Tarrasin viime viikolla itseäni niskasta. Merkitsin kalenteriini varttitunnin tarkkuudella, mihin työpäivät kuluivat.
Aika paloi periaatteessa aivan järkeviin asioihin. Pystyn perustelemaan sekä yhtiökumppanilleni että itselleni, ettå käytin energiani viisaasti.
Totta kai blogia täytyy kirjoittaa. Tarjoukset on hoidettava. Koulutukseen on valmistauduttava. Vain hullu peruisi jos sovittuja asiakaskäyntejä. Laskuja on maksettava. Alihankkijoille on naputeltava työohjeita.
Silti tulos oli murskaava. Käytin kaikkein tärkeimpään tehtävääni vain 75 minuuttia koko viikon aikana!
Se on säälittävät kolmisen prosenttia normaalista työajasta. Sitä jos mitä voisi kutsua todelliseksi laatuajaksi.
Mikä se tärkein tehtävä sitten oli?
Riittää, kun sanon, että se on tulevaisuuteen tähtäävä kehityshanke. Siksi sillä ei tavallaan ole mitään tulipalokiirettä. Niinpä kaikki päivittäiset säläduunit ajoivat edelle.
Tajusin, että olen taas alkanut lepsuilla. Sitä paitsi sain välittömästi havainto-opetusta siitä, miten aito kasvuyrittäjä käyttäytyisi.
Lähetin eräälle menestyvälle ja kekseliäälle toimitusjohtajalle sähköpostia. Hehkutin vilpittömän innoissani, miten olen suorastaan hänen faninsa. Ehdotin lyhyttä tapaamista, jotta voisin haastatella idoliani erästä tulevaa kirjaani varten.
Mitä yrittäjä vastasi?
”Valitettavasti haastatteluun ei ole aikaa.”
Sikäli kuin muistan, hän oli ensimmäinen kautta aikain, joka kieltäytyi kunniasta saman tien. Olin aivan hurmiossa.
Kun joku vetoaa kiireeseen, se tietenkin tarkoittaa, että hänellä on tärkempääkin tekemistä. Hän osaa priorisoida aikaansa.
Maailma on täynnä houkuttavia töitä ja uskomattomia bisneksiä, joihin sinun ei pitäisi koskea kepilläkään.
