Eilen Hesari kertoi, miten virkamiehet piipahtivat voideltavina tutustumassa tietojärjestelmiin USA:ssa. Kymmenpäisen seurueen parin päivän reissu maksoi 40 tonnia.
Valtiovarainministeriön projektijohtaja Tomi Hytönen reissasi karjaosastolla. Hänen lentolippunsa maksoivat 3000 euroa vähemmän kuin bisnesluokassa myhäilevien sosiaali- ja terveysministeriön johtajien tiketit.
Ensin toimittaja Paavo Teittinen kauhisteli lippujen hintoja. Seuraavaksi hän hurskasteli:
”Olennaisinta matkassa ei ole kuitenkaan sen hinta vaan kohde.”
Olen eri mieltä. Mielestäni virkamiesten valinnat kertovat jotain hyvin oleellista.
Jotta en höpise luulon varassa, otin siltä seisomalta yhteyttä tuttuun sote-yrityksen johtajaan. Kysyin, miten hänen firmansa johtajat lentävät rapakon taakse. Kökkivätkö he bisnes- vai turistiluokassa?
Vastaus oli yksiselitteinen:
”Firman linjaus on turistiluokka.”
Hänkin silti myönsi, että joku johtoryhmästä saattaisi yrittää lipsahtaa bisnesluokan puolelle – paitsi jos tuo hyväkäs maksaisi lippunsa omasta taskustaan.
Nyt kaikille vihervassareille uutisia: juuri näistä syistä yksityinen terveydenhuolto säästää veronmaksajien rahoja. Täsmälleen samat käytösmallit toistuvat tuhansia kertoja jokaisessa sairaalassa ja terveyskeskuksessa joka päivä.
- Kulukuri on kovimmillaan yrittäjäomistajan johtamassa laitoksessa. Siellä ei tuhlata pennin jeniä mihinkään joutavaan.
- Seuraavaksi pihein on tiukan hallituksen valvonnanssa toimiva yksityisesti omistettu yritys. Asia on tutkittu: palkkajohtajilla on tapana tuhlata firman rahaa enemmän kuin omistajayrittäjillä.
- Kolmanneksi tulisi säätiön, osuuskunnan tai keskinäisen vakuutusyhtiön pyörittämä laitos, jossa rahojen isäntä alkaa jo ikävästi hämärtyä.
- Pahnanpohjimmaisena piehtaroi julkisesti verovaroilla elävä sairaala. Pätäkkä putoilee syliin jostain budjetista niin, ettei rahoilla näytä olevan omistajaa.
Kuten sote-yhtiön pomo totesi, jokaisella meistä on houkutus tilata bisnesluokan lippu heti, kun maksaja tuntuu olevan joku muu minä itse. Se on ihan normaalia, koska me kaikki olemme itsekkäitä.
Ei sairaalakaan muutu tehokkaammaksi siksi, että sen lääkärit olisivat jotain erityistä valiojoukkoa.
Samat ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri organisaatioissa, koska heihin vaikuttavat kulloinkin erilaiset kannustimet.
Oletetaan, että sekä yksityisen että julkisen sairaalan johtajat lentävät rapakon taakse samassa koneessa. Firman edustaja hoitaa reissunsa kolme tonnia halvemmalla kuin virkamieskollegansa.
Kolmen tonnin säästö napsahtaa suoraan yrityksen tulosriville. Virkamies sen sijaan on tuhlannut koko rahan, joten se on ikuisiksi ajoiksi menetetty.
(Juu, voimme saivarrella arvonlisäveroista, kirjanpitoteknisistä yksityiskohdista tai vaikkapa lentoyhtiön valtiolle maksamista osingoista, mikäli se sattui olemaan Finnair. Mutta periaate ei siitä muutu.)
Oletetaan edelleen, että yritys päättää alentaa hintojaan tonnilla verrattuna julkiseen kilpailijaansa. Siihen on nyt varaa, koska kolme tonnia on säästynyt. Silti firmalle jää vielä kaksi tonnia voittoa.
Äkkiä olemme tilanteessa, joka ei mahdu yhdenkään demarin kaaliin:
Yksityinen yritys a) on hoitanut hommansa edullisemmin kuin julkinen, mutta b) silti se tuottaa voittoa!
Tarina ei tietenkään pääty tähän. Yrityksen voitto on verotettavaa tuloa. Viidennes siitä sataa yhteisöverona kaupungin tai kunnan laariin.
Mutta koska myös firman omistajat saivat siivun tuottamistaan säästöistä, kateus ajaa vasemmistolaisen raivon partaalle.
Jostain kumman syystä Supercellin tahkoama massiivinen tulos on tosi hyvä juttu, koska siitä kertyvillä veroilla voidaan rahoittaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Mutta kun sote-yritys tuottaa aivan samalla tavalla verotettavaa voittoa, putiikki onkin heti perkeleestä seuraava pahantekijä.
Voitontavoittelu kannustaa yritystä säästämään kulujaan. Se rokottaa meitä veronmaksajia vähemmän kuin julkisesti rahoitettu kilpailijansa.
