteen ostajia. Voisiko syynä olla ehkä jopa se että suomalaisten teokset eivät olekaan niin relevantteja kansainvälisillä taidemarkkinoilla? Kuten korruptiokin pehmentää ja vie terän sen kohteilta, voivat myös kansalliset apurahat luoda hermeettisen ja keinotekoisen kulttuurityhjiön, jossa taidetta arvotetaan saatujen tukien perusteella sen sijaan, että tekijöillä olisi minkäänlaista suhdetta ns. markkinavoimiin. Tätä illuusiota taiteen ”laadusta” on mahdotonta kumota järjellisillä argumenteilla, koska taiteilijat vetävät aina hihasta ässänsä, että taiteen arvoa ja merkitystä ei voi mitenkään mitata rahalla.

    1. Näin se menee myös monissa oikeissa työpaikoissa. Siis sellaisessa, jonka tarkoitus on tuottaa jotain hyödyllistä asiakkaille.

      Aikanaan eräälle helsinkiläiselle myyjäjoukolle ehdotettiin kiinteän peruspalkan päälle myyntituloksista riippuvaa tulospalkkaa.

      Yhdenkään myyjän palkka ei olisi pudonnut euroakaan missään tilanteessa. Mutta sen lisäksi olisi siis voinut tulla bobuksia vaikka kuinka paljon.

      Toimitusjohtaja oli pudota tuoliltaan, kun myyjät kieltäytyivät uudesta mallista. Syy kyllä selvisi nopeasti. Uusi palkkaus olisi nimittäin johtanut siihen, että kauppalopojen työtä olisi ryhdytty mittaamaan.

      Suurin osa ihmisistä touhuilee kaikenlaista mieluiten niin, että heidän työnsä tulokset jäävät epäselviksi. Taiteen edellyttämän vapauden ja ”mittauskelvottomuuden” varjolla on erityisen mukava viljellä moista vastuunpakoilun periaatetta.

  20. Olisi vähintään yhtä kiinnostavaa ja hedelmällistä, jos joku uuninpankolla makoileva kulttuuripummi arvostelisi pörssimeklarien säntäilyä tanssitaiteen kriteerein tai Nokian kvartaalikatsausta vientikelpoisena kotimaisena proosana.

    Jos nimittäin faktapohjalta puhutaan, viimeaikaisten tapahtumien valossahan koko markkinatalous on perin tuottamatonta käsitetaidetta. Ei kaupallista potentiaalia. ”Vetäkää näkymättömään käteenne”, kuten eräässä mielenosoituskyltissä sanottiin.

  21. Kannattaakohan insinöörien kyhäillä tällaisia sepustuksia? Olisi ehkä parempi jättää se niille jotka osaavat eli taiteilijoille. Toivottavasti tämä kynäilijä ei saa rahaa näistä tekeleistään.

    1. Jorma, ikäväksesi joudun toteamaan, että näitä sepustuksiani on myyty kirjakauppojen kautta satojentuhansien eurojen edestä. Jos lasketaan myös samoja aiheita käsittelevät esiintymiseni mukaan, summa nousee miljooniin.

      Ilmeisesti olen onnistunut toistuvasti harhauttamaan tyhmiä ostajia. He maksavat päivän pituisesta keikastani tällä hetkellä noin 3500-4500 euroa + alv:n paikkakunnasta riippuen. Käyn esiintymässä noin satana päivänä vuodessa, eli keskimäärin joka toinen työpäivä.

      Mutta jos kauppa ei olisi käynyt, tuskin olisin alkanut itkeä apurahoja. Sen sijaan olisin tehnyt jotain sellaista, josta asiakkaat ovat valmiita maksamaan.

      1. Hyvin sanottu.

        Itse olen aloittamassa yrittäjänä värikuulapelien maailmassa. Päätin jo alussa, että minkäänlaisia tukia en hae, vaan yritys on saatava jaloilleen omilla rahoilla ja tekemisillä. Olkoon se sitten tyhmyyttä tai laiskuutta täyttää lappuja, mutta ainakin kaikki mahdolliset aikaansaannokset ovat omilla avuilla saavutettu.

  22. Tässä keskustelussa näyttää menneen puurot ja vellit sekaisin usealta kommentoijalta. Moni on vetänyt Parantaisen kirjoituksesta suorin tein johtopäätöksen, että siinä oltaisiin jollain tavalla kieltämässä taiteen asema yhteiskunnassa. Itse en löytänyt tekstistä viitteitä sellaisesta.

    Toisaalta taas puhutaan ehdasta ”taiteellisesta yrittäjyydestä” (Anssi Kela) päällekäin apurahataiteilun kanssa. Anssi kertookin työskennelleensä kovasti menestyksensä eteen ja löytäneen ”kultasuonen”, eli yleisön kysynnän. Mutta eikö se ole juuri sitä, mitä kirjoituksessa peräänkuulutettiin?

    Tässä vaiheessa olisi myös mielenkiintoista tietää, onko yhteiskunnan apurahoilla edes joskus jossain saatu aikaan taidetta, joka olisi ollut myös kaupallisesti kestävää. Osaisiko joku teistä muista kommentoijista antaa tälläisen esimerkin?

    Sitävastoin pinnalle on aina noussut taide- ja kulttuuri-ilmiöitä, jotka ovat syntyneet yksinkertaisesti tekemisen ilosta ja siitä luomisvimmasta, jota jotkut tässä keskustelussa haluavat varjella apurahojen avulla. Jossain vaiheessa tälläinen, vaikkapa jostakin alakulttuurista sikiävä ilmiö saattaa breikata yleisempään tietoisuuteen ja luo tekijöille mahdollisuuksia myös taloudelliseen toimintaan. Ei siihen silloin apurahoja tarvita, kuten on huomattu usean musiikki-ilmiön kohdalla.

    Edellisten kommentoijien väitteet herättivät vielä muutaman kysymyksen kynsin hampain apurahoista kiinni pitäville:

    Entäpä Van Gogh ja pari suurta suomalaistaiteilijaa? Moni kommentoija on antanut ymmärtää, että taida kuolee ilman yhteiskunnan laajaa tukea. Kuinka sitten suuret suomalaiset taiteilijat ovat voineet luoda kulttuuria aikana, jolloin ei viiden vuoden apurahoja tunnettu?

    Jos se onnistui heiltä silloin, miksi taide ja kulttuuri kuolisivat nyt ilman apurahoja? Uskoisin että nykypäivänä satunnaisella ihmisellä on paljon paremmat mahdollisuudet taiteen tekemiseen (ilman apurahaa), kuin 1800-luvulla.

    Jos saamme nykyisin nauttia Van Goghin töistä siksi, että joku taidetta tunteva mesenaatti (Wikipedian mukaan velipoika elätti Van Goghia myöhemmissä vaiheessa.) on pitänyt työtä tukemisen arvoisena, miksi ei samoin voitaisi toimia nykyäänkin? Missä vaiheessa juuri verorahasta on tullut taiteen elinehto?

    Mielestäni yhteiskunnan kannattaa toki tallettaa ”yhteiseen muistiin” esiin nousevia kulttuuri- ja taideilmiöitä, mutta en usko että apurahajärjestelmien avulla syntyy sellaista merkittävää kulttuuria, joka ei syntyisi muutenkin.

    1. Julius, kiitos asiallisista kysymyksistäsi!

      Suomalaisten tukimaksujen viidakko ulottuu joka nurkkaan. Siitä on tullut monilla toimialoilla niin itsestäänselvä, rakenteisiin leivottu rahoitusmuoto, ettei moni osaa enää kuvitella toisenlaista maailmaa.

      Kuitenkin monet käytännön esimerkit viittaavat siihen, että vasta ankara niukkuus ja välitön asiakaspalaute (= ostan/en osta) saa luovuuden liikkeelle.

      Nettikin tuntuu olevan esimerkiksi monille muusikoille lähinnä laittoman kopioinnin kanava. Todellisuudessa nyt jokaiselle halukkaalle olisi tarjolla väylä, jolla päästä suoraan yhteyteen asiakkaidensa kanssa perinteisten portinvartijoiden (suurten levy-yhtiöiden) ohitse.

      Sikäli näyttäisi, että tarve apurahoille on entistä pienempi. Hyvät ideat etenevät markkinoille verkon kautta hujauksessa. Ikävä kyllä, käytännössä maksuton, jokaiselle tarjolla oleva sähköinen jakelu paljastaa myös epäonnistumiset salamana.

      Kaikki aina väittävät haluavansa välitöntä palautetta, koska niin kuuluu sanoa. Todellisuudessa harvat ovat siihen lainkaan valmistautuneita. On paljon mukavampaa panna pää pensaaseen ja syytellä kaikkia muita siitä, ettei näkkäri ilmesty kaappiin riskittä kuin itsestään.

  23. Näen mielessäni Jari Parantaisen tanssimassa mukavan steriilisti sisustetussa yökerhossa Lady Gagaa, onnellisena, lompakko pikkutakin povarissa ilman pelkoa siitä että taiteilija tai muu kerjäläinen sujauttaa kätensä setelitaskulle. Vuosi on 2020 ja insinöörillä on kaikki hyvin.

  24. Kiitoksia mielenkiintoisesta keskustelunavauksesta!
    Huomasin, että ajatuksiasi tästä markkinoinnista julkaistaan kirjanakin. Toivottavasti se on saatavana myös sähkökirjana oikein oikein pian.

      1. HEI,
        Toivottavasti kirja ei ihan ensimmäisenä päivänä ole warena ladattavissa, toisena vasta, niin saat sinäkin vähän rahaa.

        1. Tiedän, että monet bisneskirjoja rustaavat kollegani ovat sähköisistä kirjoista kauhuissaan juuri esittämästäsi syystä.

          Mielestäni se on aivan naurettavaa.

          Kustantajan bisnes perustuu kirjojen myyntituloihin. Itselleni niillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on, että mahdollisimman monet asiakasehdokkaani lukevat kirjojani, koska nimenomaan he ostavat yrityksemme palveluja.

          Siksi jaankin kirjojani, pikaoppaita ja muita tekstejä maksutta niin paljon kuin ikinä pystyn. Esimerkiksi Tuotteistajan pikaopasta on ladattu verkkosivuiltamme maksutta kymmeniätuhansia kappaleita. Se on johtanut pakeillemme tusinoittain maksukykyisiä yritysasiakkaita.

          Käytäntömme poikkeaa selvästi monien muiden asiantuntijoiden näkemyksestä. Useimmat kuvittelevat, että omien tekstien mustasukkainen vahtiminen olisi jotenkin oleellista. He ovatkin usein perinteisiä konsulttien karikatyyrejä. Siis niitä, jotka osaavat mielestään neuvoa muita, mutta oma bisnes ei koskaan tuota kuin mitättömiä suolarahoja.

          1. Kiitoksia ajatustenvaihdosta! Päätän sen osaltani Hesari-lainaan. Jutussa oli haastateltu biotieteiden professori Kristian Donneria siitä, mitä tapahtuu, jos yritysten painoarvo yliopistoissa kasvaa.

            ”Mitä Donner sitten sanoisi niille, joiden mukaan humanistinen tutkimus ei hyödytä yhteiskuntaa? Donner purskahtaa nauruun.’Mitä barbaarille nyt voi sanoa? Kulttuuriin kuuluu taloudellisesti hyödytöntä toimintaa. Ne, jotka etsivät vain taloudellista hyötyä, ovat tyhmiä, elleivät tajua hyödyn syntyvän eri reittejä.'”

            Jotenkin vain tuli mieleen.