Ben Austen pohti elokuun Wired-lehdessä Steve Jobsin henkistä perintöä. Ainakin elämäkertansa perusteella Applen perustaja oli pahimman sortin kusipää.
Jobsilla oli tapana haukkua työntekijöidensä tuotokset maan rakoon. Hän varasti ideoita alaisiltaan ja esitti ne ominaan. Hän antoi kenkää lepsuina pitämilleen alihankkijoille armotta – sopimussakoista välittämättä.
Tulokset olivat kuitenkin omaa luokkaansa. Apple nousi loppukesällä maailman arvokkaimmaksi yritykseksi.
Jobsin kuolemasta on jo vuosi. Hänen tarinansa on edelleen New York Timesin myydyimpien kirjojen listalla. Moni lukee Walter Isaacsonin kirjoittamaa opusta kuin raamattua.
Pomo jos toinenkin on tulkinnut Applen huimaa menestystä niin, että hänelläkin on lupa heittäytyä mulkvistiksi. Ei siis pelkästä jyräämisen ilosta, vaan koska se on yrityksen etu.
Wiredin artikkelissa eräs ohjelmistofirman vetäjä toteaakin, että reippaassa tylyttämisessä on puolensa:
”Tuotteista ei tule parempia niin, että sanot kaiken olevan mahtavaa.”
Jobs tunnetusti ilmoitti varsin suoraan, ettei hänen firmansa kaivannut B- tai C-luokan suorittajia:
”Jotkut ihmiset eivät ole tottuneet ympäristöön, jossa edellytetään erinomaisuutta.”
Omasta mielestäni Applen tarinassa menee kaksi asiaa pahasti sekaisin.
Hyvää Jobsissa oli se, että hän uskalsi vaatia. Vaativia johtajia tarvittaisiin myös suomalaisissa organisaatioissa kipeästi lisää.
Törmään viikoittain siihen, että lepsut esimiehet eivät uskalla edellyttää ihmisiltään yhtään mitään. Saati että he uskaltaisivat päättää jotain. Jälki on sitten sen mukaista.
Raivokohtausten varjoon tahtoo jäädä myös se tosiasia, että Applen ykkösmies oli kova poika antamaan palautetta. Sitä useimmat työntekijät eivät koskaan saa tarpeeksi.
Mutta se on sitten toinen juttu, että Jobs oli ilmiselvä narsisisti. Maallikkokin näkee valovuoden päästä, että hän oli empatiakyvytön, itsekeskeinen ja kärsi pahasta luonnehäiriöstä.
Veikkaan, että Jobs olisi päässyt täsmälleen samoihin tuloksiin, vaikka hän olisi esittänyt asiansa toisin.
Pomo voi olla tiukka ja vaativa ilman, että hänen täytyisi räjähtää joka käänteessä.
Sitä paitsi narsisti kerää usein ympärilleen opetuslapsia. Ilman idoliaan he eivät välttämättä pysty paljon mihinkään. Organisaatiosta tulee hyvin riippuvainen keskushahmostaan.
Mulkvisti voi olla jämerä johtaja, muttei jämerän tarvitse olla mulkvisti.
3 vastausta
Aika harvoista terveistä ihmisistä tulee idoleita. Miksi?
Kiitos Pasi, hyvä kysymys!
Tottahan se on, että monet kuuluisuudet ovat tavalla tai toisella epänormaaleja – mitä se normaali nyt sitten tarkoittaakaan.*
Yksi asia idoleja kuitenkin yhdistää, olivat he kuinka kipeitä tahansa.
Määrätietoinen asenne tuppaa vetämään meitä tavallisia tuuliviirejä mukaansa.
Eiköhän siinäkin ole kyse evoluution mukana tulleesta käyttäytymisestä. Olemme hakoja tunnistamaan mielipidejohtajat ja liittoutumaan heidän kanssaan. Heimon jäsenenä selviytymismahdollisuudet ovat aina parantuneet.
* Luin kesällä erään amerikkalaisen psykiatrin Jordan Smollerin kirjan siitä, mikä on sitten normaalia. Se olikin mutkikkaampi juttu kuin olisi taas etukäteen uskonut.
Totta Jari! Katselin tuossa kotimatkalla Riku Rikkaan visiittiä San Fransiscon Dreamforcessa. Jossakin 33 minuutin jälkeen tulee hienosti näkökulmaa tähän tämänpäivän hienoon artikkeliisikin liittyen, johtajat ja johtajat. https://www.youtube.com/watch?v=rW540WzkkIo