Etsi kirjoituksia
Close this search box.

Patalaiska hakee töitä

Jari Parantainen
Jari Parantainen
Olen Suomen kokenein tuotteistaja. Koulutan & konsultoin. Aiheina tuotteistaminen ja hinnoittelu. Palkittu Pölli tästä -blogi & bisneskirjoja. [email protected] ✆ 050 5229 529

Päristelin Länsiväylää punaisella Peugeot 405 -työsuhdeautollani joskus alkuvuodesta 1994. Radion olin pultannut pysyvästi taajuudelle 96,2 MHz. Eetteriin putkahti kiinnostava reklaami.

Hyvät, pahat ja rumat -ohjelman tähti Jari Sarasvuo kertoi, että hän etsi kirjoittajia mainostoimistoonsa. Halukkaat tulkoot tiedotustilaisuuteen.

Marssin Kampin SAS-hotelliin. Meitä kiinnostuneita oli muistaakseni 300. Tosin kaikki eivät millään mahtuneet saliin. Writers’ Studion väki kertoi työpaikasta. Saimme harjoitustehtävän. Aikaa oli muutamia päiviä.

”Laadi suomalaiselle hotelliketjulle markkinointisuunnitelma.”

Viikonloppu pärähti näpyttelyyn. Etsin kaikki mahdolliset tiedot hotellibisneksestä. Siihen aikaan netistä ei vielä ollut paljonkaan apua. Niinpä selasin kasoittain Talouselämä-lehtiä ja muita aviiseja.

Kun asia on tärkeä, postipojan varaan ei kannata jättää mitään. Kävin omin kätösin kiikuttamassa tekeleeni Writers’ Studion toimistolle Lauttasaareen.

Kymmenkunta hakijaa pääsi läpi. Mutta se tarkoitti vasta sitä, että saimme osallistua pitkään ja raskaaseen koulutukseen.

Toimiston perustajat Mikko Myyryläinen ja Sarasvuo vetivät kevään aikana sarjan sessioita kerran viikossa kukonlaulun aikaan niin, että ehdimme sen jälkeen kukin varsinaiseen päivätyöhömme.

Suunnittelimme kampanjoita ja kirjoitimme suorakirjeitä aitoihin asiakasprojekteihin. Olin siihen aikaan teknisen tukipalvelun vetäjänä PC-tukkuri Computer 2000:n leivissä. Harjoitukset oli siis hoidettava työpäivän jälkeen. Mietiskelin tekstejä pitkillä iltakävelyillä.

Jyvät alkoivat heti erottua akanoista. Monet eivät ehtineet, viitsineet tai osanneet tehdä kotitehtäviä.

Yksi toisensa jälkeen sai kurssilta kenkää aitoon Diili-tyyliin. Sarja tosin alkoi pyöriä USA:ssakin vasta 10 vuotta myöhemmin. Loppuun saakka selvisi kaksi ehdokasta lisäkseni:

  1. Annika Varjonen oli nuori lupaava kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Hän on nykyisin yksinyrittäjä, joka puristaa suurten yritysten strategioita vaikuttaviksi piirroksiksi.
  2. Sittemmin hienon mainostoimistouran tehnyt Marco Mäkinen oli meistä selvästi taitavin kirjoittaja. Marco on nykyisin TBWA Helsingin strategiasta vastaava varatoimitusjohtaja.

Me kaikki kolme saimme työpaikat. Tosin se edellytti lisää uhrauksia.

Puolitin palkkani. Olinhan tulossa oppipojaksi alalle, josta työkokemukseni oli olematon. Vaimoni ei varsinaisesti ilahtunut.

Menneet tulivat mieleeni, kun luin uusimmasta Inc-lehdestä (toukokuu 2014), mitä Basecampin perustaja Jason Fried tuumii työnhakijoista. Yrittäjä kertoi kolumnissaan esimerkin, kuinka hän etsi visuaalista suunnittelijaa tuotekehityshommiin.

Sopivan ammattilaisen pitää tietysti osata ajatella ja viestiä selkeästi. Hänellä täytyy olla hyvä maku ja näkemystä sekalaisten ideoiden yhdistelemiseksi. Lisäksi hänen on tietysti käärittävä hihat. Pelkkä uusista projekteista haaveileminen ei riitä.

Mutta mikä nostaa hakijan Friedin listalla kirkkaasti ykköseksi?

Se on ponnistelu. Se on tuntomerkki, joka ei petä koskaan. Toisaalta jos kandidaatti ei viitsi nähdä vaivaa, hakuprosessi päättyy siihen.

Friedin kokemuksen perusteella kuitenkin vain noin 10 prosenttia hakijoista jaksaa tehdä mitään noteeraamisen arvoista. Lukema on hämmentävän pieni, koska ilmoituksessa kerrotaan asiasta aivan selvästi:

”Extra effort and personal touches will be looked upon favorably.”

Entä mitä softafirman pomo tarkoittaa sillä ylimääräisellä ponnistelulla? Ei ainakaan sitä, että hakija lähettää sähköpostiin tavallisen hakemuksen – tai mikä pahinta, pelkän linkin LinkedIn-profiiliinsa.

Mitähän Fried tuumisi suomalaisista työnhakijoista? Yksi energiapaukku kymmenestä olisi jo hillitön riemuvoitto.

Mieleeni ei tule ensimmäistäkään työnhakijaa, joka olisi yllättänyt yritteliäisyydellään. Ja olen heitä sentään nähnyt satoja.

Sarasvuo kertoi joskus jälkikäteen huomanneensa pari asiaa, jotka yhdistivät Writers’ Studion kevään 1994 rekrytointikampanjasta palkattuja hakijoita.

Ensinnäkin me kaikki istuimme tiedotustilaisuudessa auditorion eturivissä. Lisäksi kävimme palauttamassa harjoitustyömme henkilökohtaisesti määräaikaan mennessä.

Patalaiska työnhakija ei ymmärrä, että jo hänen hakemuksensa paljastaa hänet. Mitäpä jos todistaisit ahkeruutesi käytökselläsi?

44 vastausta

  1. Olen laiska. Myönnän suoraan. Voin kyllä paiskia tarvittaessa kovastikin töitä, mutta perusluonteeltani olen lusmu. Pitäisin silti suurempana ongelmana kohdallani ujoutta ja extroverttiyttä; en oikein uskalla puhua tuntemattomille ihmisille. Puhelimella soittelua pelkään erityisesti, se ahdistaa minua valtavasti. Yritteliäisyyteni työpaikan saamisen kohdalla kilpistyy juuri tähän, kun en uskalla enkä kehtaa mennä tekemään itseäni tykö. (Ja ymmärrettävää toki on, että moni työnantaja ei haluaisikaan tällaista sosiaalisesti vammaista tapausta töihin, joten heidän onnekseen karsiudun heti kättelyssä.)

    1. Tämä on kyllä mielenkiintoinen ongelma. Introvertti luonne ei tee kenestäkään huonoa työntekijää sinänsä. Silloin homman vain pitää olla sellainen, jossa ventovieraita ei tarvitse kohdata.

      Sellainen työnantaja olisi vahvoilla, joka selkeästi tarjoaisi ujoille kunnon työolot. Tarjontaa Suomessa riittäisi.

      Sama ongelma on syynä siihen, miksi monet asiantuntijayrittäjät eivät menesty. Ilman myyntityötä ei pärjää.

      Tosin nykyisin bisnes voi olla vaikkapa jokin verkossa toimiva palvelu. Asiakkaita ei tarvitse käsitellä naamatusten lainkaan.

      1. Netflixistä löytyy Life 2.0 -dokumentti, jossa esiintyy nainen joka voi tehdä jokapäiväistä duuniansa yöhousut jalassa. Hän nimittäin myy virtuaalisia asuntoja Second Life -sovelluksessa ja tienaa kuulemma 6-nollaisia lukuja vuodessa. Ehkä tulevaisuuden bisnes unohtaa sosiaaliset moottoriturvat, kun myynti siirtyy enemmän nettiin?

        1. Olen viime aikoina joutunut pohtimaan eräässä asiakkaani projektissa, mikä tekee asiantuntijasta hyvän myyjä. Yksi oleellinen ominaisuus on aloitekyky.

          Ilmeisesti introvertin ei tarvitse olla aloitekyvytön. Tai päinvastoin, moottoriturpa ei välttämättä ole kova tekemään aloitteita tai ehdotuksia.

          Ainakin itse olen törmännyt niin moneen ”hyvään myyjään”, jolta ei tahdo irrota järjellistä tarjousta.

          1. Mitä tarkoitat tässä aloitekyvyllä, jos saan kysyä? Potentiaalisten asiakkaiden tunnistamista ja yhteydenottoa heihin?

          2. Ainakin mutkikkaiden tai kalliiden tuotteiden myyminen on käytännössä projektipäällikön työtä. Se vaatii aloitteita, ehdotuksia, suunnitelmia ja tarjouksia – ja paljon muutakin viestintää.

            Myyjän asia on selvittää asiakkaan ongelma, ehdottaa siihen paras ratkaisu, laatia tarjous, auttaa asiakasta päättämään, vahtia toimitusta jne.

            Jos myyjä on hyvä työssään, hänen asiakkaansa ei pitäisi joutua hyppäämään hetkeksikään projektinsa ohjaksiin. Hanke ei hyydy johonkin ihmeelliseen odotustilaan. Kaikki osapuolet tietävät koko ajan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

            Tein muuten eilen juuri tätä osaa työstä. Tönin neljää myyntiprojektia eteenpäin. Yksi niistä nytkähtikin heti tilaukseksi. Asiakkaani oli vain unohtanut kuitatata tarjoukseni.

      2. Introvertti voi antaa itsestään ammattitaidottoman vaikutelman, vaikka saattaisi olla paras työntekijä kyseiseen firmaan. Ja koska haastattelun perusteella on vain 16 % mahdollisuus tunnistaa huippusuorittaja, varpaisiinsa tuijottelija saa kliseisen tusinaviestin ja jatkaa työnhakua tuloksetta.

      1. Kyllä ujo uskaltaa, ei se mahdotonta ole. Olen jopa välillä laittanut itseni tahallani tilanteisiin, jotka ahdistavat, jotta näkisin selviäväni niistä. Esimerkiksi olen mennyt yksin pieniin puoteihin, joissa on yksi myyjä ja katsellut tuotteita ostamatta mitään ja kuitenkin kommunikoinut myyjän kanssa välttämättömän – monestakin syystä koen tuollaiset tilanteet todella ahdistaviksi ja vaikeiksi. Ongelma kuitenkin on, että ujous on selkeä este, joka täytyy joka kerran ylittää ja se ylittäminen vaatii voimavaroja ja energiaa, jotka täytyy kaapia jostain.

        Kommunikoin itse asiassa mielelläni sähköpostitse ja tekstiviestein. Taisin jo vastata noihin kysymyksiin aiemmassa postauksessani, mutta voin toki laittaa spostiakin…

  2. Mites rekrytoijan puoli? Jutussa mainitut esimerkit taitavat poiketa reippaasti valtavirrasta.

    Yleinen käytäntö julkisessa haussa taitaa olla persoonaton ilmoitus, jonka jälkeen esikarsitaan parin sadan joukosta paperilla mielyttävimmät ja joista yksi, turvallisin vaihtoehto valitaan.

    Sitten hymistellään tyytyväisinä, vaikka tosiasiassa parhaat hakijat kartoittavat mielenkiinnotonta ilmoitusta. Tärkeintähän on, että paikkaa hakee mahdollisimman moni, mätsistä viis, sillä sillonhan se on haluttu.

    1. Tottahan se on, että työnantajat vasta laiskoja ovatkin. Ainakin henkisesti, mikäli työnhakuilmoituksista ja -prosesseista on mitään pääteltävissä.

      Ensin kaikki kopioivat jonkin kamreerin jo vuosikymmeniä sitten kehittämää hajutonta ja mautonta ilmoitusformaattia, josta kukaan ei usko sanaakaan.

      Sitten esikarsinta tehdään niin, että kivan näköiset hakemukset (tai hakijat) pannaan toiseen pinkkaan ja muut toiseen.

      Seuraavaksi haastatellaan, eli jutellaan niitä näitä. Erittäin harva jaksaa testata työnhakijaa vaikkapa pienellä harjoituksella tai simulaatiolla.

      Lopuksi hakijat jäävät ihmettelemään, onko maa yhtäkkiä niellaissut firman. Mitään ilmoitusta hakutuloksista ei kuulu.

    2. Tämä on niin totta.

      Osuvasti esimerkissä työnantaja keräsi radiomainoksella kandidaatteja tiedotustilaisuuteensa, jonka jälkeen koulutti näitä.

      Vaikea on hakijan kiihottua jostain massailmoituksesta monsterissa. Toki usein kysehän onkin siitä, että hajuton ja mauton konglomeraatti etsii hajutonta ja mautonta samoihin hommiin jo kertaalleen puutunutta tekijää. Toki kilpailijalta, ettei tulisi mitään riskejä.

      1. Kehitimme sittemmin rekrytointitestin, jota varten rakensimme oikein oman tilansakin. Systeemi oli nimeltään Do or Die.

        Copywriter- ja taittajapari sai tehtävän. Heillä oli muistaakseni 2 tai 3 tuntia aikaa tehdä mainos tai suorakirje. Sen perusteella katsoimme, löytyykö taitoja ja asennetta.

        Jos jälki ei kelvannut, pari lensi ulos saman tien.

        Näin muuten törmäsin tulevaan yhtiökumppaniini. Antti Apunen tuli Writers’ Studiolle töihin alun perin taittajan hommiin – siis vaikka hän olikin enemmän kirjoittaja. Hän läpäisi Do or Die -testimme.

  3. ”Lopuksi hakijat jäävät ihmettelemään, onko maa yhtäkkiä niellaissut firman. Mitään ilmoitusta hakutuloksista ei kuulu.”

    Tämä on niin totta ja täysin typerää viestintää yrityksiltä. Ei minulla ainakaan olisi varaa olla vastaamatta hakijalle, sillä jokainen hakija voi olla myös potentiaalinen asiakas.

    1. Etenkin empatiaa pursuvat HR-ihmiset voisivat noudattaa edes alkeellisimpia käyttäytymissääntöjä. Sitä varten firmassa on järjestelmiä, että niillä voidaan viestiä myös suurelle joukolle ihmisiä.

      Ja vaikka hakija ei olisi edes potentiaalinen asiakas, hän on kuitenkin sellaisen sukulainen, naapuri tai ystävä.

  4. Ongelma on osin psykologinen. Jos et työtä hakiessasi rakastu firmaan, se näkyy päälle etkä taatusti saa duunia. Ja jos duunia ei saakkaan, rakastuminen eli henkinen sitoutuminen tulevaan työhön ja siitä johtuva vaivannäkö valuu hukkaan. Jos haet sataan duuniin, päädyt kuvittelemaan itsesi sata kertaa unelmaduunissasi, ja se sadasensimmäinen hylky tuntuu jo tosi rankalta. Tämän takia ensimmäinen hakemus on usein sieluton ja kylmä suhde, ja rakastumisvaihe aloitetaan vasta, kun saa kutsun haastatteluun. Silloin on usein jo liian myöhäistä. Valitettavasti sarjarakastuminen nyt vaan on tavalliselle rivimeikäläiselle ihan penteleen raskasta.

    1. Totta, useimmat firmat ovat kehittäneet itsestään luotaantyöntäviä todella määrätietoisesti.

      Komea julkisivu, kopea tyyli ja jonnekin organisaation syövereihin piiloutuneet, hupaisan bullshit bingo -tyylisesti viestivät korporaatioelukat sen tekevät.

      1. Mahtavaa että kommentoit tuolla näkökannalla, että yritysten pitäisi tehdä itsestään helpommin lähestyttäviä. Itse olin jumiutunut ahdistuneen työnhakijan näkökulmaan. Yritys voi missata paljon hyviä tyyppejä tylyllä asenteella, jos introvertit eivät uskalla kontaktoida ja osaamisensa hyvät myyjät näkevät jo päältä että joo ei tonne.

        On muuten raikasta nähdä keskustelua työnhausta ilman a) yhtiöpositiivista tsemppausta tai b) ahdistuneiden hakijoiden itkubileitä.

  5. Luulen, että kevään lukukauden loputtua rupeankin ihan huvikseni hakemaan töitä. En tarvitse tällä hetkellä uutta työpaikkaa enkä varmaan voisi vastaanottaakaan sitä, vaikka saisin, koska olen lähdössä ensi vuonna vaihtoon, mutta voisi olla kiinnostavaa testata erilaisia metodeja juuri siksi, ettei ole paineita. Voin raportoida myöhemmin, tuleeko mitään tuloksia. 😉

  6. Meillä on menossa Hearthunter-työnhakuvalmennus, jossa valmennamme kandidaatit nylkemään kaikki kanssakilpailijansa mennen tullen. Kiitos loistavista esimerkeistä – ja mieleeni palanneesta akatemiasta vuodelta 2012! 🙂

    1. Parin vuoden takainen kirjoittaja-akatemiamme oli hiukan pienimuotoisempi kuin Writers’ Studion aikanaan. Mutta periaate oli tosiaan aivan sama. Mitäs sitä hyvää konseptia muuttamaan.

      Näitä vinkkejä työnhakijoille on tulossa vielä lisää. Parhaillaan on nimittäin menossa mielenkiintoinen ihmiskoe.

  7. Lauantaina tapaamani toisinaan rekrytoiva viestintäpäällikkö jättää kuulemma vastaamatta hakijoille aikapulan vuoksi ja siksi, ettei hakijakaan näytä käyttäneen aikaa hakemukseensa (esim. hakemuksessa on väärän firman nimi). Isompien firmojen HR-osastoilla luulisi olevan systeemit, joilla standardivastausten lähettämiseen ei mene kohtuuttomasti aikaa.

    1. Tuo on kyllä säälittävää selittelyä erityisesti viestintäpäälliköltä. En kyllä laskisi rimaa siksi, että vastapuoli on siihen sortunut. Kuten toteat, rutiinivastauksien lähettäminen ei tosiaan kummoista vaatisi.

      Olisiko tässä muuten taas kerran palvelubisneksen paikka jollekulle innokkaalle? Siis firma, joka vastaa työnhakijoille ripeästi ja asiallisesti, että ei kiitos!

  8. Tuli muuten mieleen nää harjoittelupaikat. Opiskelijoillehan on paljon harjoittelupaikkoja, jotka on aika haluttuja, mutta joissa kuvittelisi hakuprosessin olevan aika konservatiivinen, kun työnantajina on virastoja, yliopistoja sellaisia. On aina ollut vähän mysteeri, miten näihin pääsee… Toinen on sitten kaikenlaiset YK-apulaisasiantuntijapaikat jne.

    1. Niin vastaus tuohon kun ihmettelit miten niihin pääsee. Niihin pääsee hakemalla. Piste. Samaan aikaan kun ihmettelit niin moni haki ja pääsi.

  9. Ai Ripa,

    minkä teit! Huima määrä muistoja tuli mieleen…kiitos!

    (Ensimmäisessä kirjoittajakoulutustapaamisessamme Jari esitteli itsensä Ripana. Tähän oli selkeä syy ja tarina, jotka Jari saa teille jakaa jos niin haluaa. Minuun lähestyminen teki vaikutuksen: ai näinkin voi aikuinen, vakavasti otettava ihminen esitellä itsensä!)

    Antamallasi tönäisyllä muistan, että tosiaan, toin hakutyöni suoraan Writers’ Studion toimistolle. En siksi, että olisin pelännyt postin hukkaavan paperit, enkä siksi, että osasin ajatella sen tekevän vaikutuksen, vaan koska viilasin settiä aivan viime tinkaan. Kannoin suuren kansion toimistolle tukka pörrössä ja silmät jännityksestä selällään.

    Myönnän, että olin tietenkin myös utelias näkemään millainen mesta Writers’ Studio oli, ja itse paikalle ilmestyminen nyt vain oli ainoa tapa päästä todella nuuskimaan toimiston tunnelmaa.

    Fiiliksissään, Annika

    1. Perin aikanaan Oulussa fuksivuoden loppupuolella sähköosaston elektroniikkakerhon vetovastuun (Pertti Korhoselta, joka on nykyisin Outotechin toimitusjohtaja).

      Tilasin kerholle tavaraa Saksasta. Paketti tuli perille jonkin lomajakson aikana niin, että se nökötti käytävän pöydällä viikkoja. Paketin päälle oli kirjoitettu nimeni muotoon Ripa Rantainen.

      Kun palasin lomalta yliopistolle, peli oli pelattu. Ripa jäi kutsumanimekseni koko opiskeluajaksi.

      Saksalaisten keksinnöstä oli hyötyä myös ensimmäisessä oikeassa työpaikassani. Siellä oli käytäntönä, että kahta samaa etunimeä käyttävää työntekijää ei saanut olla. Palkkalistoilta löytyivät kuitenkin esimerkiksi Timo ja Jari jo entuudestaan.

      Niinpä kanssani samaan aikaan palkattu kollegani Timo Kujala vaihtoi nimensä Olliksi. Minusta tuli tietysti Ripa.

  10. Kummallisin rekrytöintitapa johon olen törmännyt ja ei ole kysymys ihan pienestä yrityksestä:

    TJ teki rekrytöinnin täysin itse vaikka varaa olisi ollut kymmeneen ammattilaiseen. Lehteen ilmoitus jossa oli hänen oma sähköposti ja kun laatikkoon oli tipahdellut riittävästi hakemuksia hän deletoi: naiset, kumalliset nimet, ulkomaalaiset ja viestit jotka olivat joko pitkiä tai hän ei saanut niitä auki. Jäljelle jääneet hän lajitteli aakkosjärjestykseen ja soitti niistä keskimmäiselle että tule töihin.

    Ensin ajattelin että ompas meidän TJ sovinistinen rasisti. Myöhemmin kun kyseinen homma tuli tutuksi, niin huomasin että tuolla alalla se oli juuri niin ja hän vain uskalsi sanoa sen. Ei se firma aina ole luontaantyöntävä vaikka se saattaa siltä tuntua, ne vaan oikeasti tietää millainen henkilö siihen sopii.

    1. Rekrytointitavoista ja hakemuksien käsittelystä kuulin tässä pari kuukautta sitten seuraavan jutun.
      Valinnasta vastaava henkilöllä oli hakemuspinossa x kpl hakemuksia joista hän poimi päällimmäisen kolmasosan. Loput hakemukset lensivät lukematta roskiin.
      Kun menettelytavasta kysyttiin häneltä, vastaus oli. En halua huono-onnisia henkilölitä yritykseen töihin. Jos on jo tässä vaiheessa niin huono tuuri, että ei päässyt tästä arvonnasta läpi, ei ole sopiva henkilö meidän joukkoomme.

      Monissa hauissa myös tuon ”extra effortin” tekeminen on tehty mahdottomaksi. Hakemuksen voi toimittaa vain yrityksen rekrytointi ”nettihäkkyrän” kautta, jossa hakemuksen personointi on mahdotonta. Muutenkin olen sitä mieltä, että noiden nettihäkkyröiden täyttäminen työnhakumielessä on täysin hukkaan heitettyä aikaa. Työkalut ovat vaikeakäyttöisiä ja jos firma käyttää tälläisiä on luultavaa, etteivät itsekään tiedä oikeasti mitä haluavat.

  11. Nettihäkkyrän käyttäjät on hyvä esimerkki siitä, miten orjallisesti työnhakijat suostuvat noudattamaan jonkun toisen laatimia pelisääntöjä – oli niissä järkeä tai ei.

    Ne pärjäävät, jotka antavat piupaut moisille härveleille. Ei muuta kuin omia reittejä työntantajan kimppuun vain!

    1. Nettihäkkyrät ovat kyllä työnhaun syöpä. Aiemmin olen niitä täytellyt, kiltti orjamyyrä kun olen, mutta lopetan kyllä tykkänään. Todennäköisyys päästä sitä kautta töihin on niin heikko, että kannattaa kyllä ehdottomasti antaa piut paut, kuten sanot.

      1. Oikein! Toki tähän moni urputtaa vastaan. Työnantaja ei pidä siitä, että joku yrittää ohittaa portinvartijat ja voivoi ja jummijammi.

        Mutta kuten totesit, mitä siinä voisi hävitä? Siis jos työpaikan todennäköisyys on likimain nolla, kun noudatat virallista reittiä.

        1. Pitäisköhän tähän sanoa, että kaikki työnhakijat lakkoon heti nettihäkkyröiden käytön suhteen. =)
          Jos työnantaja vaatii täyttämään nettihakemuksen ei paikkaa haeta. Loppuisikohan yritysten nettihäkkyröiden käyttö siihen ?
          Käyttöominaisuudet ovat myös ala-arvoisia näissä nettihäkkyröissä. Pahimmissa jopa copy-paste cv:stä on estetty, joten kaiken tiedon joutuu kirjoittamaan uudelleen.
          Olen tullut samaan tulokseen, en enää täytä näitä nettihäkkyröitä. Työ pitää löytyä jollain muulla menetelmällä.

          1. Nimenomaan, käyttöliittymät ovat aivan järkyttäviä. Se ei tosin ole yksinomaan työnhaun ongelma vaan esim. opiskelupaikkoja tai vaihtoon hakiessa saattaa törmätä samaan… KUKA NOITA OIKEIN SUUNNITTELEE?!

          2. Niin kauan kun hakijoita on enemmän kuin paikkoja, rekrytoijat voivat käsitellä heitä miten tahtovat ja alistaa tekemään asioita tahtonsa mukaan. Noiden häkkyröiden tarkoitushan on vain minimoida rekrytoivan yrityksen työmäärää, siirtää sitä työn hakijan tehtäväksi.

            Yleisimminkin työmarkkinoiden ongelma on että ihmistä ei käsitellä kokonaisuutena, vaan haetaan joitain tiettyjä spesifejä ominaisuuksia. Työvoimaa ostetaan ja myydään kuten raaka-aineita tai sähköä: tarpeen mukaan. Ei eroteta toisistaan kirvestä, miestä tai kirvesmiestä, vaan kaikkia resursseja käsitellään samalla tavalla.

  12. Hmm, missähän työnhakuoppaassa (oliskohan joku Teekkarin Työkirja tms.? en oo kyllä yhtään varma) kerrottiin että missään nimessä ei saa tehdä mitään massasta poikkeavaa työnhaussa. Anekdoottina annettiin joku erivärisen kirjepaperin käyttäminen jonka takia kandidaatit oli hylätty. Ite oon vähän tän mukaan sumplinut elämääni. Tosin oma vikani loppupeleissä ja kikkelis kokkelis, mitäs läksin.

    1. Olen itsekin törmännyt vastaaviin ohjeisiin. Viesti on nimenomaan ollut se, että erottuminen on tyhmää.

      Moiset neuvojat lienevät vakavissaan. Mutta eivät he kyllä ihmisen käytöksestä mitään ymmärrä.

    2. Itsekin olen teekkari, nykyisen työpaikkani sain koska ’CV oli kirjoitettu huumorilla josta kävi ilmi että en ole tavallinen ihminen’. Minut palkattiin toimeen useammankin minua paperilla pätevämmän ihmisen ohi – ja hyvin olen töissä viihtynyt.

  13. Työtön Anna Koskela ei saanut mediaa tarttumaan aktiivimalliin ennen lain säätämistä – ”On niin paljon muita uutisia”

    Koskela on valmis työllistämään itsensä ja on sitä varten tehnyt työsuunnitelmaa ja hakenut apurahoja, niitä ainakaan vielä saamatta. Hän on valmistautunut myös siihen, että perustaisi yrityksen, mutta siihen on vielä kynnys.

    – Minulla ei ole aineellista pääomaa eikä rahaa. Kun mielessä ovat 1990-luvun laman kokemukset, olen oppinut pelkäämään taloudellista riskinottoa. En myöskään haluaisi tavoitella voittoa voiton vuoksi. TE-toimisto järjestää yrittäjyyskursseja, mutta taidealalla tarvittaisiin ihan omansa, sillä tuote on aineeton eikä välttämättä edes palvelu, Koskela sanoo.

    Eli yrittämisessäkään ei saisi olla mitään riskiä ja suunnilleen kädestä pitäen pitäisi kaikki neuvoa. On ilmeisesti täysin mahdotonta soveltaa itse yleistä yrittäjäkurssia omaan alaan. Ei ihmekään, jos on työtön.

    1. Luultavasti toistan nyt itseäni, mutta jaksan aina ällistellä sitä, miten vaikeaa ihmisille on soveltaa jotain periaatetta omaan tilanteeseensa.

      Jos jotain täytyisi tässä maailmassa opettaa, se olisi soveltaminen.

      Tarkoitan juuri tuota havaintoasi, miten iso osa jopa tohtoreista (tai muuten hyvin koulutetuista) vaikuttaa täysin kädettömältä porukalta, kun pitäisi ottaa vastuu vaikkapa sellaisesta perusasiasta kuin työnhausta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aiheeseen liittyvät muut kirjoitukset

Vinkit kriisijohtamiseen
Minna Elomaa

Nesteestä nosteeseen – TOP 10 vinkit kriisijohtamiseen

Tuotteistuksen kolme vaihetta on lupaus, lunastus ja paikkaus. Paikkausvaiheeseen päästään, jos jotain menee pieleen. Kokosin omista kokemuksistani vuosien varrelta kriisitilanteen haltuunottoon vinkit, joita olen arjessa

fossiili-3
Jari Parantainen

Valtuutetun vaarallinen johtamisvinkki

Päätä ensin tavoitteet ja vasta sitten resurssit. Jos annat resurssien ohjata tavoitteita, organisaatiosi päätyy muiden fossiilien seuraksi aika pian.

Palvelun tuotteistaminen

Pakerratko insinöörien esimiehenä?

Tämä 120-sivuinen e-kirja neuvoo vaihe vaiheelta, miten puserrat asiantuntijoittesi osaamisesta enemmän kate-euroja tuotteistamisen keinoin.

Teoksen vinkit perustuvat Suomen kokeneimman tuotteistajan käytännön kokemuksiin sadoista insinööritalojen tuotteistusprojekteista 17 vuoden aikana.

Tuotepäällikön pelastuspakkaus

Pärähtävätkö päiväsi tulipalojen sammutteluun? Näperteletkö oikeastaan yksityiskohtien parissa? 

Tämä 73-sivuinen opas kertoo, miten pääset kiireestä eroon lopullisesti. 

 

Tilaa uutiskirjeemme!

Saat vinkit tuotteistukseen sekä uusimmat blogikirjoitukset ja asiakastarinamme. Lähetämme korkeintaan kaksi sähköpostia kuukaudessa.