Pia Tiusanen kirjoitti Hesariin mielipidekirjoituksen (24.9.2015), jonka otsikko oli “Nykyisillä ehdoilla en uskalla ryhtyä yrittäjäksi”:

“Olen pitkäaikaistyötön. Työllistäisin mielelläni itseni, koska osaan monenlaista. En kuitenkaan uskalla perustaa yritystä, koska en voi olla sataprosenttisen varma sen menestymisestä.”

Sinänsä koko idea sataprosenttisen riskittömästä yrittämisestä on mieletön. Se on vähän sama kuin joku tavoittelisi lämmintä kylmää tai kuivaa märkää. Yrittäminen tarkoittaa juuri sitä, että joku ottaa riskin.

Toisaalta Tiusasen parkaisu on oiva esimerkki siitä, miten lukemattomat suomalaiset suhtautuvat tulevaisuuteen. Pienikin arvaamaton muutos tuntuu pelottavan jopa enemmän kuin kuolema.

Pelkuruus näkyy käytännössä monin tavoin:

  • Ammattiliittojen jäsenet / pomot repivät vaatteensa, kun hallitus ehdottaa mitätöntä viiden prosentin palkanalennusta.
  • Natoon ei voida missään tapauksessa liittyä, koska se edellyttäisi meiltä sitoutumista johonkin. Ikään kuin EU ei olisi jo tehnyt meille temppujaan.
  • Opiskelijat ovat kauhuissaan siitä, etteivät he ehkä voikaan opiskella maksutta kahta tai kolmea loppututkintoa varmuuden vuoksi.
  • Toimittajat panikoivat, kun joku kehitystuesta palkkansa perivä valopää on sitä mieltä, että nyt hänen toimeentulonsa afrikkalaisten elämä romuttuu.
  • Viranomaiset estävät ihmisiä muuttamasta Helsingissä Mannerheimintien varteen, jotta parvekkeillaan tupakoivat asukkaat eivät kärsisi liikenteen tuottamista typen oksideista.
  • Lentokenttien turvatarkastusten kustannukset kasvavat vuosi vuodelta. Jostain syystä junalla tai laivalla voi kuitenkin matkustaa ilman naurettavaa turvasirkusta.
  • Jopa 90 prosenttia suomalaisista suhtautuu yrittämiseen myönteisesti. Mutta se ei tarkoita, että kannattajat itse uskaltaisivat ryhtyä yrittäjiksi (TE 41/2014).
  • Maamme kansainvälinen maine on aina vaakalaudalla, kun joku suomalainen kehtaa olla jostain asiasta jotain mieltä (ennen Saksaa tai Ruotsia).

Jokainen täyspäinen näkee kuitenkin heti, mihin loputon riskien välttely johtaa. Eihän tilanne eroa mitenkään siitä, mitä curling-vanhemmuus tarkoittaa.

Isukki tai äitsykkä raivaa lapsensa tieltä kaikki vaikeudet, yllätykset ja harmit. Tuloksena on onneton vässykkä. Hänen elämänsä ajautuu heti kriisiin, kun aifounin akku tyhjenee.

Lukemattomat organisaatiot tekevät parhaansa, jotta Suomi täyttyisi pelkureista. Ammattiliitot puhuvat muutosturvasta ikään kuin sellaista voisi olla olemassakaan. Oppilaitokset uskottelevat, että juuri heidän opintolinjansa turvaisi tulevaisuuden. Kukkahattutädit tehtailevat sääntöjä sääntöjen päälle, ikään kuin tyhmyys olisi kitkettävissä lopullisesti.

Meidän kaikkien pitäisi kuulemma ostaa enemmän kotimaisia tuotteita. Jos niin kuitenkin tekisimme, käytännössä vain varmistaisimme, etteivät yrityksemme koskaan opi kilpailemaan vientimarkkinoilla.

Mustista joutsenistaan kuuluisa kirjailija ja ajattelija Nassim Taleb puhuu juuri tästä ilmiöstä uusimmassa kirjassaan Antifragile:

Kun ihmiset yrittävät poistaa elämästään pienimmätkin muutokset, heistä tulee hauraita ja heikkoja. Niinpä he eivät selviä isoista yllätyksistä, joita on kuitenkin aina luvassa ennemmin tai myöhemmin.

Sama pätee myös yrityksiin, yhteisöihin ja valtioihin. Taleb toteaa, että vakaus on vaarallinen harha ja huono tavoite. Vain ketterä ja muutoskykyinen selviää seuraavasta todellisesta kriisistä.

Curling-Suomen asenneongelma näkyy myös pienistä asioista. Toimittaja Laura Saarikoski asuu Yhdysvalloissa. Hän kertoi kolumnissaan (HS 20.9.2015), että hänen viisivuotiaansa koulusta oli tullut kirje. Siinä tiedusteltiin, onko lapsen kavereita tulossa samaan kouluun.

Toisin kuin suomalainen heti kuvittelee, tarkoitus ei suinkaan ollut varmistaa, että toisilleen tutut vekarat pääsisivät samalle luokalle. Päinvastoin!

Luokat sekoitetaan tahallaan joka ikinen vuosi niin, että kaveriporukat varmasti hajoavat.

Näin yhdysvaltalainen koululaitos opettaa lapsia kestämään muutoksia. Jokaisen on tultava toimeen omillaan ja erilaisten ihmisten kanssa.

Professori Klaus Helkama on tutkinut arvojamme. Hänen tuoreesta kirjastaan löytyy kiinnostava yksityiskohta.

Suomi on maailman ainoa maa, jossa turvallisuus on miehille tärkeämpää kuin naisille.

Havainnosta voisi tietysti päätellä, että naisemme ovat tavallista rohkeampia. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei kyse ole siitä. Sen sijaan suomalaiset miehet ovat oppineet maailman pahimmiksi vellihousuiksi.

Kaikki suomalaiset pitäisi määrätä pakolliseen siedätyshoitoon, jonka tarkoitus on nitistää muutoskammo.